Ei sotaa kansojen välille, ei rauhaa luokkien välillä! Alla oleva kuva sopii mainiosti juttuni aihepiiriin. Kirjoittelen kahdesta juuri lukemastani kirjasta, Herta Müllerin Hengityskeinusta ja Anilda Ibrahimin Punaisesta morsiamesta. Nappasin ne viikko sitten Kallion kirjaston Bestseller-hyllystä. Edellisen on suomentanut Jukka-Pekka Pajunen ja jälkimmäisen Helinä Kangas. Hengityskeinu kertoo Stalinin pakkotyöleirin kokeneesta Leopold Aubergista, Punaisen morsiamen tapahtumat sijoittuvat pääosin kommunistiajan Albaniaan. Kuvan otin pyöräreissullani Mustikkamaan uimarannalle. Olin jo kirjoja parvekkeella kuvatessani ihmetellyt, että tulevatpas Flow-festarin äänet Suvilahdesta kovin lähelle. Eivät ne mistään Suvilahdesta tulleet, vaan korttelikapakka Milenkan pihalta, ihan tuosta vierestä. Katukin oli suljettu ja poliisit vahtimassa. Mahtaneeko tapahtuma olla osa festaria? Tähän pöydän ääreen musiikki kuuluu avoimista ovista vaimeana taustahälynä. Ei kyllä ihan iske suoneen, pakko sanoa.

Kirjojen kirjoittajat ovat siis Romaniassa syntynyt ja nyt Saksassa asuva, vuonna 2009 Nobelin -kirjallisuuspalkinnon saanut lähes kuusikymppinen Müller ja Albaniassa syntynyt nyt Italiassa asuva nelikymppinen ensimmäisen romaaninsa kirjoittanut Ibrahimi. Kummassakin kirjassa on vahva todellisuustausta, Müllerin kirja perustuu haastatteluihin ja Ibrahimin kirja on jälkisanojen perusteella  paljolti kirjailijan oman suvun kuvausta. Kumpikin kirja kuvaa kommunistista järjestelmää, Hengityskeinu sen karmeinta ilmiötä Stalinin pakkotyöleirejä Siperiassa. Myös Punaisen morsiamen tapahtumat, vaikkakin Hengityskeinua normaalimmat esittää järjestelmän totalitaarisia piirteitä. Taustalla kummittelee Hitlerin vainoama juutalaisyhteisö, joskaan Müllerin kuvaamista henkilöistä vain osa on juutalaisia, päähenkilökin on viety Stalinin leirille Romaniasta siksi että perhe on saksalainen. Ibrahimi vain sivuaa juutalaisten kohtaloa Albaniassa, jossa he ovat sekoittuneen valtaväestöön muuttamalla nimensä. Hengityskeinu ei suinkaan ole ensimmäinen kirja, jonka olen Stalinin pakkotyöleireistä lukenut, kuitenkin hyvä kuvaus vastakohtana Hitlerin perustamien juutalaisten tuhoamisleirikuvauksille. Albanian kommunistista järjestelmää kuvaava Punainen morsian on minun ensimmäinen kirjani siitä maasta.

Müllerin kirja perustuu hänen edesmenneen kirjailijaystävänsä Oskar Pastiorin nuoruudenkokemuksiin. Jälkisanoissaan Müller kertoo halunneensa kirjoittaa muistiin Romaniasta pakkosiirrettyjen kanssa käymiään keskusteluja. Yksi haastatelluista oli Pastior ja kirjailijat päättivät tehdä kirjan yhdessä. Pastior kuitenkin kuoli äkillisesti ja Müller valmisteli kirjan itse. Ibrahimi asui Albanian avauduttua useassa maassa ja asettui lopulta Italiaan, jonne hän oli kantanut mukanaan isoäidiltään perimiä tavaroita. Siellä hän ryhtyi tekemään muistiinpanoja isoäidistään ja koko perheestä. Niiden pohjalta syntyi Punainen morsian. Kumpikaan kirja ei varsinaisesti sykähdyttänyt. Müller kirjoittaa suorastaan tuskastuttavan yksityiskohtaisesti pakkotyöleiriin kuluvista asioista, erityisesti nälästä, jota hän kutsuu nälkäenkeliksi. Kumpikin teos on katkelmainen, Müllerin kappaleet on vielä otsikoitu. Kirjoitustapa mukailee siten haastateltavan muisteluja. On kirjassa kuitenkin alku ja loppu, vaikka tarina ei etenekään selvän kronologisesti. Punainen morsian etenee selkeämmin ajallisesti, mutta loikkien ja erityisesti nykyaikaa kuvaava toinen osa poikkeilee usein järjestelmän kuvaukseen. Tuntuu kuin Ibrahimi olisi halunnut tähän yhteen kirjaan sisällyttää liian paljon sukunsa historiaa, erityisesti toisesta osasta on näin tullut ikävän luettelomainen.

