Toukokuussa 2010 Nuoristotutkimusverkosto, Nuoren Voiman Liitto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjestivät elämäkerrallisen kirjoituskilpailun otsikolla Oi nuoruus. Osallistuin kilpailuun, johon tuli yhteensä 376 tekstiä vuosien 1917 ja 1998 välillä syntyneiltä henkilöiltä. En voittanut mitään kolmesta palkinnosta, mutta tekstini Nuoruus eilen Suvun ensimmäiset ylioppilaat hyväksyttiin julkaisuun yhtenä 23. kirjoituksesta. Olen onnellinen siitä, koen sen positiivisena palautteena kirjoittelustani. Olen muutaman vuoden yrittänyt kirjoittaa perheemme kolmen lapsen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä muistumia. Nyt julkaistu teksti syntyi tämän kirjoittamisen sivutuotteena. Oi nuoruus –antologia ja aineistosta koottu tutkijoiden puheenvuoroja sisältävä Nuoruuden sukupolvet julkistettiin 6.6. Olin tilaisuuden toinen kirjoittajapuheenvuoron pitäjä, toinen oli 20-vuotias hämeenlinnalainen nainen. Kirjojen kuvitus on Helsingin kuvataidelukion oppilaiden tekemä, osa kuvista tässä tekstissä.

Oi%20nuoruus%202-normal.jpg

Julkistamistilaisuudessa käydyissä puheenvuoroissa tuli esiin niin paljon mielenkiintoista tietoa, että päätin kirjoittaa tämän. Paljon ajattelemisen aihetta antoi Jyväskylän yliopiston Perhetutkimuskeskuksen professorin Kimmo Jokisen puheenvuoro. Olemme paitsi lukija- myös kirjoittajakansaa, sanoi hän. Ensiksi Jokinen pohti sitä, ovatko elämäkerralliset tekstit totta vai ei. Pidämme niitä automaattisesti totena, puhutun ja kirjoitetun välinen ero on pieni. Oi nuoruus –kirjassa tekstit on jaettu eri ryhmiin kirjoittajien syntymävuoden mukaan seuraavasti: Sodan ja työn nuoruusvuodet, Avartuvaan maailmaan, Kitara soi ja Uuden epävarmuuden nuoruus. Vanhempien kirjoittajien aina 1930-luvulla syntyneisiin tekstit assosioituvat työhön. Oma tekstini kuuluu Avartuvaan maailmaan –ryhmään, jossa on kyse koulutuksesta ja sosiaalisesta noususta. Nuorisokulttuuri nousi esiin erityisesti 1950- ja 1960-luvulla. Jokinen katsoi että kuusikymmenlukulaiset täyttävät ainoana todellisen sukupolvikokemuksen kriteerit. Nuorimpia kirjoittajia leimaa elämän epävarmuus ja yhteiskunnan paine. Kirjojen toisen toimittajan Kaisa Vehkalahden mukaan kirjoitukset sekä vahvistavat että kumoavat romantisoitua kuvaa nuoruudesta, pikemminkin on niin, että lapsuutta romantisoidaan, nuoruus näyttäytyy realistisena.

