Ylihuomenna hän tulee on Ryhmäteatterin uuden näytelmän nimi, väänsin siitä otsikon. Tekstin on kirjoittanut Lauri Maijala. Rehellisesti on heti alkuun tunnustettava, että sotkin hänet isäänsä eli Seppo Maijalaan. Lauri ja Seppo, nimien aikakausiin ei voi enää luottaa. Mielessäni Lauri on Sepon ikäpolven isien nimi, mutta tässä tapauksessa siis poikien. Eihän se näin mene, yritin vain selittää tietämättömyyttäni teatteriperheistä. Mieleni sekaannus kyllä selittää monta asiaa kaikkea syleilemään pyrkivässä näytelmässä. Ei siis ole niin, että vanha (Seppo Maijala on syntynyt 1944) mies kirjoitti pitkän elämän kokemuksista osaamatta tiivistää esiin sitä keskeisintä kokemusta (vrt. Pilvi Torstin historiankirjoituksesta käyty keskustelu). On niin, että nuori (Lauri Maijala on syntynyt 1986) mies elämänuhmassaan ja vääryyksien näkemisessään haluaa huitoa kaikkea ja kaikkia vastaan osaamatta tiivistää lyhyttä elämänkokemustaan muutamaan ydinkokemukseen. Wikipedian mukaan Lauri Maijala opiskelee ohjausta Teatterikorkeakoulussa, lieneekö jo valmistunut, en ole tarkistanut. Hän on kirjoittanut Mannerheimista kertovan Rujon Mikkelin työväen näyttämöpäiville, näytelmää on sittemmin esitetty Helsingissäkin. Sekin taannoin tyrmättiin näkemättä, Mannerheimhan on tunnetusti arka aihe.  Löysin netistä Irti väkivallasta blogin, joka mielestäni mainiosti pohtii sankari ja väkivalta –myyttiä. Lauri Maijala edustaa siis tätä miesmyytinkaatajasukupolvea. Muistan nähneeni hänet äitinsä Heidi Heralan kanssa Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Nainen ja anjovis. Ohjauksia miehellä on jo melkoinen määrä.

Ylihuomenna hän tulee –näytelmän ohjaaja on Linda Wallgren, meille Hannelen kanssa aivan uppo-outo ohjaaja. Nettiä kaivellessa löytyi tieto, että hän olisi Lauri Maijalan tyttöystävä, lieneekö suhde edennyt likeisemmäksi vai etäämmäksi. Ei ole merkitystä. Näytelmässä on kolme vanhempaa näyttelijää Minna Suuronen, Janne Hyytiäinen ja Taisto Oksanen sekä nuorempia TeaKin opiskelijoita Pyry Nikkilä, Miika Laakso ja Emmi Parviainen. Näyttelijätyössä ei ole juurikaan moitittavaa, erityisesti vanhat tutut vetivät osansa mainiosti. Suuronen on loistava komedienne, kyllä elävyyttä löytyy kokeneelta Hyytiäiseltäkin, Oksanen on hieman edellisiä jäykempi.



Näytelmässä on kyse viiden virkamiehen saamasta toimeksiannosta: ”Rakentakaa meille kappeli”. Deadline ahdistaa, odotetaan vapauttavaa hetkeä, kun projekti on valmis ja tilanne helpottaa. Kukapa sitä ei olisi kokenut? Kaikki muukin on pielessä, rakkaus kylmenee, elämä on tylsää, pitää mennä Kouvolaan, koirakin pitää kusettaa. Jospa edes vanhemmat kuolisivat pois, sekin helpottaisi, että sairastuisivat alzheimeriin. Mikä olisi pahinta, pamahtaa homoksi, olla mamu, leikata sormensa irti, olla virkamies, tehdä itsestään pelle, tulla vanhaksi, tappaa, kuolla. Siinäpä sitä on teemoja kyllikseen, uskontoakaan unohtamatta. Esimiehen käskyä kuunnellaan kuin Jumalan sanaa, valmiiksi on kappeli saatava, muuten seuraa maailmanloppu. Sitten näyttämölle pamahtaa Jeesus valtaisan savupilven saattelemana. Yksi ihastuu, tätähän hän on aina odottanut, yksi halveksii, yksi ei usko koko mieheen. Alkaa ihmeellinen farssi Jeesuksen ympärillä. Joku on naulattava ristille, ei siinä menossa muu auta. Kaiken huipuksi lopussa todella tulee maailmanloppu, helpotuksena on, että sitä katsellaan videolta. Sen jälkeen kaikki maailman ismit, mikkihiiret, marxit, dalai lamat, islamilaiset ja muut yrittävät tehdä sovintoa. Eihän siitä mitään tule, parasta on ryhtyä pelaamaan paskahousua.

Ensimmäinen puoliaika oli alun kankeuden jälkeen suorastaan hauska. Räävittömällä näyttämöllä viisi virkamiestä hosui kappelin rakennuksen kanssa ja keskusteli kaiken maailman ongelmista. Peiliinkin oltaisiin valmiita katsomaan, jos sellainen jostain löytyisi. Dialogi sujui. Ihan siinä koki katsovansa entistä työminäänsä, sellaista tuskitteluahan se elämä oli. Tietysti niitä rakkaussuhteitakin on työpaikalla pakko setviä. Vika on kuitenkin aina muissa ja odotus projektin loppuun saattamiseksi suuri. Sitten se elämä aukeaisi. Toisen näytöksen alkupuolella käväisi jopa mielessä, että nytköhän Ryhmis on palaamassa juurilleen, yhteiskunnallista kritiikkiä tuli tuutin täydeltä, näyttelijät heittäytyvät osiinsa antaumuksella ja meno oli kova. Mutta sitten meno muuttui väkinäiseksi. Jeesuksen ympärille piti saada kummallista riekuntaa, jonka idea ei kyllä auennut. Lopun videon maanjäristykset olivat aivan turhia ja ideologiaihmisten mukaan tulo suorastaan kiusallista katsottavaa. Siinä ei tällainen seitsemänkymppinen kyllä tavoittanut kolmikymppisen maailmaa. Katsellessani kuvittelin tekstin tekijän olevan ikäpolveani ja ihmetys oli sitä suurempi. Näytelmän idea oli sinänsä hyvä, mutta aineksia oli aivan liikaa. Paskahousun pelaamiseltahan tämä maailmanmeno usein tuntuu, jos vain tietäisi, kenet naulitsisi ristille. Jään nyt sitten odottamaan Sunan tai Säkön täydellistä tyrmäystä, niin oletan käyvän. Harmi Ryhmikselle.

Lisäys: Yllättävää kyllä Maria Säkö lähestulkoon kehui esitystä Hesarissa 6.10.2012. "Jokin meiningissä silti kiehtoo ja haastaa: asenne. Se pitää otteessaan eikä katoa katsojasta ihan heti huomenna tai edes ylihuomenna." Voihan olla niin, että esitys muuttuu esityskertojen myötä. Me katsoimme ennakon. Ryhmiksen puolesta olen oikein tyytyväinen Säkön arvioinnista.