Facebookin käyttäjien sivuille tulee harvakseltaan runoja. Ihmiset antavat runoilijoita toisilleen, joiden olisi sitten kirjoitettava omalle seinälleen annetun runoilijan runo. Kun tästä joku sitten tykkää, hänelle puolestaan annetaan runoilija ja näin runojen määrä kasvaa. Jouduttuani kiertoon mukaan menin katselemaan kirjahyllyä miettiäkseni, minkä runoilijan valitsisin. Minä en ole mikään runoihminen, niinpä runokirjojen määrä on erittäin pieni. Silmäni osuivat Harry Martinsonin Aniaraan ja muistin, miten kirja oli vanginnut mieleni joskus nuorena. Kirja ilmestyi suomeksi Aila Meriluodon suomentamana vuonna 1963. Olin tuolloin 23-vuotias ja opettajana Kalajoella. Sain kirjan joululahjaksi opettajatoveriltani, olimme keskustelleet siitä syksyn mittaan. Harry Martinson on ruotsalainen runoilija, joka sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1974 yhdessä Eyvind Johnsonin kanssa. Harryn ollessa kuusivuotias isä kuoli ja äiti lähti Yhdysvaltoihin, lapset joutuivat huutolaisiksi. Tätä aikaa kuvaa Martinsonin kirja Nokkoset kukkivat, jonka luin nyt uudelleen kuvitellen sen avaavan Aniaraakin. Eihän se avannut, tosin toivottomuus on yhteistä, toisessa konkreettista, toisessa kuvaannollista.

Aniara oli minulle valtaisa elämys, sen muistan. En kykene enää palauttamaan mieliini yksityiskohtia, vain jonkinlaisen kiehtovan avaruustunnelman. Päätin lukea kirjan ja katsoa, mikä on tarinan vaikutus nyt 50. vuotta myöhemmin. Kirja on kuvitelma avaruusaluksesta, joka kulkee kohti tuntematonta tuhoa, siis eräänlainen science fiction. Martinson on kirjoittanut teoksen vuonna 1956 ollessaan 59-vuotias. Neuvostoliittolainen Sputnik lähetettiin avaruuteen seuraavana vuonna ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento tapahtui vuonna 1961. Nyt ihminen on käynyt kuussa ja avaruudessa kiertää suuri määrä ihmisen sinne sinkoamaa romua. Ihmisen tieto avaruudesta on puolen vuosisadan aikana kasvanut roimasti. Niinpä luin Aniaraa tänään aivan toisenlaisin aivoin kuin 23-vuotiaana. Vuodet ja kokemukset ovat muokanneet mieltäni. Haltioidun erilaisista asioista kuin tuolloin, onneksi sentään haltioidun silloin tällöin.

Runoeepoksen alaotsikko on katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa. Tekijän alkusanoissa Martinson toteaa, että Aniaraa voi sanoa kuvitelmaksi, jonka aika on kirjoittanut. ”Sen aiheena on kaikkien meidän yhteinen osuutemme maailmantoivosta, surusta ja pettymyksestä, mutta myös yrityksestämme luoda hengähdystaukoja tai mielikuvituksen keinoin viivyttää asioitten armotonta kulkua.” Teoksessa on lähdetty radioaktiivista säteilyä pakoon avaruusaluksella, johon mahtuu 8000 ihmistä. Heidän päämääränään on Mars ja matka sujuu aluksi kuin lukemattomat muut matkat ovat sujuneet. Alus on törmätä asteroidi Hondoon ja väistöliikkeiden seurauksena alus menettää ohjattavuutensa syöksyen ulos aurinkokunnasta kohti Lyyran tähdistöä. Tämä tapahtuu heti teoksen alussa. ”Menetimme Marsin, sen rata häipyi meiltä / ja välttääksemme Jupiterin kentän / painuimme käyrään ICE-kaksitoista / äärellä Magdalenan ulkokehän, / vaan suuren leonidiparven tulo / edelleen siirsi meidät Yko-yhdeksään.” Aniarassa on tietokonetta muistuttava miima, joka välittää kuvia maasta ja tekee ihmiset onnellisiksi. Kirjailijan mukaan miima tuntee enemmän ja syvemmin kuin ihmiset. Mutta kun ydinase tuhoaa Aniaran maassa olevan kotisataman Dorisburgin, miima tuhoutuu tämän ihmisen pahuuden seurauksena. Miiman hajoaminen saa aluksen matkustajat keskenään taisteleviin leireihin. Lopulta heille selviää, etteivät he pelastu ja Aniarasta tulee kosmisella nopeudella kiitävä äänetön sarkofagi. Tämä on lyhyen lyhyt sisällön kuvaus Aniaran tapahtumista. Aniarahan on kuin maailma kokonaisuudessaan ja siellä on monenkirjava väestö, samoin kerrottu tapahtumien kirjo on suuri. Kirja katsoi jo tuolloin selvänäköisemmin tulevaisuuteen kuin tuskin kukaan osasi kuvitella. ”Onnettomuutemme on lopullinen.” Kirjan kertoja, eräänlainen päähenkilö, on miimanasentaja.