Jokinen rinnasti vanhempien ja nuorempien kirjoituksia keskenään. Ikäpolvien ero näkyy siinä, että yhteisöllisyys on korvautunut yksilöllisyydellä, suhde omaan ruumiiseen on tärkeä. Vanhempien kirjoituksissa koettu on vähemmän itseensä kääntymistä. Vanhemmalla sukupolvella tuntuu olevan myönteisiä aikuiskuvia, jotka nuoremmilta puuttuvat. Puutteen kuormittama lapsuus ja nuoruus asettui nykyajan tavarapaljoutta vastaan, siis kurja elämä vastaan yltäkylläisyys. Vanhojen kirjoituksissa nuoruus näyttäytyi optimistisena, mitä se todellisuudessa ei itse asiassa ollut. Raatava elämä 20-40 -luvuilla oli kärsimystä, mutta optimistista. Tässä päivässä näkyy kyynisyys ja epävarmuus. Vanhempien kirjoitukset sijoittuvat maaseudulle, jota on osattu kuvata hienosti. Maaseutu on ihannemaisema. Kaupunkielämää sen sijaan ei oikein osata kuvata. Erityinen suomalainen piirre on vanhan polven opiskelun ja lukemisen kunnioitus, kaipuu päästä lukemaan, sivistymisen toive. Toisaalta sekä vanhalla että nuoremmalla polvella näkyy herravihaa. Järkyttävää oli Jokisen kuvaus siitä, miten koululla on ollut alistava luonne niin vanhojen kuin nykynuortenkin elämässä. Vanhoilla kouluun liittyy ahdistus, nuorilla ambivalenttisuus, koulu on yhteisöllisenä ahdistava. Yhteisenä kokemuksena esiin nousi myös musiikki, joka oli 20-30-luvulla kovin toisenlaista kuin nykyään, musiikin merkitys on kuitenkin vahva. Yhteistä sukupolville on Jokisen tutkimuksen mukaan perheen vahva vaikutus, siis myös 20-25 -vuotiaille. Intiimiyden kuvaus on ollut teksteissä osuvaa, niissä on vahva läsnäolon tuntu. Tässä sukupolvet eivät eroa toisistaan. Siksi Jokinen pitää kirjoituksia luotettavina.

Oi%20nuoruus%203-normal.jpg

Jokinen kysyi, että onko niin, että menestyjä ei koe tarvetta kertoa elämästään. Nouseeko kertomisen tarve, siitä että ei tule hyväksytyksi. Samaa pohti myös Vehkalahti. Edustaako kirjoittajakaarti ikäluokkaansa? Hän arveli, että ainakaan nuorempi polvi ei välttämättä edusta ikäisiään. Helsingin yliopiston tutkija Eliisa Kylkilahden puheenvuorossa Miten pitää olla nuori? nousi esiin kiintoisia näkökohtia. Nuoret elävät ”pitäisi-elämää”, pitäisi tehdä tutkinto, mennä naimisiin, perustaa perhe, saada omakotitalo, vaurastua ja hankkia auto ja koira, äänestää kokoomusta. Nähtiin, että kaikki muut ovat jo aikuisia, vain itse ei. Harmaa on nuorten mielestä aikuisuuden ja arjen väri. Ulla-Maija Peltonen Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta nosti esiin häntä kiinnostaneita teemoja. Mitä on vapaus millekin sukupolvelle ja ennen kaikkea, mitä on vapaus nuoruutta palvovassa yhteiskunnassa? Miten tavoitetaan se, mitä ei kerrota? Esimerkiksi seksuaalisuus on lähestulkoon tuntematon näissä kirjoituksissa. Kiinnostavaa on myös se, että nuoret vertaavat itseään ja elämäänsä toisiin eivät vanhemmat niinkään. Ikiaikaista on uusien ilmiöiden tuomitseminen paheellisiksi. Esimerkiksi rekilaulujen nousu virsien rinnalle nosti kovan polemiikin. Näinhän se on aina.

Oman puheenvuoroni aloitin lukemalla pienen tekstinpätkän kirjoituksestani. Sitten otin muutaman esimerkin maailman muuttumisesta, veljeni Esko on ollut 21-, minä 18- ja toinen veli Seppo 15-vuotias, kun televisio tuli talouteemme. Sanoin, että olemme kokeneet mielenkiintoisen jakson suomalaista elämää, televisiottomasta ajasta langattomien verkkojen maailmaan, kirjepostista face book -keskusteluihin. Lapsuus tai nuoruus ei ole minun mielessäni yksi ja selvä kokonaisuus. Ajattelen, että ihminen muistaa väläyksittäin lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kuvat nousevat esiin milloin minkin ärsykkeen aikaan saamina. Käsittelin muistin valikoivuutta. Sanoin mm. että muisti muokkaa käyttäjäänsä ja käyttäjä muistikuviaan. Se, ettei joitain asioita menneisyydestä muista, ole mitätöntä. Kaikki tapahtumat ovat olleet osaltaan tekemässä meistä sitä, mitä me nyt olemme, vaikka olemme kukaties kadottaneet niihin yhteyden. Ymmärrän, että tulevat lukijani kokevat kirjoittamani toisin, kuin olen tarkoittanut.

