”Häilyn suuren huolen ja toivon välillä. Ajoittain ajattelen, että ihmiskunta löytää aina synkimpinäkin hetkinä itsestään ne voimavarat joilla selvitä, vaikka raskaitakin uhrauksia tekemällä. Ja välillä ajattelen, että on vastuutonta odottaa uutta ihmettä.” Näin sanoo Libanonista yli 35 sitten Pariisiin muuttanut ja eurooppalaistunut Amin Maalouf. Hän on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin ja hänen kirjastaan Samarkand kirjoitin 4.8.2009. Ei voisi paremmin juuri lukemieni aihepiiri ja maailman tapahtumat osua yhteen, kuin Maaloufin kirjassa Maailma järkkyy - Kun kulttuurimme rapautuu ja tämänhetkiset Pohjois-Afrikan tapahtumat. Kirjassa poraudutaan niin vertikaalisesti syvälle arabikulttuurien ja –maiden historiaan kuin horisontaalisesti arabimaailmaan ottaen mukaan Länsi-Eurooppa ja Itä-Euroopan sosialistimaat. Lukemalla pitäisi tulla lisää ymmärrystä siihen, mitä televisiouutisista ilta illan jälkeen katson. Ymmärränkö silti? Problematiikka on hyvin, hyvin monimutkaista, kysymys on niin kulttuurisista eroista, kuin uskonnosta ja pitkistä alistumiskokemuksista höystettynä nopealla tiedon leviämisellä.

Kävin taannoin kuuntelemassa Akateemisessa kirjakaupassa Maaloufin haastattelun kahden juuri suomennetun kirjan tullessa myyntiin, edellä mainitun ja Leo Afrikkalaisen, jonka on suomentanut Anna-Maija Viitanen. Leo Afrikkalainen on Maaloufin esikoisromaani, ilmestynyt vuonna 1986. Ostin myös pokkarin Ports of Call, jota parhaillaan luen. Maaloufia haastatteli Anna Beijars ja haastattelu keskittyi ihmisen moniin identiteetteihin. Se on teema, joka toistuu Maaloufin teoksissa. Maalouf totesi haastattelussa, että ”kansan sisin on sen kirjallisuudessa. Siinä se paljastaa intohimonsa, toiveensa, haaveensa, turhautumisensa, uskomuksensa, maailmankatsomuksensa ja näkemyksensä itsestä ja muista.” Kulttuurin ymmärtämisestä tulee kuohuvassa maailmassa hengissä selviämisen edellytys. Kulttuurista syntyy sisäistä rikkautta, joka ei vaadi materiaalista kuluttamista.

Maailma järkkyy –teoksen problematiikka on osittain minulle tuttua, osittain uutta, osittain helposti aukeavaa, osittain faktojen vyörytystä, kirja pakottaa katsomaan peiliin. Onhan se niin kuin Maalouf sanoo, että epätoivoa ei aiheuta niinkään köyhyys kuin nöyryys ja mitättömyys, tunne siitä, että ei ole paikkaa maailmassa, ollaan häviäjiä, sorrettuja ja ulkopuolisia. Kotimaassa on toimittu lääkäreinä ja juristeina, mutta täällä meillä siivotaan metrovaunuja ja myydään kebabeja! Olisiko katkeruus hyvinkin ymmärrettävissä? Me suomalaisetkin haluamme, että muut ymmärtävät kulttuuriamme ja ominaislaatuamme. Eikö siihen tarvita ihmisiä, jotka osaavat kertoa meistä muille turkiksi, vietnamiksi, armeniaksi, arabiaksi, urduksi ja ties millä kielellä. Ilman tätä voimme kiehua omassa liemessämme ikuisuuksiin syyttäen muita ymmärtämättömyydestä. Emmekö haluaisi, että mämminkin salat avautuisivat vieraalle? Kerropas siitä egyptiläiselle suomeksi.

Heti Akateemisen haastattelun jälkeen luin Leo Afrikkalaisen. Päähenkilön taustalla on historiallinen henkilö, jota jo Shakespeare oli lukenut, Othellon kerrotaan perustuneen siihen. Leo Afrikkalaisen sanotaan olevan yksi Maaloufin rakastetuimmista romaaneista, mutta se on suomennettu vasta nyt.  Leo kirjoitti omia muistiinpanojaan vieraalla kielellä. Maalouf sanoikin, että Leon tarinaan oli helppo samaistua, hänkään ei kirjoita omalla kielellään. Haastattelijan kysyessä faktan ja fiktion suhteesta kirjailija sanoi, että historian ja romaanin suhde on yksi vanhimmista kirjallisuuden teemoista, suhde on häilyvä. Ei Leo Afrikkalaisestakaan suoraan havaitse, mikä on faktaa, mikä fiktiota, tuttuja maita ja paikkoja vilisee sivuilla. On kuin Sinuhea lukisi. Mika Waltari oli Maaloufille tuttu, sanoi Waltarin tehneen häneen suuren vaikutuksen.

