Tulipas komea otsikko, saapa nähdä, saanko aikaiseksi toisenkin osan. Olen yrittänyt lukea kuluvan vuoden aikana julkaistuja suomalaisia romaaneja, josko osuisi joihinkin Finlandia-ehdokkaaseen, ettei tarvitsisi sitten hätäillä listan julkaisemisen jälkeen. Kiva nähdä, tuleeko osumia. Ongelmahan tässä on, että järjestys on mikä sattuu, kun tilailen kirjat kirjastosta ja ne tulevat milloin sattuu. Näin nyt kuitenkin etenen. Olen ottanut kuvat kirjoista, mutta pistän tänne väliin nyt kuitenkin kuvia Helsingin yliopiston uudesta Kaisa-talon kirjastosta. Se on niin kaunis.



Alkuun haluan todeta, että eläkeläinen voi netin suorilla lähetyksillä saada jännitystä elämäänsä, niin kuin nyt tämä kirjallisuuden Nobel-palkinnon julkistaminen Ruotsin Akatemian salissa. Katsoin ja jännitys ihmeesti tarttui. Pari minuuttia ennen julkistamista alettiin näyttää suljettuja ovia zoomaten välillä ruotsalaiseen reportteriin. Ehdittiin siinä arvuutellakin. Jännitys kasvoi täällä pöydän ääressä kuin olisi ollut kyse minulle henkilökohtaisemmastakin tapahtumasta. Ovi aukeni täsmällisesti ja Ho Yanin nimen julistuksen jälkeen kuului muutama huudahdus, hämmästystä vai tyytyväisyyttä, en tiedä. En saanut tuolloin edes nimestä selvää, ymmärsin, että kiinalainen on kyseessä, eikä se ole Haruko Murakami, jota sentään olin lukenut.  Suutarissa käydessäni kuulin sitten radiosta jonkun selittävän, että kyseessä on poliittinen päätös. Asia on toisissa uutisissa perusteltu toisin, mutta suomeksi käännettyjä kirjoja saadaan odottaa vielä ensi syksyyn.



Ensimmäiseksi on kerrottava viimeisimmäksi lukemastani Juha Hurmeen teoksesta Hullu, joka perustuu hänen omaan kokemukseensa mielen järkkymisestä. Kirja imaisi heti ensi riveiltä mukaansa. Olin ihan täpinöissä, että tässä minulla on kädessäni Finlandia-palkittava kirja. Kun kirjailija sitten pääsi vaiheeseen, jossa elämä taas asettui oikeisiin raameihinsa, lumous haihtui. Kirja hajosi käsiin kappale kappaleelta. Lopussa olevan sairaalassa potilaiden esittämän näytelmän harpoin nopeasti lävitse. Kirja olisi lähes pelastunut, jos edes se olisi jäänyt pois. Harmi. Alun vuoksi teos kannattaa kyllä lukea, onhan se oivaltavasti kirjoitettu mielen oikukkaita polkuja kuvaava teos.

Hurme on viisas mies. Se selvisi viimeistään MaaritTastulan haastattelussa eilen YLE-ykkösellä. En yleensä katso ohjelmaa, en pidä haastattelijan opettavasta otteesta. Haastattelussa nousi esiin monia mielen järkkymiseen liittyviä kysymyksiä ja viileää syyttelemätöntä analyysia sairaalasta. ”Ihmisen arvoitus on elämän mittainen tehtävä, elämme siksi että tämä arvoitus ratkeaisi”, sanoi Hurme. Tällä hetkellä hän vaikuttenee jossain Pohjanmaalla, muistaakseni Vaasassa. Kokkolan viimekesäinen Karjalaisesta kertova ooppera oli hänen ohjaamansa ja mainiosti hän esittelikin työtään ennen esitystä.



