Viime perjantaille osui kaksi hienoa tapahtumaa, runsaan saaliin antanut sienireissu Keskuspuistoon ja ensimmäinen käyntini Musiikkitalossa. Onnistuin saamaan toiseen avajaiskonserttiin peruutuspaikan. Konsertissa tutustuin vain aulatiloihin ja konserttisaliin. Yllä tuloaulan katossa oleva Kirsi Kaulasen Kaiku. Talo on kyllä kaunis ja auloista ulos avautuvat isot ikkunat antavat avaruutta lämpiötiloihin. Olisi hienoa, jos makasiinien jäljelle jääneelle surkean pienelle osalle keksittäisiin joku imponoiva käyttö tai laitettakoon hapertuva tiiliseinä vaikka lasivitriiniin. Sitä voisi sitten konserttien tauoilla ihailla. Oli muuten mainio keksintö näyttää TV:ssä kutsuvierastilaisuuden Stravinskyn Kevätuhria soitettaessa vanhaa kuvaa makasiinien palosta. Rautalammin koivusta tehdyt elävät seinäpinnat olivat kauniit, samoin esityslavan vaalea mäntypinta. Konserttisalin muoto oli haettu muinaisista jokien tukkisumista eli katsomot vinoine rakenteineen muodostivat elävän kokonaisuuden. Tukkisumat ovat muuten hyvinkin tuttuja lapsuudesta, niillä oli jännittävää ”taiteilla”. Kaksi tärkeää palvelua oli reilassa, tarjoilupaikkoja oli useita ja naisten vessoja monta. Lähtiessä muodostui takkinaulakoille melkoinen suma, lappujen numerot eivät olleet synkassa naulakkonumeroinnin kanssa, mikä vaikeutti ihmisten suunnistamista.

Paikkani oli parvella F, siis korkealla orkesterin sivulla. Alla oleva kuva yrittää antaa vaikutelman paikastani, joka aluksi aiheutti hieman kuristusta vatsanpohjassa. Ilmeisesti orkesterin edessä olevilla parvilla ei tule samaa tunnelmaa. Tilanne rauhoittui kuitenkin musiikin alkaessa soida. Yritän kyllä jatkossa välttää orkesterin takana ja sivuilla olevia parvia, on tunne kuin istuisi tyhjän päällä. Näyttämön kiertävä katsomo on hyvän näköinen sekä tyhjänä että kansoitettuna, suurimpaan osaan yleisöä saa suoran kontaktin. Sai vaikutelman, että permantokin nousee niin jyrkästi, että näkyvyys olisi hyvä joka paikasta. Sen voi tosin todentaa vasta kokeilemalla. Jatkossa yritän varata paikkoja eri katsomoista. En usko, että kykenisin erottamaan akustiikan erojen hienouksia, mutta olisi ihan vain mielenkiintoista katsella katsomokokonaisuutta eri suunnista. Myös pienempiä Sibelius-Akatemian tiloja tulee olemaan kiinnostavaa kokea.

Konserttisalon akustiikasta on kirjoitettu niin paljon, että minun ei kannattaisi siihen mitään lisätä. Konserttisalin katossa parin kymmenen metrin korkeudessa ns. sointilatvus palauttaa äänet takaisin soittajien korviin.  Vaikka paikkani oli sivussa, saattoi nyt erinomaisen hyvin seurata eri soittimia. Soittimien äänet erotti mainiosti, Sibeliuksen Tapiolassa on kohta, jossa aivan hienon hienoista siritysäänistä siirrytään voimakkaampiin. Pienetkin viulunäänet kuuluivat hyvin. Finlandian pauhatessa täysimmillään, täyttyi koko konserttisali ja tuntui kuin äänimassa olisi valunut joka ikiseen soppeen. Varmaan se kiurunkin soitto olisi sieltä erottunut. Kevätuhrin massiivinen äänivyöry oli huumaavaa kuultavaa. Näkymä johtajaan oli suora, liikehdintää saattoi hyvin seurata, korkea paikka ei kuitenkaan mahdollistanut ilmeiden erottamista. Voisi kuvitella, että permantopaikka orkesterin takana olisi ihan hyvä. Soile Isokosken laulaessa eivät matalat äänet ylhäälle kunnolla erottuneet, ihanat korkeat äänet kylläkin. Kuoro lauloi permannon rappusilla ja ääni kuului täyteläisesti koko salissa. Valitettavasti myös yksittäiset rykäisyt kuuluivat aiempia kokemuksia häiritsevimpinä, ainakin siihen paikkaan, jossa istuin. Hermostuttava huomio.

