Tiistaina Hamletin ennakkonäytöksen nähtyämme olimme Hannelen kanssa suorastaan liekeissä, käyttääkseni nuorison suosimaa termiä. Ja mikä hämmästys, esitys on Helsingin kaupunginteatterin, josta emme ole löytäneet paljon katsottavaa. Tässä kirjoittamani perustuu Hannelen kanssa käymäämme keskusteluun, osa ajatuksista on minun, osa Hannelen. Hannelehan on varsinainen Shakespeare-entusiasti, ei kuitenkaan termin haaveksija- vaan ihailija-merkityksessä. Hän tietääkin paljon enemmän Shakespearesta kuin konsanaan minä.

Viime sunnuntaina sympaattinen Eero Aho vastaili Arto Nybergin kysymyksiin. Hamlet on miesroolien miesrooli, totesi tämä 12. suomalainen Hamlet-näyttelijä. Kysymykseen, miksi Hamlet ilmaantuu yhä uudelleen lavoille, Aho totesi sen taipuvan moneen aikaan. Aho onkin tosi oikeassa siinä, että diktatuuria käsittelevä aihe sopii hyvin tähänkin päivään. Näytelmässä ollaan Tanskassa, mutta aika ei ole täsmällisesti rajattu. Valta, vallanottaminen, kosto ja rakkaus ovat ikiaikaisia teemoja, myös armo.  Kostaako vai eikö kostaa, siinä pääkysymys.”Mikä ihminen on, jos kaiken tavoite on vain ravinto ja uni, ei hän ole ihminen,” näinhän sanoo Hamlet. Aho, joka on jo 6-vuotiaasta halunnut näyttelijäksi ja pääsi ensimmäisellä yrittämällä TeaKiin, sanoi pitävänsä näyttelemisestä, koska halu olla pidetty on suurempi kuin pelko mennä näyttämölle.



Odotukset ennen näytöstä olivat korkealla, vaikka esityksen modernisointi hieman jännitti. Esitys tempasi mukaansa jo ennen varsinaista alkua, koska lavalla kolme miestä soitteli kiintoisaa musiikkia, oli kitara, huuliharppu ja haitari, muistaakseni. Esitteessä sanotaan Tommi Lindellin vastaavan musiikista. Kaksi ja puolituntinen esitys oli siitä harvinainen, että kertaakaan ei tullut pitkästymisen tunnetta. Ohjaaja Kari Heiskasen modernisointi veti, Veijo Meren suomennoksen kieli ja sinne tänne sijoitetut ajan henkeä kuvaavat v…tukset sopivat mainiosti yhteen, samoin moderni puvustus. Nybergin haastattelussa Aho sanoi pitävänsä Meren suomennoksesta juuri sen puhekielenomaisuuden vuoksi. Heiskanen on idearikas ohjaaja, jonka mielikuvituksella ei näytä olevan rajoja. Esityksessä on runsain mitoin loistavia oivalluksia, naurettavuuksia suorastaan. Mielenkiintoista oli, että vain yhdessä kohdassa katsomosta nousi naurunhyrinä, vaikka tavallisesti nauretaan silloinkin, kun mitään naurun aihetta ei ole. Shakespearehan osaa, vakavista vakavin asia voidaan esittää myös koomisessa valossa. Kun itkun esiin pyrkiminen katkaisee naurulta siivet, menee sanoma todella perille. Se yksi kohtaus olikin vähän överiksi vedetty, mutta Hannele lohdutti, että Shakespearella oli myös tavoitteena viihdyttää yleisöä. Korniuskin kuuluu asiaan. Kiinnostavaa tulevissa arvosteluissa on seurata, mitä sanotaan Shakespearen modernisoinnista. Osa teatteriesityksistä on kuin H&M:n vaate, uutena menee, mutta kertakäyttötavaraa, ei parane paikkaamallakaan. Toisessa päässä ovat taas nämä palttinapaidat, pidät ja peset, aina yhtä hyvä, tuunaamalla saattaa saada vielä huikeamman kappaleen.