Olli Jalosen Karatollan en kylläkään oleta kuuluvan Finlandia-ehdokkaiden joukkoon. Se on ilmeisesti jatkoa edelliselle, jota en ole lukenut. Kirjassa kerrotaan yhdeksän ison taideteoksen, eräänlaisten pyramidien hajottamisvaiheet. Pyramidit on rakennettu eri puolille Eurooppaa ja niiden aiheet ovat tuli, savu, valo, maa, vesi, lumi, jää, ilma ja aika. Sinänsä on viehättävää, että Jalojen on tavallaan siirtynyt installaatiotaiteen puolelle, ainakin virtuaalisesti, ei itse rakentaen. On hän kuitenkin miettinyt tarkkaan, miten kustakin aineesta voisi rakentaa pyramidin. Kirja oli hivenen pitkäveteinen, vaikka se sisältää myös inhimillisen rakkauskertomuksen.  Ei nyt hassumpi kirja kuitenkaan.

Jari Järvelän teosta Parempi maailma yhdistää Karatollaan se, että kummassakin esiintyy Reija –niminen nainen. Parempi maailma on eräällä tavalla saarna paremman maailman puolesta, vaikka saarnaaja joutuu aiheeseensa ikään kuin sattumalta. Kirja on paikoin räävitön, paikoin kauhukertomus, paikoin hellä tarina ystävyydestä, mikseipä rakkaudestakin. Pakolaisten pakomatkan kuvaus on niin hurja, että suorastaan helpottuu, kun välillä pääsee leppoisampiin aiheisiin. Kirjassa on Jalosen tapaan rajojen ylitystä veistostaiteen puolelle ja kiintoisa fiktiivinen kuvaus Berliinin Paergamon-museon synnystä. Olemme ryöstäneet siis taideaarteetkin! Kirja on varsinainen irvistys politiikalle ja se näyttää, miten heppoisin argumentein mamu-keskustelua käydään.  Loppukohtausta lähestytään mainiosti useampaa polkua, joiden yhtymäkohtaa pitää oikein jännittää. Hieman hajanaiseksi tekniikka kirjan tekee. Erityisesti kuvataitelijan osuus tuntuu pitkälle motivoitumattomalta , koko ajan vain odottaa, millaisella kiepautuksella kirjailija saa hänet liittymään kirjan muuhun henkilökaartiin. Kirja oli pakko ahmaista yhtä perää. Veikkaan, että kirja pääsee loppumittelöihin, olihan Järvelä jo kirjallaan Romeo ja Julia Finlandia-kisan loppuvalinnassa.



Arne Nevalinnan Varmaan olin todella pettynyt, niin hyvä kuin hänen Mariensa oli. Hjalmar ei sitten yltänytkään Marien tasolle. Onhan Varmassa sinänsä jännittävä tarina, siinähän tilastomatemaatikko huomaa gallupfirman vääristelevän tuloksia ja hän joutuu tahtomattaan vakoilurenkaaseen. Mutta se kieli, aivan väsyin helppoon huumoriin ja mukahauskuuteen. Ei siis siitä sen enempää.

Sirpa Kähkösen Hietakehto on hyvä, mielenkiintoinen kuvaten sodan aikaista siviilielämää Kuopiossa. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat, joista Lakanasiivet oli Finlandia-ehdokkaana. Olen lukenut vain tuon Lakanasiivet, mutta tämän Hietakehdon jälkeen päätin, että muitakin on luettava. Kähkönen on tehnyt runsaasti tutkimustyötä taustojen oikeellisuuden varmistamiseksi. Osoittaahan sitä jo Tieto-Finlandia-ehdokkaana ollut Vihan ja rakkauden liekit. Vaikka teos on selvää fiktiota, on miellyttävää lukea tapahtumia, jotka olisivat voineen tapahtua. Lasten kuvaus on oivaltavaa, mitäpä lapset muuta voisivat leikkiä kuin sotaa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat huvilalle ja keskiössä ovat Charlotta, arkisemmin Lotta ja Juho. Lotta on isätön äidin hylkäämä tyttö, joka ei oikein tunne kuuluvansa mihinkään. Juho on myös orpo, joka muiden tietämättä osaa lukea. Lehdistä  hän nappaa tarinoita, taisteluita ja hirmutekoja leikkeihinsä Lotan kanssa. Lasten maailma on oivaltavasti kirjoitettu, Lotalla on nukke, jolle puhua ja Juholla savesta itse muovattu sotamies, jonka kanssa hän neuvottelee ja käy sotiaan hiekkakuopalla. Vaikka lasten maailma korostuu, tutustuu lukija suureen joukkoon aikuisia ja heidän sodanaikaiseen elämäänsä. Olettaisin, että tämä kirja pääsee kymmenen palkinnosta taistelevan joukkoon.