Leo Afrikkalainen kulkee siis kiinnostavasti juuri niissä maissa, joiden kohtaloa sydän syrjällään televisiosta seuramme. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvulle, mutta sodat ja kapinat ovat samoja kuin tänä päivänä. Kirja kertaa Hasan al-Wazzan kohtaloa, joka pitkien sodan seurauksena tapahtuneiden seikkailujen mukana joutuu paavi Leo X:n ottopojaksi ja saa nimen Leo. Ero paaviin tehtiin kutsumalla afrikkalaiseksi. Kyseessä on ikuisen kiertolaisen tarina, avioliittojakin useampia, tuntuu kuin hän yrittäisi vaikuttaa kohtaloonsa mutta menee kuitenkin aallokon myötä seikkailusta toiseen. Minun on lukijana vaikea käsittää hänen menestystään, eikä kirjailija ei vaivaudu moisia perustelemaan. Onnekas mies tuntuu olevan. Naisen asemaakin sivutaan, on vaimoja, nuorena isän naittamia, on orjavaimoja, on vahvoja naisia. ”Jo pelkkä synnyttäminen soi hänelle lakiemme mukaan vapaan naisen aseman viemättä häneltä orjan kallisarvoista oikeutta kevytmielisyyksiin.” Kirjan alussa seikkailija esittelee itsensä, monen kielen taitaja hän on, suurten rikkauksien haltija, mitään omistamaton köyhä. ”Matkaa napolilaisen asussa galeassin kannella kohti Afrikan rannikkoa, raapustaa siinä muistiinpanojaan kuin kauppias, joka pitkän matkan jälkeen tekee tilinpäätöstään. Mutta enkö minä tavallaan niin teekin: mitä olen voittanut, mitä hävinnyt, mitä sanon Ylimmälle Velkojalle? Hän antoi käyttööni neljäkymmentä vuotta, jotka sirottelin maailmalle: viisauteni eli Roomassa, kiihkoni Kairossa, pelkoni Fesissä, ja Granadassa elää yhä vielä minun viattomuuteni.

Samana päivänä, kun Maalouf oli Ateneumin kohtauspaikalla, oli hän ollut avaamassa Kiasman näyttelyä Tidelines; suomalaisen Pariisissa asuvan Kaija Saariahon musiikkia, turkkilaisen Suomessa asuvan Melek Mazicin pienimuotoisia maalauksia, suomalaisen Lissabonissa asuvan Raija Malkan iso installaatio ja libanonilaisen Pariisissa asuvan Amin Maaloufin tekstejä. Varsinainen kulttuurien kirjo! Yhdellä seinällä oli näyttelyn lähtökohtana ollut Maaloufin teksti: ”Identiteettiä ei määritellä vain kerran, se rakentuu ja muuntuu läpi ihmisen elämän”. Musiikkia olisin halunnut kuunnella suuremmalla volyymillä. Se oli tuttua Saariahoa, kuin avaruuden kaikuja, paikoin surinaa, yksittäisiä soittimia, harppu. Oli suljettava silmät ja tungettava tylsä tila ulkopuolelle, jotta musiikki alkaisi elää. Oli kuin olisi katsonut maapalloa ulkopuolelta, avaruuden soidessa ympärillä ja maan lähettäessä yksittäisiä ääniä. Sitten yllättäen monikielinen puheensorina täyttää äänitilan, suomea, saksaa, englantia, ranskaa, espanjaa, turkkia, joista vain suomalaisia lauseita ymmärsin ja joitakin saksalaisia ja englanninkielisiä sanoja. Baabelin kielisekoitushan siitä tuli mieleen, siis identiteettien kohtaaminen, mistä Maalouf puhui Akateemisessa. Tunnistin Saariahon oman äänen. Hyvä idea, mutta tila oli hivenen tylsä. Jos olisi ollut välillä vaikkapa vähän hämärämpää, musiikki olisi saanut enemmän tilaa.

Maalouf yhdistää teoksissaan oivaltavalla tavalla faktan, ikiaikaiset tarinat ja nykypäivän, tietomäärä on valtava. Onhan hän taustaltaan toimittaja. Parhaillaan lukemassani pokkarissakin ollaan seuraamassa monien seikkailujen miehen kohtaloa. Avarakatseisuus on kunnioitettavaa, kahden maanosan ja usean kielen kansalainen kun on. Kun tämä vielä puristuu taiteelliseksi tuotokseksi kuten Saariahon oopperoiden libretoissa, ei tuloksesta voi sanoa muuta kuin: kiehtovaa, välillä silmiä kipeästi aukaisevaa. Erilaisuutta on helppo tuomita, kun ei ole tietoa ja vaikka on, ei aina halua käyttää sitä!

Kirjoitin Maalouf-kokemuksiani kahvila Pirittassa Kiasmasta palatessani. Oli kaunis talvinen päivä ja yhtäkkiä havaitsin, että näkökentässäni oli Työväentalo, Suurkirkko, Kansallisteatteri, Ravintola Torni ja Eduskuntatalo. Mikäli olisin istunut terassilla, olisin voinut lisätä kaupunkini keskeisiin maamerkkeihin vielä Finlandiatalon, kuvitella sen jatkeeksi Kansallisoopperan ja toisella puolella Kallion kirkon. Ei hullumpi paikka kahvilalle, joka kesällä peittyy hevoskastanjoiden ja koivujen varjoon. Juttuni loppuun sopinee Töölönlahdelta löytämäni enkeli.