2015152.jpg
Vietin kahtena päivänä runsaasti aikaa Helsingin kirjamessuilla. Kotiin kannoin pään täyden kirjapuhetta, painavan kasan kirjoja, muovikasseja, kirjanmerkkejä, lehtiä, esitteitä ja ikävä kyllä myös pölystä köhivät keuhkot.

Käsittämätön spektaakkeli. Lehtitietojen mukaan paikalla kävi yli 60 000 ihmistä, tungosta oli ja jonoja. Jos halusi istua keskusteluiden aikana, piti mennä jo edeltävän istunnon aikana kytikselle ja haukkana vartioida vapautuvia tuoleja. Jos esittelyt olivat peräkkäin, jäljelle jäi auttamatta vain seisomapaikkoja. Tällä menetelmällä tuli kuunnelleeksi sellaisiakin joita ei olisi välittänyt, esimerkiksi kenraali Jaakko Valtasta Juhani Suomen haastateltavana. Välipalaa nauttiessani tulin Kirjakahvilassa kuunnelleeksi Katja Alista Itsekuripäiväkirjaa esittelemässä. Että miehiä saadakseen pitää pistää korkkarit jalkaan, että itsekurin kehittämiseksi pitää availla chipsipussia ja jättää syömättä, että mielenrauhaa saadakseen pitää ryhtyä harrastamaan astangajoogaa ja että … Loputtomiin, kyllä tympii tuo iankaikkinen oikean elämisen opetus.

2015156.jpg

Kääntäjä Piret Saluri Jaan Krossista kertomassa

Hyvänä istumapaikan kiilaussattumana tulin kuunnelleeksi osan Itämeren maiden kirjallisuutta käsittelevästä keskustelusta. Tosihan on, ettemme tiedä lahden takaisten maiden kirjallisuudesta oikeastaan mitään Krossia lukuun ottamatta. Ei ole rahaa kääntää, mutta ei ole myöskään kiinnostusta. Sama kuuluu olevan tilanne Ruotsissa, jossa asioiden pitäisi olla paremmin kuin meillä. Jaan Krossin elämää ja tuotantoa käsittelevää keskustelua oli tietysti pakko kuunnella. Haastattelijana toimi Tuglas-seuran puheenjohtaja Juhani Salokannel (http://www.tuglas.fi/) haastateltavina kääntäjä Piret Saluri ja Kross-tutkija Toomas Haug. Palaan asiaan luettuani Krossin Sivistystahdon.

Eri tapahtumissa näin nyt eka kerran livenä Hesarista tutun kirjallisuusarvostelija Jukka Petäjän. Jotensakin itseään täysi tyyppi, joka osoitti tietämystään viljelemällä runsaasti kirjallisuustieteellisiä käsitteitä. Hän vihjaili milloin mitäkin, esimerkiksi kysyi naiskirjailijan amerikkalaisesta sukunimestä tai totesi, että  enpä kysy, onko runoilijalla jotakin tekemistä toisen tutun Tennilän kanssa. Toinen terveestä, eikä kun lehdistä tuttu haastattelija oli Saska Saarikoski. Hän oli minusta asiallinen ja hyvä, ei tarvinnut plareja haastatteluissaan. Ja Mervi Kantokorvesta pidin. Piti oikein ottaa selville, että mitä muuta tämä kriitikkona paljonkin esiintynyt henkilö on tehnyt. Löysin hänet Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitokselta tutkija-nimikkeellä.

2015161.jpg

Jörkka ja taustalla oikealla Jukka Petäjä

Samat kirjailijat olivat lavalla eri haastattelijoiden haastattelemina useaan kertaan. Tulipahan vain mieleen, että kustantajat kyllä imevät kirjailijoistaan kaiken irti, lavaesiitymisten välissä nämä istuivat tuntikaupalla kirjoittamassa omistuskirjoituksia kävijöiden ostamiin kirjoihin. Minunkin. Kirjoittajien omistuskirjoituksilla varustettuihin Siri Hustvedin Amerikkalaiseen elegiaan ja Richard Masonin Muistojen huoneisiin palaan myöhemmin.