Pohdiskelimme Hannelen kanssa sitä, että mitä useamman teatterikappaleen näkee, sitä enemmän haluaa tietää, mitä tekemisen taustalla oikein on. Miten on päädytty tähän tai tuohon ratkaisuun, ovatko ideat ohjaajan vai kenen. Hamletin ohjelman eräästä tekstistä ilmenee, että näyttelijöiden kanssa on keskusteltu siitä, otetaanko tämä tai tuo kohtaus lopulliseen esitykseen. Ja kiinnostaisi myös, miten Heiskasesta on tullut tuollainen ohjaaja kuin hän on. Televisiohaastattelussa ilmeni, että vielä aivan pari päivää ennen ensi-iltaa rukattiin kohtausten järjestystä. Aho sanoi Heiskasen olevan melko kaoottinen ohjaaja. Onko se hyvän ohjaajan piirre? Teatteri & Tanssi –lehdessä 7/2012 oli juttu Münchenin teatterista, jonne yksi Euroopan parhaimistoon kuuluva ohjaaja Kristian Smeds oli kutsuttu tekemään produktio kansainvälisen näyttelijäjoukon kanssa. Suomesta mukaan kutsuttu Hannu-Pekka Björkman sanoi, että osa porukasta ei kyennyt kestämään kaaosmaista ja näyttelijöihin tukeutuvaa ohjaamista. Tällaisiin asioihin sitä haluaisi enemmän perehtyä, erityisesti silloin, kun esitys on ollut hyvä.



Olemme Hannelen kanssa nähneet näyttelijäpari Esko Salminen – Eero Aho jo kolme kertaa aiemmin, Pukija-, Huomenna hän tulee ja Pitkän päivän ilta –näytelmissä, kaikki Kansallisteatterissa. Yksi fb-kaverini mainitsi heidän näytelleen yhdessä myös KOMin Juhlissa. Näyttelijäsukupolvien ero näkyi suorastaan kornilla tavalla, Esko Salminen ylipainoineen ja Tom Wenzel Oidipus-hahmoineet olivat kuin toisesta maailmasta verrattuna nuoreen näyttelijäkaartiin. Turkan perimänä näyttelijöillä on nykyisin hyvä fysiikka. Hamletin lavasteissa oli paloportaat, joita Hamlet kipusi toiseen kerrokseen, kerran valtaisa matto harteillaan. Tämä vaaralliselta näyttävä urheilullinen suoritus alleviivasi kulloisenkin vastaavan kohtauksen dramatiikkaa. Sama tunnelmaa vahvistava ja syventävä vaikutus oli musiikilla. Hamletin lähtiessä Englantiin taustalla soi valtaisana Verdin Orjien kuoro. Kohtaus oli intensiivisyydessään lähestulkoon kestämätön. Myös Ofelian, Anna-Maija Tantun laulut sopivat erinomaisesti näytökseen. Yksi parhaimmista kohtauksista oli kuninkaan seurueen asettuminen katsomaan kiertävää teatteriseuruetta. Hamletissa oli juuri puhjennut hulluus ts. hän oli päättänyt ryhtyä hulluksi ja Aho irrottelikin esityksen häirikkönä aivan vertaansa vailla. Eero Aho Hamletina teki todennäköisesti lopullisen loikan maan johtavaksi miesnäyttelijäksi. Esko Salminen kuninkaana oli ajoittain hieman ahdistavaa katsottavaa. Vallan veljeltään anastanut kuningas oli veltto ja läsähtänyt, ei voitostaan varma hallitsija. Pohdimme Hannelen kanssa sitä, oliko syy Salmisen vanhentuneen olemuksen vai oliko takana ohjaajan näkemys tehdä tällainen kuningas. Kuninkaan valta valui velttouteen nuoren ja voimakkaan Hamletin riehuessa ympärillä. Ei olisi voinut selvemmin kuvata, miten teatterilavan kuninkuus siirtyy Esko Salmiselta Eero Aholle. Aho oli saanut karsimaa ylleen, äänikin oli tummentunut. Tiia Louste äitinä oli ihan hyvä. Asko Sarkola oli todella oivallinen Polonius, juonittelijana ja takinkääntäjänä mitä mainioin. Wickedistä tuttu Anna-Maija Tuokko sai esitellä laulunlahjojaan, muutenkin hän oli hyvä. Marcellus eli Antti Laukkarinen oli hieman kömpelö. Muu näyttelijäkaarti, erityisesti laaja miesnäyttelijäjoukko joutui jotenkin antautumaan Ahon rinnalla. Paikkamme olivat neljännellä rivillä aivan keskellä katsomoa, mikä mahdollisti erinomaisesti näyttelijöiden ilmeiden seuraamisen. Ja tämä oli näytelmä, jossa sillä oli todella merkitystä. Sekä Salminen että Aho ovat hyvin muuntautumiskykyisiä ja ilmeikkäitä näyttelijöitä, Loustekin ylti tässä suhteessa oikein hyvään suoritukseen.