Ennen kauhistutti se kuva, minkä Martinson antoi, nyt se, miten ajankohtainen teos edelleen on. Kyse on kritiikistä ihmisen toimia kohtaan. Fantasiakirjallisuus ja –elokuvat ovat Martinsonin ajoista huimasti laajentuneet. Monet kirjan julkaisemisaikana fantasia-kuvitelmina tuntuneet kohdat ovat nyt toteutuneet tai ainakin lähellä sitä. Ihmisethän vaeltavat kuulokkeet korvissaan ja älylaitteita hipelöiden. Tuskin Martinson tätä aavisti kirjoittaessaan: ”Noin käsi painettuna silkkiposkeen / ja Sormisoitin korvan nipukassa / nyt Heba dyyman ääntä kuuntelee.”  Maailmantuhon ennustuksen vaikutus säilyy ennallaan, milteipä vahvistuneena. Merkkejähän on kaikkialla nykyisessäkin Dorislaaksossamme, vaikka kuinka olisimme tietoisia ekologisesta jalanjäljestämme. On paljon kehitystä, jossa suunnanmuutosta ei voida enää tehdä, niin kuin teoksessa todetaan Aniaran suistuttua suunnastaan. ”Ja elämisen suuri naurettavuus / niin selkeäksi jokaiselle käy / ken vuosi vuodelta on yrittänyt löytää / vain raon josta toivo pilkahtaisi,” Luettuani nyt kirjan uudelleen mieleeni tuli, että se kuvaa elämän toivotonta lentoa, josta ei voikaan pelastua. Ihminen voi yhdenlaista pahaa välttääkseen kuvitella muuttavansa elämän suuntaa, mutta jokin harha-askel tai törmäys saa elämän suistumaan raiteiltaan. ”Nyt jo käsität. / Käsittämättä.”  Ehkä 50. vuotta sitten lukemisen aiheuttama järkytys johtui siitä katastrofin suuruudesta, jonka teos loi esiin. Nyt lukija tietää, että tuollaista voi todellakin tapahtua, vaikutuksen pitäisi itse asiassa olla suurempi.

Karmivaa ajankohtaisuutta Aniarasta löytyy yllin kyllin. ”No, tiedättehän kuinka kaikki sujui: / huipulla nyt uusi Dick ja kellarissa riemut / niille jotka äänestivät vastaan.” Aniaran lähtösatama Doris näyttäytyy runoelman mukaan menetetyltä menneen rauhan maalta, johon ei ole paluuta. Sellaisenahan menneisyys meille iäkkäille usein väikkyy. ”kaukainen Doris, nyt vain jalo tähti / kaivata meidän. Tähti tähtien.”  Aniaran lähdönhän piti olla rutiinilento Marsiin, monet aluksethan olivat sinne jo menneet. Lentouralta suistumisen jälkeen miima näytti, että kaikki nuo toivorikkaasti lähteneet, olivat joutuneet tuhon maahan, Rindiin. ”Ne teurastukset jotka koimme näin, / ne sotakentät joita katselimme, / ne ovat leegio.” Ja mikä oli ihmisten reaktio. Osa halusi tietää ja nähdä, osa ei, niinhän aina. Kirjailija kuitenkin lohdullisesti selittää, että on luonnollista pyrkiä parempaan. ”Niin oikein toivo elämään on uuteen. / Se samaa on kuin ilo elämästä / ja halu että kaikki kaunis palaa / ja ettei sammu vain kuin perho salaa.” Mutta kuitenkin ”niin työläs usko elämään on uuteen”.