Ohjelman muutoksen vuoksi tulin kuunnelleeksi Jörn Donneria Jukka Petäjän haastattelemana. Jörkka oli todella vauhdissa. Vauhtia antoi vielä se, että haastattelija oli kiinnostunut enemmänkin henkilöstä kuin Berliini-raportista. Näin Jörkka pääsi esittelemään matkustelemistaan ja heittelemään piikkejään suuntaan jos toiseenkin. Hän kuvasi itseään monella tapaa: ikävämpi kuin eka Berliini-kirjaa kirjoittaessaan, niin Berliinikin, silloin nuori vihainen mies, nyt edelleen vihainen, mutta vanha. Kunnioitettavaa on hänen itseironiansa ja tapa, millä hän tarkastelee nuorta maailmanvalloittaja Jörkkaa. Yksi hänen piikeistään kohdistui Ruotsiin, jossa ei olla kiinnostuneita suomalaisesta kirjallisuudesta. Käännetään kyllä Korhosen sienikirja, ei juuri muuta. Häneltä itseltään puuttuu Ruotsissa uutuusarvo, "tälaista apinaa ei voi kelpuuttaa", siksi kirja ei tule ruotsiksi. Aikoinaan Berg-kirjat kelpasivat, koska päähenkilö oli ruotsikielinen ja kuollut. Siinä hän on kyllä oikeassa, että voidakseen raportoida jostakin maasta, täytyy tuntea maata katutasolla. Hän yhdistää kadulta saamansa kuvan lukeneisuutensa perusteella tekemään analyysiin. Hänellä täytyy olla jotakin henkilökohtaista kokemusta, ennen kuin hän voi kirjoittaa. Hän kertoi taas irvaillen suurlähettiläsvuosistaan, meppikaudestaan ja kansanedustajakokemuksistaan.  Satuin kuulemaan palan haastattelusta, jossa haastattelijana oli joku toinen. Siellä puhuttiin ihan asiaa Berliinistä, Saksalla ja Suomella on paljon yhteyksiä, ja kun Saksalla on mennyt huonosti, on siitä ollut etua Suomelle, esimerkiksi vuosina 1918 ja 1945. Ohimennen näin Jörkan myös Äijäparkissa, jossa hän paasasi Helsingin kirjaston rakentamisesta. Häneltä on tulossa Bergman -kirja, joten hän saattoi ilmoittaa pääsevänsä kirjamessuille taas vuoden kuluttua. Epäili, että se kirja kiinnostaa myös ruotsalaisia. Jörkkaankin varmaan palaan Berliini-raportin luettuani.

2015172.jpg

Richard Mason Suvi Aholan haastateltavana

Ajattelin jälkeenpäin, että miksiköhän minun piti kuunnella haastatteluja, joissa esiintyivät ennestään tutut kirjailijat. Kiva tietysti oli, että oli etukäteen tutustunut keskustelun kohteena oleviin kirjoihin. Tällainen oli Bo Carpelanin Lapsuus, Carpelania haastatteli Jarmo Papinniemi. Ohi kävellessäni kuuntelin myös osan ruotsinkielisestä haastattelusta, siinä Carpelan kertoi Rafael Wardin sanoneen hänen tekstinsä muistuttavan maalausta tai musiikkia. Carpelan myönsi, että näin on. Papinniemen haastattelussa Carpelan sanoi, ettei hän voi kirjoittaa minä-sanaa (juuri kun Donner ei ollut muusta puhunutkaan kuin minästä). Hän näkee kuvia ja kirjoittaa niistä, tämän tunnistaa hyvin Lapsuus-kirjasta. Kirja on myös eräänlainen rakkaudentunnustus Helsingille. Kysyttäessä siitä, että odottaako hän Nobel -palkintoa, hän totesi, että Pohjoismaihin ja Balttiaan ei palkintoa tule. Ja hyvä niin, kuinkas kävikään Harry Martinsonille, unohtui palkinnon jälkeen. Hän kirjoittaa edelleen kirjoituskoneella, hän ei käytä emailia, kännykän käyttökin on hankalaa. Tuntee itsensä syrjäytyneeksi. On se hassua, toiset vanhat kehuu uustekniikkataidoillaan, toiset briljeeraa sillä, että eivät osaa mitään! Lapsuus saa nyt Carpelanin kirjoittamisessa jäädä, hän sanoi ryhtyvänsä ajattelemaan runollisesti. Toisaalta dekkari olisi jotain, kirja nuoresta blondista tekemässä mitä karmeimpia murhia. Niin ujolta näyttäväksi mieheksi Carpelan on hyvä lavaesiintyjä, siis hyödyllinen kustantajalleen.

