LittFestin ohjelmalehtisessä Marianne Backlén ja Ruth Blank

Kirjailija ja media, ollako vai eikö olla?  oli tämän vuoden Vaasan LittFestin teema. Taiteelliseksi johtajaksi oli saatu Anja Snellman, joka sanojensa mukaan oli vuosi sitten tehtävään pyydettynä heti tiennyt, mistä haluaa puhuttavan. Silloinhan keskusteltiin siitä, onko oikein pitää Kata Kärkkäinen kirjailijaliiton ulkopuolella. Liiton uusi puheenjohtaja Tuula-Liina Varis oli yksi LittFestin pääesiintyjistä. Hänellähän on omakohtaista kokemusta aiheesta niin toimittajana kuin "julkisen eläimen" Pentti Saarikosken vaimona. Toinen esiintyjä, niinikään julkisen eläimen vaimo oli Märta Tikkanen. Suhde julkisuuteen tuntuu olevan varsin erilainen kolmannen pääesiintyjän eli Panu Rajalan kohdalla, hän on ollut paljon itse julkisuudessa ja katsellut vierestä vaimonsa Katri-Helenan menestystä median pyörityksessä. Nyt jarmo Virmavirka näyttää polttaneen päreensä siitä, että Unio Mysticaa ei valittu Tieto-finlandiakirjojen joukkoon.



Taiteellinen johtaja Anja Snellman

Minun osaltani LittFest alkoi perjantai-iltana Vaasan kaupunginkirjaston Draama-salissa edellä mainittujen kolmen esiintyjän puheenvuoroilla parille sadalle kuulijalle. Ohjelma oli jo aiemmin alkanut lasten littareilla, nuorten littareilla ja yliopiston opiskelijoille suunnatulla ohjelmalla. Lauantaina osallistuin Tritoniassa järjestettyyn paneeliin Kirjailija ja media - ajat muuttuvat ja mihin suuntaan ja keskusteluun Kirjailija ja media - katve vai valokeila. Edellisessä keskustelivat Kirsi Pihan johdattelemana Varis, Tikkanen ja Rajala, jälkimmäisessä Anita Konkka ja Marianne Backlén. Lopuksi oli kaikkien viiden esiintyjän ja Pihan voimin kokoava loppukeskustelu. Viisi tuntia intensiivistä keskustelua. Väkeä oli paljon ja ihan itsekin osallistuin.



Märta Tikkanen ja Tuula-Liina Varis mediakeskustelun pyörteissä

Kaupungin taidehallissa pidetyllä vastaanotolla keskustelin sekä Snellmanin että Variksen kanssa. Kumpikin ihmetteli tilaisuuden kaksikielisyyttä, erityisesti Varis itäsuomalaisena. Keskusteluhan käytiin koko ajan kahdella kielellä, usein kysymys ja vastaus eri kielellä. Olipahan sunnuntaina Vasabladetin joku toimittaja närkästynyt siitä, että Snellman ei avauspuheenvuorossaan käyttänyt ruotsia. Sitä iankaikkista kisaa kirjaston johtaja, ruotsinkielinen muuten, manasi myöhemmin. Näinhän se on ollut aiempinakin vuosina, joskus suomenkieliset ovat tuskitelleet sitä, että ruotsinkielisiä kirjailijoita on ollut enemmän.

Lauantai-iltana pidettiin kaupunginkirjastossa kirjalliset iltamat, jälleen täydelle salille. Olin jättänyt väliin tapahtuman Litterär och musikalisk soaré. Ilmeisestikin runoja ja lauluja, mukana Bo Carpelan ja Lars Huldén, musiikista vastasivat Sinikka Sokka ja Eero Ojanen. Sunnuntain tapahtumat oli sijoitettu Kuntsin taidemuseoon, ensin brunssi ja sitten keskustelua muuttuvasta kulttuurijournalismista Hesarin Suvi Aholan ja HBL:n Annika Hällstenin kanssa sekä blogistanin vaikutuksista keskustelijoina Anita Konkka ja Tommi Melender. Siis täysipainoinen ja todella kiinnostava kirjallisuusviikonvaihde. Etukäteen pidin kirjailija ja media -teemaa lukijan ulkopuolelle jättävänä, mutta yllätyksekseni keskustelu vei mukanaan. Vain journalismikeskustelu oli liian kirjailija-toimittajakeskeinen, yleisöstä tuli liian vähän puheenvuoroja maakuntalehtien toimittajien ja itse kirjailijoiden ollessa hyvin aktiivisia. Toinenkin ennakkoluuloni murtui. En pitänyt ajatuksesta ottaa Kirsi Piha spiikkeriksi hänen julkkisleimansa vuoksi. Hän veti keskusteluja kuitenkin hyvin ammattimaisesti ja asiantuntevasti. Ohjasi sitä yleisöä kiinnostavaan suuntaan ja teki oivaltavia kysymyksiä.