Illan ohjelma oli toisinto kutsuvierastilaisuuden ohjelmasta, kuitenkin ilman puheita. Johtaja Helena Hiilivirta luki roudaustauolla pääministerin tervehdyksen, jota tämän päivän Hesari ehtikin jo kommentoida. Ensimmäisenä numerona kuultiin Sibeliuksen Finlandia RSO:n jousien ja Helsingin kaupunginorkesterin puhaltimien ja lyömäsoittimien sekä Sibelius-Akatemian kuoron esittämänä johtajana Jukka-Pekka Saraste. Sanat ovat tuttuakin tutummat, harjoituttihan Kannuksen kanttori sitä huoneeni seinän takana Karjatalouskoulun luokassa koko oppikouluni ajan. Hieno esitys heti alkuun, aina se jaksaa sykähdyttää! Sitten soittajistosta osa vaihtui ja lavalle asteli koko kaupunginorkesteri. Kuultiin Sibeliuksen Tapiola ja kolme laulua solistina Soile Isokoski ja johtajana John Storgårds. En tiedä, kuka ohjelman on suunnitellut, mutta Isokosken valinta osui nappiin. Ennen taukoa kuultiin vielä monipuolinen Sibelius-Akatemian osuus, pitkähuilua, pianoa, laulua, soittoa. Kristiina Ilmonen liikkui pitkin parvea soitellessaan Paimensäveliä Inkeristä ja ääni kuului loistavasti. Lehdet ovat ylistäneet nuoren Johannes Piirron ensiesitystä ja itseään miestäkin on haastateltu. Sanoisinpahan vain, että painon ääni soi salissa erityisen hyvin. Eniten pidin kuitenkin Julius Klengelin Hymnuksesta sellokuoron soittamana johtajanaan Kuhmosta hyvin tuttu Martti Rousi. Selloja oli yli 30 ja mukana oli muitakin tuttuja soittajia. Upea esitys, sellon ääni on niin kaunis. Konsertti päättyi valtaisaan tunnepläjäykseen Stravinskyn Kevätuhriin, siinä oli itku tulla. Taputusten pauhu oli valtaisa, soittajat kättelivät toisiaan. Mielelläni suon tuon kokemuksen RSO:ta johtaneelle Sakari Oramolle, viimeinkin loistavalla orkesterilla on loistava tila.

Arjen ruma realismi olikin sitten kotimatkalla vastassa, ratikkapysäkillä meuhkasi kaksi nuorta ja ratikassa rähinöi sinivalkoisiin asuihin sonnustautuneita penkkiurheilijoita. Yhden puhelunkin siinä kävin erään ystävättäreni kanssa. ”Tarvitaanko sitä taloa? Meidän verorahoillahan se on rakennettu.” Yritin siinä inistä jotakin korkeista lippujen hinnoista, mutta aivan turhaan. Kotiin päästyäni olivat aivot tyhjentyneet Sibeliuksista ja Stravinskyistä. Istuin illan lämmössä parvekkeella kynttilää poltellen ja yritin selventää ajatuksiani. Varsin ylimielisestihän nykyinen kulttuuriministerimmekin taloon näyttää suhtautuvan. Jos urheilijat ovat päässeet nurmikolta sisähalleihin tuloksiaan parantamaan, eivätkö taiteilijatkin ansaitsisi kunnon tilan taitojaan esitelläkseen. Eikä tauon pitkä pöydällinen Oulun Diakonissalaitoksen henkilökuntaa silmissäni mitenkään erityisen elitistiseltä vaikuttanut. Yön vallat aamun valkeus jo voittaa… Näkispä vain!