Oi%20nuoruus%205-normal.jpg

Meidän perheemme kuuluu tavallisiin ihmisiin, kiinnostavaa historiamme on meille itsellemme. Veljeni ja minä olemme sukumme ja kylämme ensimmäiset oppikouluun menijät ja ylioppilaat. Sitä varten jouduimme muuttamaan syrjäkylältä kirkonkylälle. Siinä aihe josta nyt kirjoitin. Jokaisella on tausta, mielenmaisema tai konkreettinen paikka, johon voi palata, jota voi muistella. Muistoja voi rakastaa tai niitä voi vihata. Elämän levottomuutta ajatellen on hyvä, että tunnistaa taustansa. Juurista ihminen saa perusturvaa, vaikka välillä sortuu romantisoimaan niitä. Meidän kolmen lapsen tausta on maaseutu, sitähän suurimmaksi osaksi Suomi oli meidän lapsuudessamme. Puhuin myös siitä, että tietämisen kaipuu tulee usein vasta sitten, kun muistajia ei enää ole. Tässä muutama kohta kommenttipuheenvuorostani. Otin myös esille sen, miksi kirjoittaminen on ollut minulle vaikeaa. Olen työelämäni ajan suoltanut byrokraatin tekstejä, sitten opettelin tieteellistä kirjoittamista. Hauskutin kuulijoita ottamalla aitoja esimerkkejä vanhoista teksteistäni. Nyt oli opittava uusi tapa kirjoittaa. Oli opeteltava, että lause ei välttämättä tarvitse verbiä. Voi riemukkaasti huudahdella ja heitellä ilmaan iloisia kommentteja. Minun ei tarvitse osoittaa vierasperäisten sanomisen osaamistani eikä minun tarvitse hakea auktoriteetteja tekstilleni, voin vain yrittää muistaa ja kirjoittaa. Sitä minä jatkossa yritän. Alla tilaisuudessa siteeraamani pätkä tekstistäni.

”Kirkonkylälle muutossa jäi taakse mökki Hautamäen kuusen juurella soratien varrella, jäi kaunis puukoulu siitä parin mutkan takana.  Siitä koulusta olin saanut ”siirretään ensimmäiselle luokalle” -todistuksen istuttuani takapenkissä puuhailemassa omiani äitini keittäessä ruokaa koululaisille, kaurapuuroa, läskisoosiperunoita ja makaronivelliä sen ajan malliin. Tutuksi oli tullut niin monivärinen ihania kuvioita muodostava prismakiikari, värilliset kädet tahrivat muovailuvahat kuin kaunisväriset paperiset pujottelumatot. Sinne jäivät koulumme kolme vessaa, hyysiä kuten tapasimme sanoa, pojille ja tytöille omansa monireikäiset ja opettajalle omansa verhottuine ikkunoineen. Jäivät voimistelu- ja veistosalin puolapuut ja höyläpenkit, luokkahuoneen uhkea opettajanpöytä, kaksinistuttavat pulpetit mustepulloreikineen ja vanha kitisevä harmoni, jota sai voimalla polkea, ennekuin se suostui puhaltamaan ensimmäiset äänensä. Sinne metsän keskelle jäi kirkasvetinen Viirrejoki ja poukaman pihlajaperkkiö, jossa juhannuksena juotiin punaista limunaatia ja syötiin äidin tekemiä pulleavatsaisia hillopossuja. Joen varteen jäi pyykkipata, jonka alle jääneessä kuumassa tuhkassa me lapset paistoimme perunoita ja söimme niitä naamat noessa. Jäivät metsän marjamättäät ja takapeltojen ojanvarsien mesimarjat. Oppikoulu siinti vanhempien mielessä, vaikka kukaan lähikyliltä ei ollut vielä sitä koulua käynyt.”