Ja tässä keskustelun johtaja Kirsi Piha Panu Rajalan vieressä

Tein tilaisuuksista pitkät muistiinpanot, en kuitenkaan ryhdy tässä kaikkea toistamaan. Saatanpa palata asiaan, jos myöhemmin tulee sopiva hetki. Harmitti minua kuitenkin, että keskustelu häipyi avaruuteen, minkäänlaista tallennusta ei oltu järjestetty. Ei osattu aavistaa, miten korkeatasoiseksi keskustelu kävisi. Kirsi Pihahan käynnisti oman keskustelunsa jo blogissaan, toivottavasti hän palaa asiaan nyt jälkeenpäinkin. Anja Snellman lupasi kirjoittaa jossain, ei ilmoittanut foorumia. Tuula-Liina Variksen kautta keskustelut varmaan tavalla tai toisella heijastuvat kirjailijaliiton sisäisiin keskusteluihin. Parnasson tai nettilehti Kiiltomadon en uskalla toivoa kiinnittävän näin maakunnalliseen tapahtumaan huomiota.

Rajalan esitys Paavolaisesta, Waltarista ja tulenkantajista oli kiinnostava, hän on hyvä esiintyjä ja etenee loogisesti ja sujuvasti ilman paperia. Paavolainen halusi sitä menestystä, jonka Waltari sai. Rajalan kuvaus miehistä kuten koko tulenkantajajoukosta oli elävä, hän luki myös Waltarin julkaisemattomia runoja. Tikkasen kamppailu julkisuuden kanssa Henrik Tikkasen osoitekirjojen aikaan oli traagista kuunneltavaa. Iltamaosuudessa hän luki otteita Yksityisalue -romaanistaan. Varis kertoi lämpimän ymmärtävästi Pentti Saarikoskesta ja hänen suhteestaan julkisuuteen. Tällaiset "itse asiassa kuultuna" -esitykset ovat luonnollisesti kuulijan kannalta kiintoisia, niissä ikään kuin vihkiytyy salaisuuksiin, joita muut eivät kukaties tiedä.



Anja Snellman puhuttaa Hesarin Suvi Aholaa ja HBL:n Annika Hällsteniä

Kirjailija ja media ja journalismikeskusteluissa avautui lukijalle kirjallisuusmaailmasta sellaisia tasoja, joita ei ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Et ole olemassa kirjailijana, jos sinua ei ole arvosteltu Hesarissa. Ei siinä auta maakuntalehtien toimittajien vakuuttelut, että nekin tekevät arvokasta työtä. Kirjailijoiden konkreettiset esimerkit siitä, miten haastatteluja tehdään olivat suorastaan pöyristyttäviä. Lehtien kulttuurisivuja karsitaan, tulitikkulaatikkoarvosteluja (niitä pieniä tiheäprinttisiä) on yhä enemmän. Kirjailijat janoavat arvosteluja, lehdet tekevät haastatteluja. Kulttuurijournalismin muutos on kuin ilmastonmuutos, sanoi Ahola, ei voi tietää, mistä mylläkkä nousee (esimerkkinä pehmolelukeskustelu). Lähes yksimielisiä tunnuttiin olevan siitä, että kirjailijat tarvitsisivat mediakoulutusta. Netin vaikutuksesta ei saanut oikein otetta. Konkan puheenvuorot olivat osittain ylimielisen sensitiivisiä tapaan "minä luen vain Tekniikan Maailmaa". Melender oli analyyttisempi, piti ihan käydä hänen plogissaan.

