Eilen sai ensi-iltansa kassandrateatterin esittämä Sofokleen näytelmä Antigone, kuuma sydän kylmiin tekoihin. Korjaamolta esitys siirtyy Espoon kaupunginteatteriin ja edelleen Tammisaareen, Tampereelle ja Turkuun. Ohjaaja on kymmenen vuotta Raivoisia Ruusuja johtanut Ritva Siikala, musiikki Otto Donnerin yhdessä esiintyjien kanssa säveltämä ja dramaturgia Marja Kaarina Mykkäsen. Rooleissa nähdään Eija Ahvo, Richmond Ghansahm, Kalle Holmberg, Pape Starr, Aki Suzuki ja Marika Westerling. Kaikki myös laulavat, Ghansahm ja Suzuki tanssivat ja Starr pääasiallisesti soittaa.

Antigonen tarina on Kirsti Simonsuuren suomentama, teksti on kuin kirkastettua voita, josta kaikki sakka on kuorittu pois. Taustalla on tuttu antiikin tarina Theeban itsevaltaisesta hallitsijasta Oidipuksesta. Oidipuksen pojat riitaantuivat keskenään ja surmasivat toisensa, toinen sai kunniallisen hautauksen, toinen jätettiin kunniattomasti koirille ja linnuille. Poikien sisko Antigone kuitenkin peitti ruumiin hiekalla, mistä Theeban hallitsijaksi Oidipuksen kuoleman jälkeen noussut Antigonen eno Kreon suuttui. Hän tuomitsi Antigonen nääntymään luolaan, jossa tämä hirtti itsensä. Tämän nähtyään Antigonen rakastettu Kreonin poika heittäytyi miekkaan. Kreon taipui myöntämään syyllisyytensä tietäjän jo aiemmin ennustettua hänelle tuhoa. Tässä tarina pääpiirteissään, se mahtui hyvin kompaktisti puolen toista tunnin esitykseen, mistä teatteri saa kauniit kiitoksemme. Hyvää tarinaa hyvin näyteltynä ei tarvitse pitkittää loputtomiin.

Esitys suorastaan imaisi mukaansa heti alkuhetkistä lähtien. Se oli todellista teatteria, jossa yhdistyi niin näytteleminen, laulu, tanssi kuin mimiikka. Antiikin teattereihin kuuluvan kuoron osuuden täytti koko kuuden näyttelijäseurueen yhteinen laulu. Japanilaisen Suzukin mimiikan veroista en ole koskaan ennen elämässäni nähnyt. Se yhdistettynä oivaltavaan tanssiin antoi aidon viitteen siitä, miten hyvin tunteita pystytään kuvaamaan ilman suuria eleitä ja sanoja. Suomessa syntyneen sukujuuriltaan nigerialais-ghanalaisen Ghansahin tanssi oli taitavaa, mies hallitsi kroppansa voimaa vaativissa liikkeissä todella hyvin. Starrin senegalilainen rumpu tuotti yllättävän monipuolisen äänimaailman, mukana hauska kellopeli ja harpun näppäilyä muistuttava pieni soitin. Eija Ahvo Antigonen sisarena näytteli hyvin ja tietysti lauloi kauniisti, ja Antigonea näytelleellä Marika Westerlingillä oli todella kaunis ääni. Oikean teatterin voima näkyi taas kerran siinä, että Ghansahi muuttui luontevasti Kreonin pojaksi pelkällä takin ylle pukemisella ja Ahvo tietäjäksi viitan olkapäille heittämisellä. Tällaisessa teatterissa luotetaan katsojan kykyyn käyttää aivojaan ja pysyä mukana kerronnassa ilman suurieleisiä osoittelemisia. Lavastus oli yksinkertainen ja koostui pääasiallisesti alla olevan tapaisista kasvonaamioista, joita käytettiin tehokkaasti tunnelman luomisessa. Niillä uhattiin ja niiden taakse kätkeydyttiin.

Kalle Holmbergin yksinvaltias Kreon herätti mielissämme erilaisia ajatuksia. Hannele, joka tuntee antiikin tarut pitkin ja poikin, oli hivenen pettynyt Holmbergin vaisuuteen. Totta oli minunkin mielestäni se, että itsevaltiaan täyteys ei välittynyt kovin hyvin. Hannele totesi, että Esko Salminen olisi vetänyt roolin niin, että vallantäyteys olisi paistanut katsomon viime riveille, mutta samalla hän olisi tilaa muilta näyttelijöiltä. Nyt esitys oli hyvin tasapainoinen, niin esiintyjiltään kuin puheen, laulun kuin tanssikin yhdistelmänä. Minä taas katselin Holmbergia hänen koko elämänsä läpi jatkuneen yhteiskuntakritiikin taustaa vasten, enkä osannut olla kovin kriittinen. Korjaamolla kohtasimme myös mielenkiintoisen yleisön, jossa oli poikkeavan paljon Holmbergn ja Donnerin ikäisiä miehiä. Oli myös useita vanhoja työkavereita tai muuten tuttuja sekä tietysti ns. teeveestä tuttuja.

Suorastaan hämmentävää oli taas havaita, miten hyvät tekstit kestävät aikaansa. Rahan ja vallanhimon kammottavia seurauksia katselemme parhaillaan Pohjois-Afrikassa ja näytelmässäkin esiin tullut lahjonta on tätä päivää sisäpolitiikassamme. Moni katsoja varmasti näki Kreonissa Gaddafin tai Mubarakin, koska samanlaista ”kansa kuuluu minulle” –tekstiä olemme saaneet seurata olohuoneissamme ilta illan jälkeen. Näytelmää on valmisteltu oletettavasti niin pitkään, että ajankohtaiset vaalit äänten kalastelusta jopa ihmisten ajattelukykyä halveksivin yksinkertaistuksin eivät ole voineet olla tekijöiden tiedossa. Sofokleen teksti on tätä päivää. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan, sanoo laulukin. Ei muutu. Katsomon se veti hiirenhiljaiseksi, ei edes yskähdyksiä kuultu.

Lopuksi pari sanaa kassandrasta. Se on kansainvälinen taidekeskus, monikulttuurinen yhteisö, joka tuo yhteen uus- ja kantasuomalaisia taiteilijoita. Se on samalla ohjelmanvälityspalvelu, monipuolista esiintymiskokemusta ja virkistystä tarjoava yhteisö ja työpajojen muodossa taidekoulutusta tarjoava organisaatio. Emmepä olleen aiemmin tutustuneet kassandran aikaansaannoksiin. Olen jo kehunut esityksen monimuotoisuutta, mutta on kehuttava myös kielen kirjavuutta, suomen kielen lisäksi kuultiin englantia, japania ja ruotsia. Kun mamu-teema näyttää nousevan keskeiseksi vaaliteemaksi, ei voi kuin ihmetellä, että miksi on niin vaikeata nähdä myös ihmisen arkea samanlaisena monimuotoisena maailmana kuin tämä esitys oli. Se ei uhkaa ketään, jokaiselle on tilaa ja se nostaa esiin ajattelumallit, jotka näyttävät olevan samoja vertikaalisesti läpi ajan kuin horisontaalisestikin yli maailman. Näihin yleviin ajatuksiin päätän raporttini eräästä teatteriesityksestä, joka tulee olemaan vertailukohtana monelle muulle esitykselle ja nostaa tulevaisuudessa aivan konkreettisesti teatteriin astumisen kynnystä.