Näin puhuttelee itseään Anya, eräs päähenkilöistä, nobelkirjailija J.M. Coetzeen esseekokoelmassa Huonon vuoden päiväkirja. Kirjan on suomentanut Seppo Loponen. Se jakautuu kahteen osaan: Vankkoja mielipiteitä ja Toinen päiväkirja. Esseissä käsitellään yliopistoja, lintuinfluenssaa, terrorismin torjuntaa, turismia, oikeiston ja vasemmiston tilaa, eläinten teurastamista, Guantanámo Bayn vankileiriä, musiikkia ja monta muuta asiaa. Coetzee ylipäänsä kritisoi nykymenoa. Sibeliuksen viidettä sinfoniaa hän ylistää ja pohtii, millaista olisi ollut olla suomalainen siinä konsertissa, jossa se esitettiin ensi kertaa. Kirjoittaa politiikasta, kuten Anya tulkitsee, eikä se kiinnosta ketään. Kirjoittaisi rakkaudesta ja muista ihmisiä koskettavista kysymyksistä, tämä kuuluisa kirjailija. Kirjassa on rakenne, jota en ole kohdannut aiemmin. On siis kokoelma esseitä, jotka päähenkilö-kirjailijan mukaan tulevat sisältymään yhdessä joidenkin muiden kirjoittajien kanssa työstämään kokoelmaan. Toinen osa muodostuu henkilökohtaisemmista päiväkirjamaisista kirjoituksista, niminä sellaisia kuin muuan uni, kirjailijan elämästä, auktoriteetista kirjallisuudessa, Dostojevskista, J. S. Bachista. Näiden ohella sivujen alalaidassa kulkee viivoin erotettuna päiväkirjamaiset tekstit, joista toisen on kirjoittanut päähenkilö-kirjailija ja toisen Anya. Alalaidan teksteissä esiintyy myös Anyan avomies Alan. Alalaitakirjoituksista muodostuu itse asiassa se Anyan kaipaama lukijaa kiinnostava inhimillinen kertomus.

Aluksi oli hieman vaikea kuljettaa mielessään samanaikaisesti kolmenlaista tekstiä, varmuudeksi luin kirjan suureksi osaksi uudelleen. Toisaalta pidän ihan hyvänä moniulotteisia useampitasoisia kirjoja, tässä tasoja siis oli ja sen tyhmempikin huomasi, olihan ne erotettu toisistaan poikkiviivoin. Mikähän mahtoi olla syynä siihen, että kirjailija oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Kokeilunhalu? Yli jääneiden tekstien kokoaminen kirjaksi? Halu yhteiskunnalliseen julistukseen ja sen tekeminen lukijalle kiinnostavaksi eräänlaisen kehyskertomuksen avulla? Tuskin mikään näistä. Coetzee saa lyhyillä tekstinpätkillä painavien esseiden lisäksi kerrotuksi kiehtovan ihmissuhderomaanin. Tekniikka mahdollistaa samalla kirjailijan keskustelun itsensä kanssa, Anya kommentoi esseitä ja käy niistä kiivasta keskustelua sekä kirjailijan että Alanin kanssa. Ratkaisu on itse asiassa varsin ovela. Yhteiskuntakritiikistä kiinnostunut voi jättää sivujen alalaitojen tekstit vähemmälle ja ihmissuhdedraamasta kiinnostutut voi ahmaista alatekstit alkupaloiksi.

Kirjailijalla, Senior C:llä, joksi Anya häntä kutsuu, on ”mielipiteitä jumalasta ja maailmankaikkeudesta ja jos mistä”. Hän koostaa siis teosta ja on pyytänyt puhtaaksikirjoittajakseen talon pesuhuoneessa tapaamansa Anyan. Hän ei varsinaisesti tarvitse sihteeriä, mutta on ihastunut uhkeaan naiseen. Kumpikin tajuaa tilanteen, vanha kirjailija nauttii ”henkilösuhdetöissä kokemusta saaneen” Anyan läsnäolosta ja vähitellen heidän välilleen syntyy molemminpuolisesti kunnioittava suhde. Mukaan tulee Anyan avomies Alan, joka on paitsi lukenut ja siten kirjailijan kanssa keskusteluihin kykenevä, niin myös ahne. Hän ryhtyy havittelemaan kirjailijan omaisuutta. Kirjan loppu jää avoimeksi, mutta taustalle on aavistelevinaan inhimillisesti kauniin päätöksen.