Snellman teki lopuksi yhteenvedon. Hän totesi, että tällaista keskustelua käytiin nyt ensimmäistä kertaa. Hän varmaan sen tietää, tunteehan hän mm. kirjamessujen johtajan ominaisuudessa maamme kirjallisuuden ja täällä käytävän keskustelun hyvin. Hän kiittikin vaasalaisia siitä, että stadin friidu oli päästetty toteuttamaan hänelle itselleen ihannetilaisuus. Niin, maakunnallakin voi olla jotain tarjottavaa etelän establishmentille. Hän toisti Pihan kirjailija-poliitikkovertauksen. Kummatkin tarvitsevat julkisuutta, hakevat sitä, mutta marisevat eivätkä ole tyytyväisiä saamaansa kohteluun. Loppupuheenvuorossaan Snellman kysyi myös, että pitääkö kaiken mennä performanssin kautta. Tämä performanssi liittyi omaan puheenvuorooni, jossa vertasin romaanin ilmestymistä videotaiteilijan Karttusen tapaukseen. Hänenhän arveltiin suunnitelleen koko performanssin, johon kuului itse video, poliisin tulo, takavarikointi ja oikeudenkäynti. Kysyin, että pitääkö lukijan nyt esimerkiksi tulevan Hesarin esikoiskirjapalkinnon kohdalla katsoa koko performanssi - esiintyminen kirjamessuilla, kilpailu, palkinto, siitä seuraava mediamylläkkä lapsi- ja kissahaastatteluineen ja naistenlehtihaastattelut - ennekuin hän voi olla jotain mieltä kirjasta, ja missä vaiheessa tätä performanssia kirja olisi syytä lukea. Totesin, että niin Varis kuin Tikkanenkin olivat tehneet omaa performanssiaan jo pitkään, ennen kuin kirja ilmestyi.

Snellman muistutti myös siitä, että mediajulkkiksia on ollut ennenkin, Rajalan esityksen kohteet Paavolainen, Waltari ja muut tulenkantajat, Pentti Saarikoski, Henrik Tikkanen ja jopa Eino Leinokin. Keskusteluun liittyy kaksinaismoralistinen sävy, halutaan julkisuutta ja valitetaan siitä. Ihaillaan hyvin julkisuutensa hoitavia, kadehditaan heitä, mutta julkisesti vähätellään. Julkisuus ts. puhe kirjallisuudesta on kirjallisuudelle hyödyllistä. Kirjailijat ovat kuitenkin erilaisia ja saavat olla sitä. Kiintoisaa on sitten nähdä se, nouseeko plogistanin kautta uudentyyppistä kirjallisuutta. Snellman kaipasi lopuksi nykyistä enemmän kirjailijoiden keskinäistä kollegiaalisuutta.



Blogikirjailemistaan esittelevät Tommi Melender ja Anita Konkka Kuntsin taidemuseossa

Innostuin kyllä kirjailijoiden plogeista, ties vaikka tutustuisin muidenkin taidelajien harjoittajien plogeihin. Katso  http://www.kiiltomato.net (Kyllä ottaa päähän, kun tämä uusi windows vista kaataa wordin, kun yrittää kopioida www-sivun osoitteen ja siirtää sen tekstin sisään. Mitenkähän olisin selvinnyt väikkärin lähdeluettelosta tällä systeemillä?)



Tällaiselta näytti Hovioikeuden rannassa sunnuntaiaamuna

Myöhempi lisäys: Olin tässä illalla RSO:n konsertissa. Andreas Brantelid soitti ihanasti Edward Elgarin sellokonserton. Kuulimme myös pitkän Seppo Pohjolan uutuuden, sinfonia nro 2:n. Tulipahan vain mieleeni, että kun kirjailijat valittavat, että kirjoja ostetaan ja luetaan niin vähän, niin säveltäjillä sitä olisi valituksen aihetta. Kalevi Aho muutama vuosi sitten sanoi, että RSO sentään soittaa uutuuksia, mutta maakuntaorkesterit eivät halua opetella uusia vaan soittavat aina vaan Mozartia ja Beethovenia. (Poikkeuksena on varmaan myös Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri.) Että mitäs säveltäjä tilanteelle voi, ei mitään. Vaikka konsertissa kävijä haluaisi kuulla, mutta jos orkesterit eivät soita, hyllyynhän ne sävellykset jäävät.