Ryhmäteatteri ilmoittaa syksyn uutuuden Cervantesin Don Quijoten ohjelmakirjasessa taistelleensa 30 vuotta tuulimyllyjä ja noitia vastaan. Kirjanen on joko osoitus syvästä itseironiasta tai uhmakas julistus siitä, että elossa ollaan. Kirjaan on koottu vuodesta 1981 lähtien jokaisen vuoden kohdalle pari negatiivista arvostelua. Vuonna 1984 Jukka Kajava ilmoittaa Siriuksen vieraat –näytelmästä, että ”välillä oli hauskaa”.  ”Yksi tekee yli, toinen ali, kolmas sekä että”, toteaa Kajava vuoden 1999 Waterloosta. Suna Vuori näyttää vuonna 1992 arvostelleen Turun Sanomissa ja sanoo näytelmästä Apila seuraavaa: ”Ryhmiksen uutukaista katsellessa tulee väkisinkin ihmetelleeksi, miksi sitä esitetään julkisesti…” Muistelimme Hannelen kanssa aloittaneemme Ryhmiksen näytelmien seuraamisen Jumalan rakastajan aikoihin Pengerkadun selkänojattomilla penkeillä. Muutama vuosi sitten Ryhmis osti toisen tilan Helsinginkadulta ja nyt joutuu lehtitietojen mukaan luopumaan Pengerkadun tiloista. Helsinginkadulla on aina vastassa ihana pullantuoksu, on nouseva katsomo ja hyvät istuimet, mutta ilmanvaihto on vanhassa elokuvateatterin salissa huono.

Olimme Don Quijoten ensimmäisessä ennakkoesityksessä. Esityksen on ohjannut Raila Leppäkoski, itseään Surullisen hahmon ritaria näyttelee Vesa Vierikko ja Sancho Panzaa Pertti Sveholm. ”Vesa on syntynyt Don Quijoteksi ja Svenkka Sancho Panzaksi”, toteaa Leppäkoski Uutispäivän haastattelussa 7.9.2011. Melkein uskaltaisi sanoa, että sitten onkin pitkä tyhjä väli, ennen kuin tulevat muut näyttelijät eli Ulla Tapaninen, Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Janne Hyytiäinen. Eivät hekään ihan huonoja ole, mutta Vierkko ja Sveholm olivat ylivoimaisia, erityisesti ilmeiltään. Valitettavasti oli ohjaaja pistänyt heidätkin välillä kouhottamaan.  Don Quijoten teksti on oivallinen ja sopii mainiosti nimenomaan Ryhmiksen esitettäväksi. Onhan se hyökkäillyt milloin minkin kunnianhimoisen tekstin kimppuun. Ja hyvin on onnistunut, mutta kritiikkiäkin matkan varrella tullut. Nyt menoa ja temmellystä oli välillä niin paljon, että tekstin yllättäväkin ajankohtaisuus oli jäädä varjoon. Erityisesti meitä kyllästytti näytelmän lopetus, jossa ryhdyttiin selittämään yleisölle mitä tässä on oikein nähty. Aivan turhaa pitkittämistä. Saisi Leppäkoski jo lopettaa opettajana olemisen, nuorena se vielä menee kuvitellun tiedostavuuden piikkiin, mutta olisi hänellä ollut aikaa oppia luottamaan yleisön omiinkin oivalluksiin. Lavastus oli yksinkertainen ja porukka vaihtoi vaatteitaan näyttämön vierellä. Hauska yksityiskohta oli kuvata ratsastusta veivaamalla vuoristomaisemaa näyttämön taustalla seisovilla rullilla.

