Urakoin peräjälkeen kaikki neljä Kjell Westön Helsinki –romaania. Oikeastaan termi urakoida ei kuvaa itse prosessia, luin kirjat mielelläni. Välillä käväisin laina-aikasyistä Rahimissa ja Vaasan matkaan sovitin vaasalaisen Hautalan viimeisimmän. Rahimin ja Hautalan karmeista maailmoista oli ihana palata Westöhön. Eivät kaikki hänen henkilönsä perin juurin hyviä ole, mutta minun mielestäni hänen tekstiensä yllä leijuu hyvätahtoisuuden ja lempeyden auer. Se tekee lukemisesta viihtyisän kokemuksen. Ei kirjallisuuden historiaan viihdyttävästi kirjoittamalla jäädä, senhän tiedämme. Ja saattaa olla, että nämä eivät (vielä?) ole niitä romaaneja, joita Westöltä luetaan sadankin vuoden päästä.

Toisen lukemisen Westön romaanit kyllä kestävät, kun ensimmäisten lukemisesta jo muutama vuosi ja viimeisin on ensin luettu itselle vieraalla alkuperäiskielellä. En nyt kuitenkaan tarttuisi heti uudelleen kirjoihin, niin hyviä ne eivät ole. Mielestäni jokainen sarjan kirja on aina parempi kuin edellinen. Teksti kiinteytyy kerta kerralta, mutta kirjailija ei näytä kuitenkaan malttavan jättää sivupolkuja käymättä. Ne hajottavat kerrontaa ja nostavat varsinkin ensimmäisissä kirjoissa henkilömäärän turhan suureksi. Jo Leijoissa kirjailija sanoo romaanin Henri-nimisestä henkilöstä, että ” hän tuntee Helsingin ja kaupunki tuntee hänet”.  Hyvällä syyllä voisi tänään todeta saman kirjailijasta itsestään.

Leijat Helsingin yllä alkoi (1996) sekavasti, siinä oli todella paljon ihmisiä. Tänä vuonna ilmestyneessä Älä käy yöhön yksin oli henkilöitä paljon vähemmän ja se päättyi sopusointuiseen isän ja pojan tapaamistilanteeseen. ”Jokainen ihminen on ihme” –loppu kuvastanee kirjailijan yltiöpositiivista suhtautumista elämään. Kirjailija osaa kirja kirjalta lopettaa tarinan paremmin kuin edellisen. Sinfonioissakin lopettaminen on taitolaji, juuri kun yleisö ajattelee, että nyt musiikki loppuu, se lähteekin uuteen nousuun. Kirjassa lopun voi tosin varmistaa edessä olevasta sivumäärästä.

Westö sitoo romaaninsa aikaan ottamalla kuvaukseensa suoria esimerkkejä siitä, mitä maailmassa kulloinkin tapahtuu tai pistämällä henkilönsä lukemaan lehtiä, kuuntelemaan radiota tai katsomaan televisiota. On sotalapset, Sputnikit, Juri Gagarinit, Imeldat ja Marcosit. Lukija on myös koko romaanisarjan ajan tietoinen, kuka on kukin musiikissa ja urheilussa. Myös muita kuuluisuuksia putkahtelee esiin. On tunnistettavia tyyppejä tai ainakin tyyppejä, jotka kuvittelee tunnistavansa. Jörn Donnerien ja Paavo Lipposten mukaan ottamisella lukija jää epävarmaksi siitä, ketkä kaikki ovat oikeita henkilöitä. Eihän sillä ole sinänsä väliä. Mietin kuitenkin, että olikohan kirjailijalta tietoista tuikata erääseen kohtaukseen Risto Meriläinen, jonka niminen henkilö on olemassa, mutta ei mitenkään suuren piirin tuntemana.