Antti Mattilan lavastuksessa oli taustalla kolmikerroksinen talo ikkunoineen ja terasseineen. Talo todella toimi mainiosti, ikkunoista huudeltiin, valot syttyivät ja sammuivat tapahtumien mukaan. Keskellä taloa oli ”musta aukko”, joka toimi monenmoisena poistumistienä. Joissakin kohtauksissa se oli kuin kuilu, johon kohtalo ihmisiä ajoi. Osa tapahtumista taas näkyi aukossa kuin erillinen näyttämö, monessa teatteriesityksessä vastaava efekti saadaan aikaan takaseinän videoilla. Seinämällä oli kaksi vessaa, vessakäynneillä oli oma koominen tilansa, ei kuitenkaan puskafarssien tapaan. Ainoa ongelma on näyttämön laajuus. Näyttelijät joutuvat juoksemaan pitkiä matkoja. Suorastaan tuli mieleen, että jaksaakseen kaiken ravaamisen, täytyy todellakin olla hyvä fysiikka. Tämä täytyy tarkistaa Horatiolta, joka käy samalla salilla kuin minä. Toisaalta miekkailukohtaus ei pienemmissä tiloissa olisi ollut niin vaikuttava, eikä oikeastaan mahdollinenkaan. Myös riehuntakohtaukset tuolien heittelyineen ja irto-ovien paiskomisineen antoivat tunteiden ilmaisulle täysipainoisen tilan.



Edellinen näkemäni Kari Heiskasen ohjaus oli Pyynikin kesäteatterin Rauta-aika. Siinä hän toden teolla revitteli idearikkaudellaan. Katsoja ei mitenkään kyennyt omaksumaan nopeatempoista tapahtumien virtaa. Hamletissa oli samaa, mutta moninaisuus pysyi hallinnassa. Oivalluksia kyllä oli. Toisen näytöksen alussa Eero Aho kantoi valtaisaa mattoa ja rojahti katsomon etuosan tuolille. Siitä hän sitten ponnistautui näyttämölle muka kadottaen kenkänsä. ”V…t, tämä mikään Tuhkimo oo”, toteaa näyttelijä raahatessaan mattoa pesulaan. Jatkossa matto osoittautuu Poloniuksen ruumiiksi. Tämä on muuten mainio osoitus siitä, miten näppärästi muutamat puhekieliset nykypäivän ilmaisut solahtavat Shakespearen tekstiin ja Meren suomennokseen. Katsoja oli koko ajan Hamletin puolella. Kuningas oli tappanut isän ja mennyt naimisiin äidin kanssa, suhde Ofeliaan on kylmä, tyyliin mene luostariin. Vaikka Hamletin teot ovat raakalaismaisia, ei katsojan myötätunto horju. Eero Aho on mestarillinen uuden ajan Hamlet, ajattelimme me. Nyt jäämme odottamaan asiantuntijoiden arvioita.