Riikka Ala-Harjan Maihinnousu on nopeasti luettava kirja. Yllättävästi Kaisa Neimala kehui kovasti kirjaa Parnassossa 5/2012. Teos on sujuvaa tapahtumien kerrontaa, joka ei traagisesta sisällöstään huolimatta vedä mukanaan. Luin kirjan Pietarin matkani ilta- ja taukolukemistona. Kähkösen kirja ei olisi sellaiseen sopinut, se vaati paremman lukurauhan. Ala-Harjaan saattoi tarttua lyhyeksikin aikaa. Kuten julkisuudessa on kerrottu, kirja kertoo äidin näkökulman pienen tytön sairastumisesta leukemiaan. Minusta ei ole olennaista se, onko tapahtumilla suora todellisuuspohja vai ei. Ei Ala-Harjan kirja kuitenkaan mikään reportaasi sairastumisesta ole, kyllä se on romaani ja ihan hyvin kirjoitettu. Minua se ei kuitenkaan vakuuttanut.

Hannu Mäkelän Muistan Nuoruus –kirja on jatkoa hänen lapsuutta kuvanneelle kirjalleen. Pidin Lapsuudesta enemmän kuin tästä. En oikeastaan innostu valtaisan nimimäärän pudottelemisesta, vaikka ovathan ne olleet nuoren elämää. Nuoren Hannun ahdistus, kapeakatseisen opettajaperheenkin aiheuttama, tulee kyllä erinomaisen hyvin esille. Tulipa mieleeni, että olisiko tällä omakohtaisesti koetulla ahdistuksella ja nöyryytyksen kokemuksilla osuutta siihen, että hän niin mainiosti osasi eläytyä Aleksis Kiven elämään. Jäin kaipaamaan kontekstia, Mäkelä olisi saanut omakohtaisuuden ohella tuottaa kirjaan enemmän ajan kuvausta. Se olisi tehnyt kirjasta mielenkiintoisemman lukea, nyt sivut täyttyivät tavattoman yksityiskohtaisesta oman elämän tapahtumien kuvauksesta. No, elämäkertahan tämä olikin ja omaan napaan tuijottelu sallittakoon. Ei hyvä.



Parnassossa 1/2012 Joonas Konstig kirjoittaa Totaalisen romaanin manifestin. ”Kirjallisuuden on myös palkittava lukijansa. Sen on oltava kiinnostavaa, viihdyttävää ja koskettavaa. Ideaali on kirja, joka on helppo lukea, mutta mahdoton unohtaa.”  Tämän julistuksen jälkeen Konstig kirjaa kuusi vaatimusta romaanille. En lähde toistamaan niitä, esittäähän Konstighan valmiiksi myös vastalauseet teeseilleen. Minusta kiinnostava kirja aina jollakin tavalla koskettaa, viihdyttävä sen ei mielestäni tarvitse olla. Tai voihan se olla niin, että jos kirja kerran kiinnostaa, se myös viihdyttää, tiedä häntä. Nyt lukemistani Hietakehto, Parempi maailma ja Hullu koskettivat, eivätkä helposti unohdu. Maihinnousu oli helppo lukea, mutta koskettavasta aiheestaan huolimatta helposti unohtuva. Mäkelän Nuoruudessa ei koskettanut aihe, vaan ahdistavan pikkupiirteinen tapa kirjoittaa elämäkertaa.  Jostain on jäänyt mieleeni, että kriitikko kehuu kirjaa, koska pelkää teilaavansa tulevaisuuden lupauksen ja moittii samassa tekstissä, jotta myöhemmin ei syytettäisi soutamisesta ja huopaamisesta. No, minun kehuillani ja moitteillani ei ole mitään merkitystä, ellei nyt mahdollinen lukija ota sanojani vinkkinä valinnoilleen.