Helsingin kehitys käy romaanisarjasta hyvin esiin. Siellä ovat Lehtovaarat, Sikalat, Motit, Elitet ja monet muut, osa edelleen olemassa, osa hävinnyt historian hämärään. Siellä ovat Eläintarhanlahden rannat ja Kivinokan Dallapen patsaat, on Lammassaaren pitkospuiden rakentaminen, Sörnäisten rakentaminen, Töölön kehitys, Kivinokan majat, jazzin tulo ja koko tekninen muutos – autojen tulo, sähkö, aeroplanit ja ratikka Kulosaaareen lautalla. Tätä yhteiskunnan muutosta on itsekin seurattu ja Iltatuulen viestejä kuunneltu. ”Hienot elokuvateatterit esimerkiksi. Poissa. Muutettu rukoushuoneiksi ja kuntosaleiksi ja korvattu ryppäällä pelottavan ahtaita ydinkeskustan Forumeja, joissa näytettiin yhdeksää elokuvaa yhtä aikaa.” On tavaramerkkien nousu ihmisten tietoisuuteen. Osin voisi tekstiä luokitella vaikkapa yhteiskunnalliseksi saarnaksi.

Pidän kovasti hänen panoraamakuvistaan, joissa hän ikään kuin katselee korkealta helsinkiläistä maisemaa ja maanpintatason tapahtumia. ”Ja heidän yläpuolellaan kaartuu Helsingin yötaivas mustana, suurena ja ihmeellisenä; heidän alapuolellaan loistavat miljoonat valaistut ikkunat ja säkenöivät talviset kadut. Laitamien lähiöissä, metsien ja sinne tänne siroteltujen betonikuutioiden lomassa polvenkorkuiset pikkupojat luistelevat huterin jaloin jääneilöillä, joita korkeat lumivallit reunustavat.” Samalla tavallahan hän saattaa äityä kuvaamaan ihmiselämää nuoresta aikuisuuteen ikään kuin vertikaalisessa suunnassa. ”Lämmön keskellä oli silti muutakin, kenties surumielisyyttä ja tietoisuutta siitä, että he kaikki olivat jo kohdanneet vastoinkäymisiä ja niitä tulisi lisää.”

Romaanisarja tuo varsin kattavasti esiin eri yhteiskuntaluokat, rikkaat ja köyhät, maaseudun ja kaupungin. Köyhät tuntuvat olevan kirjailijan mielestä kiinnostavampia. Tarinoistahan tulee riipaisevia kun niissä kerrotaan köyhistä ja sorretuista ihmisistä, sillä köyhyys ja hätä antavat kertojalle lukuisia mahdollisuuksia havainnollistaa koettelemusten ja kovan kohtalon riepottelemaksi joutuneen ihmisen suuruutta. Hyvinvoivasta väestä kertovissa tarinoissa on usein tarpeettomuuden sivumaku ja tuntuu kuin näitä hyvinvoipia ei voisi kohdata mikään todella tärkeä. Jotenkin noin kirjailija sanoo itsekin jossakin romaanissaan. Yhteiskuntakuvauksia voi lukea myös tämän päivän näkökulmasta: ”Työpaikat vähenivät vähenemistään. Rikkaat syyttävät köyhiä ja köyhät rikkaita, vanhat nuoria ja nuoret vanhoja.”

Näytelmäksikin sovitetussa Missä kuljimme kerran (2006) –romaanissa on kuvattu sisällissotaa varsin tasapainoisesti. ”Hän ymmärsi tympäännyksen ja levottomuuden jotka vaivasivat Eccua ja tämän ystäviä. Maailma johon he olivat syntyneet oli tuhoutunut mutaan ja taistelukaasuhöyryihin jo ennen kuin heistä tuli aikuisia, heidän toverinsa oli murhattu niskalaukauksilla punaisen talven aikana, ja he itse olivat vain keskenkasvuisia poikasia etsiessään käsiinsä ja teloittaessaan maanmiehiään jotka usein olivat yhtä toivottoman nuoria hekin.”  Tuon ajan henkilöt ovat kaukana Westön sukupolvesta, mutta kirjoja lukiessa tulee useinkin pohtineeksi sitä, kuinka paljon henkilöissä on kirjailijaa itseään. Uutispäivän lokakuun kirjaliitteen haastattelussa hän toteaa oman identiteettinsä olevan kielellisesti ja sosiaalisesti jakomielinen. Tavallaan näitä ”jakomielisiä” löytyykin eri kirjoita, yhtenä esimerkkinä viimeisimmän Jouni.