Olisin taipuvainen ajattelemaan, että kirjan kirjailija on Coetzee itse, itseironinen aiemmista romaaneista tuttu tyyppi. ”Ei hän sisimmässään olekaan romaanikirjailija, he sanovat, vaan fiktiota harrastava saivartelija. (…) Julkisuudessa esitän nykyään ansioituneen henkilön roolia (kukaan ei oikein muista, millä alalla olen ansioitunut), sellaista merkkihenkilöä joka otetaan esiin varastosta, tomutetaan puhtaaksi ja viedään lausumaan pari sanaa jossakin kulttuuritilaisuudessa (taidegallerian uuden salin avajaisissa, runo- ja musiikkifestivaalin palkinnonjaossa), minkä jälkeen hänet palautetaan komeroon.” Coetzee antaa kirjallisuuden klassikolle oivan määrittelyn. ”olla haettavissa hyllystä tuhannen, miljoonannen kerran. Klassikko: iankaikkinen.” Kirjailijan ehdottomia esikuvia ovat Dostojevski ja Tolstoi, klassikoiden klassikkoja. Idea novelliksi -esseessä Coetzee vertailee kirjailijan ja tutkijan eroja, kirjailija majoitetaan hienoon hotelliin, tutkija isäntänsä olohuoneen sohvalle. Kirjailija kuuluu viihdeteollisuuden kohtalaisesti menestyneeseen siipeen, tutkija akateemisten piirien väheksyttyyn ja hyljeksittyyn väkeen.  Tällaisten vakavien pohdintojen ohella esseistä löytää herkullisia paloja, niin kuin pohdinta sielujen ylösnousemisesta kuoleman jälkeen. ”Entä kun taivaaseen saapuu sellaisen miehen sielu, jolla on ollut useita vaimoja ja rakastajattaria, ja kaikilla näillä vaimoilla ja rakastajattarilla on ollut useita aviomiehiä ja rakastajia…? Millainen on sielujen jälleentapaaminen rakkaittensa kanssa tässä galaksissa?”

Teos on herkullista luettavaa, joskin jotkin maailmanpoliittiset esseet melko raskaita. Esseista putkahtelee aiempien Coetzeen romaanien tapaan taiteeseen liittyviä pohdintoja, kirjallisuutta, musiikkia. Edellisen kerran olen kirjoittanut Coetzeesta kuluvan vuoden tammikuun 22. päivänä ja imetellyt tuolloin faktan ja fiktion suhdetta hänen omaelämäkerrallisissa teoksissaan. Lähdin tämän kirjoitettuani katselemaan, mitä Googlesta löytyisi tästä romaanista. Muutama arviointi toki löytyi, jotka eivät kuitenkaan saaneet minua muuttamaan tekstiäni. Kiintoisin on Risto Nemi-Pynttärin juttu blogissa Luutii. Kun itse kyselin syitä miksi kirjailija kirjoittaa juuri tällaisen kirjan, vastaa Niemi-Pynttäri: ”On erehdys vihjata, että Coetzeella olisi niin hirveä mielipiteitten esittämisen halu, että hän liittää teokseen fiktiota vain nimeksi.” Eräänlaiseksi syötiksihän minäkin alalaitojen tarinan arvioin. Mikä lie totuus? Parnassossa Arto Virtanen kirjoittaa Huonon vuoden päiväkirjasta näin. Jostain syytä kirjan kannessa nousee musta lintu siivilleen.