Tämä mahtipontisesti nimetty II osa jää valitettavan torsoksi, koska kiirehdin kirjoittamaan ennen torstaita, jolloin Finlandia-ehdokkaat julkistetaan. Juuri lukemani Juha Ikosen Hetken hohtava valo kuuluu mielestäni ehdokkaisiin. En ihmettelisi, vaikka tämänkertainen päättäjä Tarja Halonen tykästyisi kirjaan. Se on toisaalta vaikuttava eräänlainen kolmen sukupolven yli kantava sukukronikka, toisaalta aivan tavallisista ihmisille tapahtuvista asioista kertova romaani. Kai juuri tapahtumien tavanomaisuus kosketti minua. Minä voisin olla tuo huonoista lähtökohdista Floridan aurinkoon ponnistanut Esko tai turvallisesta, mutta tylsästä aviomiehestä irtiottoja tekevä Liisa tai vääriä valintoja tekevä, mielenterveysongelmista kärsivä Esa, jonka vasemmistolaisihanteellinen kansanedustaja-vaimo Marjaana jättää. Heidän tyttärensä Teatterikorkeakoulun läpikäynyt ja Berliiniin saakka töihin päässyt Miiakin tuntuu ihan aidolta. Jokaisessa henkilössä tunnistaa itsensä tai ainakin jonkun sukulaisensa tai tuttavansa. Tarina etenee pääasiallisesti Esan puheen muodossa, hän kaiketi kirjoittaa tarinaa tyttärelleen. Välillä suku on toisilleen rasitteina, mutta hädän tullen suku on se, josta turvaa haetaan. Olin ihan ylpeä itsestäni, kun keksin kirjan kuvataustaksi kutomani räsymaton. Siihenhän olen kutonut kahden sukupolven tarinaa.



 ”Mitä on suku? Pelkkä myytti, typerä tarina. Fiktio siitä että geneettinen läheisyys muka tekisi ihmisistä toistensa kaltaisia. Keskenään täysin erilaiset ja yhteen sopimattomat ihmiset yrittävät väkisin viihtyä toistensa seurassa, koska kukaan ei uskalla kohdata omaa perimmäistä yksinäisyyttään.” Näin kirjoittaa Esa tyttärelleen tutkiessaan vanhaa sukujuhlan kuvaa. ”Jokainen suku unohtaa omat epäonnistujansa. Omat avionrikkojansa, tuurijuopponsa ja pikkurikollisensa, metsänsä myyneet ja peltonsa juoneet, ihmiset joista kukaan ei koskaan puhu. Nämä muut sitten, jotenkin elämästä kiinni saaneet ja siinä kenties kohtuullisesti menestyneet. He suurentelevat tavalliset arkiset saavutuksensa myyttisiin mittoihin, kertovat itselleen kaikki samaa satua ja takovat tavatessaan tosiaan selkään. Tällaisia me nyt sitten ollaan, menestyjiä, meidän suvun miehet. Ja naisetkin, ei paljon pekkaa pahempia. Entäs sitten seuraava sukupolvi, on niin viimeisen päälle fiksua porukkaa. Pelkkiä akateemikkoja kaikki, juristia ja lääkäriä ja opettajaa. Kyllä pitkälle on päästy metsäpirtistä. Pitkälle on päästy ja vielä pidemmälle mennään. Jumalauta!” Tämä pitkä sitaatti piti kirjoittaa kokonaisuudessaan, koska se mielestäni hyvin kuvaa koko romaania, ollaan kuin liimalla kiinni suvussa, vaikka välillä liiman kestävyys on todellisella koetuksella.