Mielestäni kirjailija on enemmän kotonaan nuorten ikäpolvien kuin vanhempien kuvauksessa. Missä kuljimme ja Älä käy –kirjoissa kuvataan hyvin nuoruuden loppua ja kovaa kolahtamista aikuisuuteen. Westön nuorissa on tiettyä surumielisyyttä, iloista rallattelijaa sieltä ei löydy. ”Jounin, Arielin ja Adrianan piireissä ei noina vuosina ollut ketään viileää tarkkailijaa. Kaikki oli pakoa, nälkää ja janoa: pakoa kaikesta vanhasta, uutuuden nälkää, kauneuden ja elämän kiihkeiden hetkien janoa.” Ehkäpä kuvauksen kohde painottuu toisin miehen itsensä saadessa parikymmentä vuotta ikää lisää. Westö on mielestäni erinomainen ystävyyden kuvaaja ja erityisesti nuorten ystävyyden.  Kaikissa kirjoissa on tarinoita ystävyydestä, sen hauraudesta ja katkeamisesta ja mahdollisuudesta solmia ystävyys uudelleen. Läpi paistaa positiivinen asenne elämään, lämmin suhde ihmisiin. Esimerkiksi Missä kuljimme –kirjassa on loistokuvaus neljän ystävättären laulusta Bei Mir Bist Du Schön, he laulavat ja katsovat samalla elettyä elämäänsä ja ystäviään ja miehiään.

Eri kirjoissa on joitakin samoja tyyppejä, mutta teokset eivät ole suoraa jatkoa toisilleen. Siellä täällä on kesken kaiken ikään kuin erillisiä kertomuksia ihmisistä, esimerkiksi tupakkakaupungin tapahtumia vuodelta 1918. Kirjailijalla on ollut liikaa materiaalia, eikä hän ole malttanut karsia. Välillä on jopa kirjeitä ja otteita päiväkirjoista, joka on mielestäni liian helppo ratkaisu, ei tarvitse kuljettaa kertomusta. Välillä mennään huikean nopeasti eteenpäin vuodet kuluvat –tyylillä, joskus pysähdytään pitkäksikin aikaa fundeeraamaan. Minua vähän kiusasivat kirjailijat välihuomautukset tapaan ”Tämä kertomus näet koskee pikemminkin isääni Wernerä. En käy kiistämään”. Toinen: ”Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsä harhailevista kertomuksistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet perheestämme ja alkaneet katsella ympärillemme.” Ikään kuin tämä selittäisi romaanin hieman sekavan rakenteen. Lukuja nimetään pitkin sarjaa, en pidä sitä tarpeellisena.

Lopuksi pari muistiin merkitsemääni sitaattia: ”Ihminen roihuaa vain kerran, sitten hän joutuu tyytymään kajastukseen.” Ja toinen: ”Kun soitto loppuu niin se loppuu, ei ole mitään järkeä jäädä kuuntelemaan kaikua.” Siinä eläkeläisellekin elämänohjetta.

On todella kiintoisaa nähdä, miten kirjailija pääsee tästä eteenpäin. Uutispäivän Kirja-liitteessä hän sanoo yrittävänsä rajata ainakin kaksi seuraavaa kirjaansa suuren muodon romaanien ulkopuolelle. Hän katsoo, että nyt 48-vuotiaana hänen pitää katsoa, pystyykö uudistumaan ja menemään johonkin toiseen suuntaan. Sitä odotellessa suosittelen tarttumista Westön Helsinki-kirjoihin.

Marjukalta saatu vinkki: http://www.phpoint.fi/ulrikaj/bookshelf/index.html