Metropolitanian oopperoita on parin vuoden ajan nähty teattereissa eri puolilla maailmaa, Suomessakin useammalla paikkakunnalla. Minä tokenin vasta tänä syksynä menoon mukaan ja ostin tunnetusti ahneena heti kerralla kausilipun. Tähän mennessä olen katsonut Richard Wagnerin Reininkullan, Modest Musorgskin Boris Godunovin ja Gaestano Donizettin Don Pasqualen. Ajattelin kirjoittaa jo tässä vaiheessa pläjäyksen, vaikka ensi toukokuuhun mennessä on vielä yhdeksän esitystä. En kerro sisältöjä, kiinnostunut voi hakea tietoja netistä. Epäselvä kuvitus on otettu pienistä ohjelmalipareista.

Filmatut oopperat ovat tietysti aivan eri juttu kuin salista katsotut esitykset. Autenttista oopperan tunnelmaa lämpiön henkisine virittäytymisineen elokuva ei korvaa. Tietty jännityksensä on tietysti siinä, että ensi-illat tulevat suoraan valtameren takaa ja aina voi sattua mitä vaan. Tähän mennessä kaikki on sujunut moitteetta. Positiivista on se, että kuvakulma on usein ihan lähellä, jolloin esiintyjien ilmeet näkyvät. Huonoa on se, että kokonaiskuva lavan tapahtumista näkyy vain ajoittain. Elokuva mikä elokuva. Kiintoisan lisän normaaliin salista nähtyyn esitykseen tuovat kuvakulmat lavan takaisesta maailmasta taukojen ja lavasteiden vaihdon aikana ja taiteilijoiden haastattelut. Näillä lyhennetään elokuvaesitysten väliaikoja, vaikka eritysten kokonaisaika on sama kuin live-esityksissä. Hieman on alkanut ärsyttää se, että rahaa pyydetään lahjoittamaan Metropolitanille jokaisessa esityksessä, mutta se kai on sitä nykyaikaa, joka on kulttuurinkin yhteydessä vain siedettävä.

Esittäjien kannalta Metropolitan on tietysti ihan omaa luokkaansa, he kykenevät valitsemaan maailman parhaat taitelijat ja heitähän on ihanaa kuunnella. Reininkullassa Wotanina nähtiin Bryn Terfel, Boris Godunovina René Pape ja don Pasqualen Norinana Anna Netrebko, heitähän tavan kansalaisella on muutoin mahdollisuus katsoa ja kuunnella vain silloin tällöin televisiossa tai DVD:tallenteina. Hienoa sekin, mutta onhan se ollut ihanaa kuunnella taiturimaisia suorituksia ja katsella esiintyjiä isolta skriiniltä. Myös Metrolpolitanin lavastusratkaisuja on mielenkiintoista ihmetellä. Erityisesti Reininkullassa oli kummallinen valtaisa rakennelma, the Macine, joka muodosti erilaisia seiniä ja pintoja, joilla liikuttiin. Hesarikin innostui asiasta kirjoittamaan 11.10.12010. Massiivista amerikkalaista touhua, sanoisin.

Reininkullassa ei ole aarioita varsinaisessa mielessä, kuorokin vain muutamassa kohdassa. Esityksessä oli säilytetty vanha mytologinen tarina, mutta ihmeelliset lavasteet toivat esitykseen oman uuden elementtinsä. Esityksen alussa näytettiin taiteilijoiden taiturointia kaltevilla pinnoilla turvaketjut selässään, mikä sitten vähän häiritsi asianomaisten kohtien musiikin kuuntelemista.  Don Pasqualen Anna Netrebko on aivan omaa luokkaansa, seuranaan vielä kaksi ihanaäänistä tenoria Matthew Polenzani ja Mariusz Kwiecien. Tämä humoristinen bel canto –esitys on todellista laulun juhlaa nopeatempoisine lurituksineen. Niin kaunista, niin kaunista.

Boris Godunov oli valtavan vaikuttava elämys. René Pape on paitsi loistava basso myös loistava näyttelijä. Häntä voi vilkaista youtubessa.  Elokuvaversion mahdollistamat lähikuvat toivat oopperan lopun kuolinkohtauksen kurkkua kuristavan ahdistavasti esiin. Jälkikäteen mietin, että esitys oli hyvä esimerkki siitä, miten esiintyjä ei ainoastaan näyttele osaansa vaan elää sitä. Minä en pitänyt lopun kansan väkivaltaisuuden pitkitetyistä kohtauksista, viha oli tietysti vihaa, mutta rajansa veitsien heiluttamisella ja päiden katkomisellakin on.  Kyllähän esitystä vertasi myös tähän päivään, hurrataanhan tässä kritiikittömästi milloin millekin vallanpitäjälle ja käännetään suosionosoitusten tulva aina uusien ja uusien valtiaiden suuntaan. Aikakaan ei murra näitä yleismaailmallisia kokemuksia.

Reininkullan ja Don Pasqualen kapellimestarina oli peikkomainen James Levine ja Boris Godunovissa Mikkelistä tuttu Valeri Gergijev. Oopperoiden live-esityksissä näemme kapellimestareista vain vähän päälakea ja lopun kumarrukset. Näissä elokuvaversioissa näytettiin myös heidän johtamistaan, erityisesti alkusoittojen aikana, jolloin esirippu oli vielä ylhäällä. Ihan kiva elämys sekin. Aivan poikkeuksetta yleisö näyttää aplodeeraavan seisaaltaan. Boris Godunovin viisituntinen esitys oli kyllä aivan kestämiskyvyn rajoilla, vaikka loppukohtaus veikin jonkinmoiseen euforiaan. Lopuksi totean, että tällaiselle musiikin noviisille elokuvaesitykset avaavat mainion ikkunan kansainvälisten taiteilijoiden tuntemiseen, ei ceedeistä tuntumaa samalla tavalla saa.

Vinkki: Netistä voi nykyisin seurata monen moista kulttuurilähetystä suorana, myös konsertteja. Vilkaisepa näitä sivuja. 

Vinkki: Näiltä sivuilta voit vaikkapa pistää musiikkia soimaan työskennellessäsi netissä.