Müllerin kirjaa voi lukea myös selviytymistarinana, joka päättyy onnellisesti paluuseen. Se taas ei ole onnellinen, koska ympäristö ei osaa suhtautua leiriltä palanneisiin. Asioista ei kysytä, karmeudet kokenut kokee mahdottomaksi kuvata tapahtumia, parasta on jättää asia käsittelemättä. Samanlaisesta juutalaisleiriltä paluun ongelmasta on kertonut myös Imre Kertész. Huumoriakin on mukana. ”Ruokaohjeiden kertominen on suurempi taito kuin vitsien kertominen. Tällä leirillä vitsi alkaakin: OTETAAN. Juju on kuitenkin siinä, ettei ole mitään mitä ottaa. Mutta sitä ei kukaan sano ääneen. Ruokaohjeet ovat nälkäenkelin vitsejä.” Tavaroista luovutaan vähitellen vaihtamalla kaikki ruokaan tai muuhun välttämättömään. Zarahustran 50 sivusta sai yhden mitallisen suolaa, Faustista täikamman, lyriikkakokoelmasta maissijauhoa ja sianmakkaraa. Kotiin pääsyä odotetaan, mutta toisaalta pelätään. Tuntuu kuin keskittyminen nälkään, likaan, pölyyn, kalkkiin, hiileen, syömistapahtumaan, kelloon ja kaikkeen realistiseen olisi yksi päähenkilöä elossa pitävä voima. Lähes ylipääsemätön ongelma Leolle syntyy äidin kortista, josta ilmenee, että perheeseen on syntynyt poika, iltatähti. Korvaamaan pois lähtenyttä? Miksi siis ylipäätään palata?

Punaisessa morsiamessa on paljon henkilöitä, mutta vähitellen eräänlaiseksi päähenkilöksi muodostuu Saba. Hänet naitetaan sisarensa kuoleman jälkeen tämän miehelle, hänestä surkeasta äidin tyttärestä  kasvaa vahva ison perheen pää ja uuden sukupolven myötä arvostettu mummi. Toisen osan päähenkilö on Saban tyttärentytär Dora, joka elääkin jo 90-luvun Albaniassa. Kirjaa voi hyvin lukea myös ahtaan yhteisön tapakuvauksena, erityisesti naisten selviytymistarinana miesten hallitsemassa maailmassa, jossa uskonto on lähes yhtä merkittävä kuin ennusajaeukot ja taikausko. Alussa eletään maailmassa, jossa naisella ei ole mitään sanottavaa, ei yhteiskunnassa eikä perheessä. Jo Saban töihin meno on ihme. Puolue määrittelee tiukasti elämän ehtoja, kylän merkittävin mies on puoluesihteeri.  Puolue yhdistää ja erottaa, sopimaton ihminen löytää nopeasti itsensä maan rajojen ulkopuolelta. Ensimmäinen musta mies on kauhistus, tyttären seurustelu kulakin kanssa saa aikaan paniikin, vammainen lapsi on koko suvun häpeä.  Vähitellen maailma avartuu, tyttäret pääsevät kouluun, suvun on siedettävä sopimattomia rakastumisia, joku matkustaa jopa ulkomaille. Kirjan loppu laukkaa suvun tapahtumien kuvauksessa liian nopeasti ja kuvauksesta tulee kiusallisen ylimalkaista.

Mielessäni suurin yhdistävä tekijä kirjoissa on totalitarismin kuvaus, kulakeista puhutaan kummassakin. Vaikka Stalinin pakkotyöleiriä ei kauheudessaan helposti voi ylittää, määritteli kommunistinen Albaniakin raa’an väkivaltaisesti ihmisten kohtaloita, pakkotyöleiri sielläkin niskureita odotti. Müllerin kirja kauhistuttaa, Ibrahimin viihdyttää, vaikka taustalla on sama ilmiö. Pitäisikö näitä kirjoja suositella luettaviksi? Hitlerin teoista on sanottu, että niiden ei saa antaa painua unholaan, ihmisten täytyy muistaa, jotta muistaminen auttaisi välttämään vastaavaa tapahtumasta uudelleen. Aivan samaa on tietysti sanottava Stalininkin teoista. Siis siitä syystä! Müllerin kirja on kuitenkin niin ahdistava, että on suorastaan pakko ottaa lukemisessa taukoja. Albaniaa käsittelevä kirja on hyvä lisä yleensä kommunistisia maita käsittelevään kirjallisuuteen, on hyvä tietää, jotta osaisi suhteuttaa tämän päivän tapahtumia historiaan. Kirja on nopealukuinen, eikä mitenkään syvällinen. Isoäidin itkuvirsikuvaukset ovat sen parasta antia. Tietysti näkökulma kansallisuuksien yhdessäeloon tai kyvyttömyyteen elää yhdessä, mitä kummassakin kirjassa käsitellään, on mitä ajankohtaisin aihe.

Seuraavan aamun lisäys: Hesarista luin, että yllä olevan kuvan tapahtuma on anarkistien kadunvaltaus. Olisinhan siellä voinut olla minäkin! Julisteen teksti sopii maailmankuvaani.Poliisitkin keskustelivat ylen rahaisasti, niin että en ymmärtänyt mitään laitonta olleen tapahtumassa. Musiikki loppui kokonaan ennen iltauutisia, joten ei taåahtuma ainakaan minun maailmaani järkyttänyt.