Ikonenhan on työskennellyt / työskentelee KOMin kanssa, olen nähnyt hänen kirjoittamansa Koneen. Kaipa Ikosta viehättää tuollainen sukupolvien yli menevä tarina, vanhempien eläminen lasten tajunnassa ja lasten epätoivoiset yrityksen tehdä irtiottoja vanhempiensa maailmasta. Kaipa tästäkin on näytelmä tulossa, sellaisina sen tapahtumat välillä silmissäni näin. Tuskin malttaa Ikonen pelkistää pohdintojaan ja siinä sitten katsojat tulevat tuskittelemaan penkeissään ylipitkää näytelmää seuratessaan. Pidimme aikoinaan Kone-näytelmää Hannelen kanssa liian pitkänä. Sama ongelma on romaanissakin, siinä käsitellään niin kaksoistornit, Naomi Kleinin No Logot kuin avaruuslennotkin. Yhteiskunnallinen pohdinta nivoutuu tapahtumiin ja henkilöiden kohtalot ovat kiinni heitä ympäröivässä maailmasta. Elektroniikan tulo koteihin, Berliinin muurin kaatuminen ja uudet teatterikäsitykset kuuluvat perheissä keittiön pöydissäkin käsiteltäviksi, en minä niihin hermostunut. Optimistisen elämänasenteen merkityksen pitkän pohdinnankin luin mielelläni. Sen sijaan kuulentokuvaukset yksityiskohtaisine nimineen ja teknisine tietoineen olisi kyllä joutanut jättää pois. Turhaa pidennystä muutoinkin jo pitkässä 511-sivuisessa romaanissa. Ehkäpä joku toinen lukija saattaisi pitää sitä osuutta tosi mielenkiintoisena, romaanin Eskohan siinä innostui, ei Liisa, vaikka paikalla olikin.

Joitakin aikoja sitten luin Manuela Boscon Ylityksen. Ilmeisesti kyseessä on omaelämäkerrallinen kirja,kirja  urheilun merkityksestä nuorelle naiselle. Boscon isä on sisilialainen ja äiti suomalainen. Kirjassa kuvattuna aikana vanhemmat asuvat välillä Sisiliassa ja eroavat, isä menee uusiin naimisiin ja kuolee syöpään. Tytär lopettaa urheilun. Urheilun, säälittömän harjoittelun ja voittamisen merkitys on intensiivisesti kuvattu, kirja onkin parhaimmillaan juuri urheilun parissa. Ovathan perheen ongelmatkin juohevasti kerrottu. Helposti luettava kirja, ei jätä suuria jälkiä.

Torstaina nähdään tämänvuotisen Finlandia-näytelmän ensimmäinen näytös. Kovin pienen osan vuoden suomalaista proosaa olen lukenut, kirjastosta lainaaminen on pitkien tilauslistojen vuoksi tuskallisen hidasta. Katri Lipsomin Jäätelökauppias, Heidi Köngäksen Dora, Dora, Pirjo Hassisen Popula, Riku Korhosen Nuku lähelläni, Riikka Pulkkisen Vieras ja Ulla-Leena Lundbergin Jää ovat odottamassa, eikä niistä mikään ole ihan lähiaikoina tulossa. Pulkkiseenkin on 1150 varausta. Joku niistä saattaa hyvinkin mahtua ehdokkaiden joukkoon. Oletan Hetken hohtavan valon olevan mukana ja ihmettelisin, ellei Sirpa Kähkösen Hietakehto olisi myös mukana. Arvelen, että Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani on liian kova pala raadille, vaikka se ehdottomasti pitäisi olla joukossa. Olisiko valitsijoilta rohkeutta jättää pois Sofi Oksasen teos Kun kyyhkyset katsoivat, vaikka en ole lainkaan varma, kuuluuko se joukkoon? Toivoisin kovasti, että Marko Hautala olisi joskus ehdokkaiden joukossa, mutta siihen on vielä matkaa. Satuin muuten hoksaamaan Ikosen kirjan Bestsellereissä, sain poistetuksi varauslistastani. Kannattaisi käväistä useammin tarkistamassa se hylly, koska paljon varatut näyttävät usein kiertävän myös viikon laina-ajan hyllyllä.