Miimaa katson tämän päivän tietotekniikan kehitystä vasten. Onhan reikäkorttiajasta ja valurauta-ajasta edetty huimasti eteenpäin, Martinson käytti noita ilmaisuja korostaakseen mennyttä alkeellista aikaa. Minun ikäpolveni tietää, mitä käsitteet tarkoittavat, nuoremmat eivät enää. Moni vastustaa hengettömyyttä ja teknisyyttä ja yrittää pinnistellä ulkopuolella. Osa hyväksyy ja hyödyntää. ”…on oppimassa: mikä ollut on, / on ollutta. Ja ainut maailmamme / on tämä tässä Miiman ympärillä.”  Miima ajattelevana koneena on tänään lähempänä todellisuutta kuin Aniaran syntyvaiheessa, silloin siihen ei edes osannut suhtautua millään tavalla todennäköisenä tulevaisuutena. ”Siis puolet oli luonut miima itse.” Miima on tietokone, jonka kehittämisen ihminen on aloittanut, mutta joka on jatkanut kehittymistään itse. Tätähän me roboteilta pelkäämme, että ne ryöstäytyvät hallinnastamme. Kun miima sitten tuhoutuu, osa Aniaran matkaajista ei tajua tapahtuneen syytä eikä tulosta. Juhlinta vain jatkuu riettain menoin. Martinson kuvaa osuvasti sitä, miten ihmiset käyttäytyvät katastrofin tultua. ”Rauhallisimmat ovat lentäjät, / nuo uudenlaiset fatalistit joita / vain tyhjä avaruus voi tuottaa…” Yritetään elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Me ajan yhä jaamme päiviin, öihin, / hämärää leikimme ja sarastusta.” Tanssitaan ja iloitaan, kunnes havahdutaan siihen, että maa josta on lähdetty on tuhon oma, ei ole paluuta, eikä tietoa, mitä kohti ollaan menossa. Sehän on kuin tämä aika itse. ”On meillä matka vielä edessämme / elämänmatka loppuamme kohti. / Ja senhän kohtaisimme muutenkin.” Eräänlainen lohdutus tämäkin.

Kirjan eeppinen muoto on jotakin sellaista, jolla ei tieteiskirjallisuutta oltu siihen mennessä kirjoitettu. En tunne kirjallisuutta niin hyvin, että tietäisin, onko Aniaran jälkeenkään niin tehty. Runot ovat eri pituisia ja niillä on erilainen rytmi, osa loppusointuisia, suurin osa vapaata mittaa. Rytminen vaihtelevuus tuo lukemiseen yllätyksellisyyttä ja iloisia hetkiä. On pitkää riimitöntä tekstiä ja sitten yhtäkkiä pompahtaa loppusointuinen takova runo. ”Kun aurinko paisteensa hyljätyistä käänsi / lamaannuksen peikolle pelle naamaansa väänsi.” Meriluoto valittaa omassa epilogissaan Martinsonin kielen vaikeutta, tekstissä onkin paljon sanoja, joita ei ole käännetty. Nyt kieli tuntui paikoin teennäiseltä sanaleikiltä keinotekoisine ilmauksineen. ”Pois tärkit täältä. Daisi pömpöttää / näin jeider liikkuu, vlammis olen, gondel, / on deidi ganderi ja feidi rondel / tarissaan gland kun kutsuu deld ja jondel.” Tässä kuvataan tanssia. Paikoin rytmi vie mennessään, oli se sitten ymmärrettävää vai keinotekoista.

Martison levittää Aniarassa eteen 40 vuotta kestäneen rikkaan maailman erilaisine ihmisine ja tapahtumineen. Mukana on niitä, jotka katastrofin jälkeen ovat huolissaan suunnasta, osa pitää katumusmessuja, osa odottaa vuosikausia valmiina käymään maihin, osa jatkaa surutta ilotteluaan, osan valtaa joukkopsykoosi. Mutta niin kuin todellisuudessakin: ”Ei ketään ketä syyttää. / Vastuumiehet? Kuolleet. / Aloitteentekijät jo varhain livistivät.” Meriluoto toteaa jälkikirjoituksessaan Aniaran olleen intensiivinen ja rasittava kuin matka. Luettuaan kirjan hän oli ollut järkyttynyt ja tiesi joutuvansa painimaan enkelin kanssa vailla toivoa. Kirjailija itse sanoo teoksen alussa, että kirjaa voi lukea myös jännittävänä kertomuksena tapahtumista, joissa todellisuus ja epätodellisuus peittävät toisensa. Kirja on kuin kuvastin sanoo Martinson. Mielestäni tänä päivänä vielä enemmän kuvastin kuin kirjoittamisvuonna 1956. Joka tapauksessa kirjailija ei jätä meille toivoa. ”Ja sarkofagissamme kiitämään / me jäimme merta loputtomuuden / hautamme ympärillä ikiyö / kuin holvi lasinkirkkaan hiljaisuuden.”