Riku Korhoseen olin tutustunut jo kirjastosta löytämässäni Sammakko -kustantajan lehdessä. En ole lukenut häntä, vain Lääkäriromaanin yhden arvostelun. Hän totesi pyristelleensä akateemisessa yhteisössä, yliopistolaisia siis. Romaaninaan hän on kirjoittanut neljä vuotta ja se on jollain tavalla omaelämäkerrallinen. Hän on ollut kovasti julkisuudessa (missä?) ja katsoo sen olevan pakollista, onhan hän pienen kustantamon, Sammakon kirjailija. Saarikoski kysyikin, että tuleeko kirjasta, kirjailijan elämästä ja julkisuudesta eräänlainen kokonaistaideteos, että ei riitä, että lukee kirjan, on luettava lehdistöstä lisää. Kiinnostava näkökohta. Niinhän sanottiin lapsipornoa materiaalinaan käyttäneestä taiteilija Karttusesta, että teos, sen poistaminen ja oikeudenkäynti olisivat olleet taiteilijan suunnittelema performanssi. Korhonen puhui myös humanismin avuttomuudesta, ajatuksia on, mutta ei keinoja. Ensimmäisen kerran kuulin käsitteen äijäproosa, jota tämä Korhosen teksti ei siis Saarikosken mukaan ole. Suomalaista äijäproosaa kirjoittavat mm. Antti Hyry ja Antti Tuuri, siis lyhyitä päälauseita. Minä kun olin alkanut pitää Tuurin lakonisesta tekstistä.

2015163.jpg

Saska Saarikoski ja Riku Korhonen

Tätä lakonista tekstiä on esimerkiksi Antti Tuurin Surmanpellossa. Pitihän sitä käydä Tuuriakin kuuntelemassa. Hän tekee paljon taustatyötä tutustuessaan historiaan, tässäkin Surmanpellossa on useita todellisia henkilöitä ja itse tapahtuma venäläisen vankien ampuminen Nykaapissa eli Nykarlebyssä perustuu tositapahtumaan. Onhan se kiva, että jonkin kirjan tapahtumapaikat ovat tuttuja, tämä seminaarikin, johon oli tungettu yli 2000 vankia kuukausiksi ilman pesumahdollisuuksia, on aivan vanhan Vaasan tien varrella. Ja vartijoiden marssin sillan yli saattoi hyvin kuvitella, siinähän tie tekee jyrkän mutkan ja jatkaa sitten kirkon ja torin ohi Pietarsaareen. Tuuri ei mässäile ikävillä tapahtumilla eikä syyttele. Lievällä humoristisuudella hän suhtautuu siihenkin, että naiset aina Kokkolaa myöten kävivät vaatimassa omaa ryssäänsä vapautettavaksi. Tuuri toteaa vain, että olivathan ne kokkolalaiset ja ryssät juuri kuuluneet samaan valtakuntaan, miten sitä sitten yhtäkkiä olisi muututtu vihollisiksi. Tuurin mukaan 1918 tapahtumissa riittää kirjoittamista vielä jatkossakin.

En ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, miten merkittävä asema Helsingin Sanomilla on kulttuurimaailmassa. Itsestään selvää on, että Hesarin teatteri-, kirja ja muut arvostelut usein peittävät muut alleen. Mutta kirjapalkinnot, kirjaliitteet, nettisivut (http://www.hs.fi/kirjat)  ja kulttuurikeskustelut ovat vahva kulttuurivaikuttaja yhteiskunnassamme. Messuillakin Hesarilla oli paljon omaa ohjelmaa ja selvästi edistynein tekniikka isoine skriineineen. Tämä näkyy kuvissani Paul Austerin esiintyessä usean kuvan taustaständeissä. Kiintoisa oli Hesarin vuoden 11 esikoiskirjapalkintoehdokkaan esittely. Heitä haastattelivat Mervi Kantokorpi ja Jukka Petäjä, joiden välillä vallitsi ilmiselvä negatiivinen jännite. Kantokorpi kehui uutta suomalaista kirjallisuutta, kirjailijapolvi on opiskellut taiteita ja se hänen miestään näkyy kirjoittamisessa. Kirjablogeja pidetään. Eräänlainen naurukulttuuri on nousemassa. Mukana kilpailemassa on perinteisiä romaaneja, runokirjoja, yksi novelli- ja yksi esseekokoelma, yksi alun perin nettirunokokoelma ja hakukonerunokokoelma. Tämä hakukonekokoelma onkin mielenkiintoinen, siinä googleen pistetään termejä, esimerkiksi kuulas aamu, sen jälkeen kopioidaan hakutuloksista pätkiä, niitä vähän korjaten. Tästä Kantokorpi saikin syyn käyttää käsitettä luomukirja. Palaan kirjoihin myöhemmin, kävin netistä varaamassa kirjat kotikirjastooni. Lukeminen varmaankin kestää, sillä monesta kirjasta oli jo varauksia.

Huikean paljon kiinnostavaa jäi kuuntelematta, esimerkiksi Matti Klinge, Anu Kaipainen, Olli Jalonen, Tuomas Kyrö, Clas Andersson runoja lukemassa ja feministikirjailijoiden salaliitto. Jäi myös keskustelu Miten maailma makaa? asiaa pohtimassa mm. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola ja Historia meissä keskustelijoina mm. Heidi Hautala ja Erkki Tuomioja. Jäi myös ostamatta Marko Hautalan Itsevalaisevat, jäi myös tämä vaasalainen nuori kirjailija tapaamatta. LittFestissä sitten! Ehkä tällainen karsinta on eräänlaista itsekurin opettelua!

Kirjallisuutta tämäkin: "Komsin mykistävät pianissimot, vokaalikonserton kaltainen akrobatia, onomatopoeettinen valitus, ekspressionistinen ahdistus ja impressionistinen tyynnyttävyys toteutuivat kaikki yhtäaikaa." Näin lausahti Jukka Isopuro Hesarissa perjantaina kuuntelemastani Anu Komsin Luonnotar-tulkinnasta RSO:n konsertissa. Saariahon säveltämissä Leino-lauluissa taas "Minä-tunteen kaikkiallisuus: vapaus, luovuus ja kuolema kietoutuivat harvakseltaan helähtävissä laulusäkeissä, joita orkesteri kaiuttaa resonassikielien tavoin".

Sunnuntaina saatoin sitten köhäisine kurkkuineni hautautua saaliini kanssa sohvannurkkaan selkä ikkunaan päin. Sateen ropina ja kylppäristä kuuluva pesukoneen unettava hurina estivät tehokkaasti ulkoiluun liittyvien virikkeiden nousemisen lukemista häiritseviksi tekijöiksi. Perästä kuuluu!

Hiidenkivi- nimisestä lehdestä löysin kiintoisan kulttuurisivun
http://www.kulttuurisampo.fi/kulsa/index.shtml