Hannele oli suruissaan siitä, että tarinan ei uskota riittävän, vaan sitä täytyy täydentää ihmeellisillä lisäkommervenkeillä. Ilmeisesti ei uskota yleisön viihtyvän humoristisenkaan perustekstin varassa, vaan yritetään hakea naurua halpahintaiselta tuntuvin keinoin. Erityisen turhalta tuntui Hyytiäisen takamuksen vilautus, ehkäpä Ryhmis halusi pyllistää samalla koko maailmalle. Komiikan ja pelleilyn välillä on sentään melkoinen ero. Mutta mehän olimme esityksen puolella! Ymmärrämme, että viisauden ja hulluuden välinen raja on häilyvä ja että yrittäessään tehdä hyvää, tuleekin tehneeksi pahaa. Sellaista on elämän meno. Ylhäällä olleet joutuvat laskeutumaan alas ja alhaalla olevat pääsevät ylös. Ja jos istuu paljon vallan päällä, elämä se vasta hankalaa onkin. Suorastaan silmille tulevan esimerkin näistä totuuksista antavat tämän päivän johtavat poliitikot. Uutispäivän haastattelussa Leppäkoski sanoo tajunneensa, että teos muistuttaa Shakespearea. Don Quijotessa on hyvin samantapainen pohjavire kuin vaikkapa Kuningas Learissa tai Hamletissa – ajatus siitä, minkä takia ihminen ylipäätään jaksaa aamulla jousta ja lähteä elämään.

”Kääntyyköhän Cervantes taas haudassa: sovitus on hukannut kaikki alkuteoksen elementit, toiminnallisuuden, vauhdin ja seikkailun. Jäljellä on vain pitkästyttävää jutustelua…”, sanoo A. Alfors teatteriblogissaan ja se on sisällytetty esityksen ohjelmakirjaseen. Meidän mielestämme vauhtia oli, mutta ei Don Quijoten toimintana vaan sivuhenkilöiden suoranaisena kohelluksena. Emme kaivanneet enempää konkreettisia seikkailukohtauksia, jotka Leppäkoski oli tietoisesti jättänyt vähemmälle. Alfors rynttää täydellisesti jokaisen näyttelijän, pitää Vierikkoa kliseisenä, moittii Sveholmia tyhjän panttina seisoskelusta ja Oksasta tekstiin tarrautumisesta, epäilee Tapanisen tietoisesti lihottaneen itsensä ja pitää Hyytiäistä amatöörimäisenä. Sivuroolien kritiikistä olen paljolti samaa mieltä, mutta oletin ohjaajalla olleen sormensa pelissä. Alfors moittii esitystä ylipitkäksi ja kysyy: ”onko tämä Ryhmäteatterin loppu?”

Tässä täytyy kyllä vielä kehaista Uutispäivän kulttuurisivuja, joilla näytelmää käsiteltiin kokonaisen aukeaman verran. Leppäkosken näkemyksen mukaan Cervantes keskustelee itse itsensä kanssa omassa teoksessaan, käy jopa dialogia siitä, miksi on kirjoittanut tämän teoksen. Tämän ajatuksen on Leppäkoski siirtänyt esitykseen siten, että samalla kun näytellään Don Quijotea, tehdään siitä teatteriesitystä. Minun mielestäni tämä näyttäytyi nimenomaan neljän sivuroolia vetäneen henkilön näyttämötyöskentelyssä ja teki esityksestä jossain määrin sekavan. Leppäkosken mukaan me katsojat saamme ihan itse miettiä, onko tuulimyllyillä ja noidilla vastineita todellisuudessa. ”Ken muistaa 1980-luvun alun Ryhmis-produktioiden vastaanottoa, voi helposti tunnistaa tuulimyllyt ja noidat. Silloin kriitikot riepottivat joskus kuin myllyn lavat, ja näyttämöllä saattoi olla enemmän väkeä kuin esityksessä maksaneita katsojia. Kyllä tarvittiin mielevän hidalgon hulluutta ja Sanchon uskollisuutta, että jaksettiin eteenpäin”, toteaa Rof Bamberg Uutispäivässä. Me Hannelen kanssa odotamme, mitä arvostelijat nyt sanovat. Ohjelmalehti taitaa tylsyttää terää jo etukäteen. Kiirehdin itsekin kirjoittamaan tämän ennen arvosteluja, koska on kiva peilata omia tuntemuksiaan ns. asiantuntijoiden aivoituksiin. On myös kiva mennä katsomaan näytelmää ennen sen arvostelua, ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Iloinen yllätys oli, että katsojista varmaan yli 90% oli nuoria, Tikkurilan lukion oppilaita. Alussa kuului muutama hälyääni, mutta nopeasti porukka syventyi seuraamaan esitystä. Koulu oli ostanut liput ja esitys kuului pakollisena kirjallisuuden kurssiin. ”Ehkä hieman hidastempoinen”, arvioi esitystä vieressäni istunut nuori mies.