Siirryin kirjoittamaan pläjäystä aamulehtien lukemisen jälkeen. Yhtä mentalfinlandiaa on kyllä tämä vaalirahakohukin. Jos Kristian Smeds nyt kirjoittaisi teostaan, kohu olisi taatusti siinä mukana. ”Se Suomi ja ne arvot, joihin mä kasvoin, se Suomi on kuollut. Ei semmost enää oo. Globalisaatio, internet ja lähestyvä ekohelvetti muuttivat maailman pysyvästi. Siitä kelkasta Suomi ei pudonnu. Mä lähinnä ihmettelen nykyistä yhä vuosikymmenten vanhaa puhetta suomalaisuudesta, suomalaisista arvoista ja suomalaisista sankareista – mihin ne puheet enää viittaa? Se on roskaa kaikki, homeista nostalgiaa. Positiiviset suomalaiset asiat löytyy ihan toisilta suunnilta nykyään,” sanoo Smeds Teatterilehden nettiversiossa 1/2009 Sanne Saarakkalan kanssa käymässään keskustelussa.

Mental Finlandista on kirjoitettu niin paljon, ettei tässä tarvitse toistaa näytelmän tapahtumia. Ennakkotietojen perusteella oli vähän epäluuloinen olo esitystä odotellessa. Asiaan tuli kiinnostavia elemettejä löydettyäni näytelmään valmistautumista kuvaavat verkkosivut. Erityisesti Teatteri –lehden verkkoversiosta löytynyt Kristian Smedsin keskustelu pisti ajattelemaan. Onhan Smeds käynyt pitkän tien ennen Mentalia; Turkan koulu, Takomon kausi Kajaanin loppuun palamiseen johtama kausi ja kiertäminen maailmalla. Jos mies ottaa elämäntehtäväkseen herätellä suomalaista kuollutta teatterimaailmaa Kajaanin kokoisen kaupungin teatterissa, yritystä täytyy kunnioittaa. Ehkä vapaassa teatterissa toiminut ei osannut odottaa kunnallisen byrokratian ja virkaehtosopimusmaailman tuomaa ahtautta. Ja onhan hän katsonut maailmaa laajasta kansainvälisestä perspektiivistä. Vaikka Mental on kuvaavinaan suomalaisia, kyllä siitä löytyy sama eristäytyneisyyden problematiikka, mitä kohtaa missä tahansa maassa.

Ennakkoon 2 tuntia ja 45 minuuttia yhtäjaksoisesti kestävä näytelmä suoraan sanoen hieman hirvitti. Yllättävän nopeasti aika kuitenkin kului. Eipä silti, etteikö näytelmä olisi kaivannut lyhentämistä. Näytelmässä katsojaa heiteltiin tunnetilasta toiseen, oli kaunista ja herkkää, oli koomista ja traagista ja paikoin inhorealistista.  On todella taiturimaista tehdä teatteria, joka on samalla koominen ja traaginen. Taputusten ajan tultua täytyi vain lähes kolmen tunnin intensiivisestä keskittymisestä uuvahtaneena todeta, että olipa se hyvä. Varmasti osalle katsojista pahin riena oli liikaa, mutta pakko on tunnustaa, että kaikkea sellaista tapahtuu. Tarvitsee vain lukea päivän lehtiä ja ajaa pätkän matkaa iltaöisen Hesan ratikassa.

Totesimme Hannelen kanssa, että paikoittainen v…n hokeminen ei ärsyttänyt, se kuului ikään kuin asiaan. On hienoa, että Smeds ei pyrkinyt säväyttämään alastomuudella, jota olisi voinut näyttää brysseliläisille suomalaisessa saunakohtauksessa. Nyt istuttiin vaatteet päällä, ja se sopi tilanteeseen aivan hyvin. Näytelmä oli monikielinen. Istuimme korkealla toisella parvella, joissakin paikoin oli hyvä tarkistaa huonosti kuulunutta tekstiä seinälle heijastetusta englanninkielisestä tekstistä. Saksaksi luetut 10 käskyä ja niitä seuraavat aikaan sovelletut käskyt tuntuivat osuvan absurdeilta. Kyytiä saivat monet elämän epäkohdat, lapsiin sekaantujat, joulupukki, länkkärileffat, pakolaisuus ja suomalaisille pyhä saunominen. Tarina kaltoin kohdellusta pojasta, joka pakottaa syylliset kertomaan, mitä todella tapahtui, oli itkettävän traaginen. Kohtausten, tarinoiden ja kuvien määrä on niin valtava, että sitä ei pysty edes kertomaan. Toteutuksessa käytettiin monia ilmaisutapoja, tanssia ja videokuvaa sekä tehokkaita ääni- ja valoefektejä. Niitä kuvia sitä sitten katseli pitkään vielä kotonakin.

Kalle Holmberg oli hyvä valinta, joulupukkina hän oli aivan mainio. Uutispäivä ei pitänyt esitystä sinänsä anarkistisena, mutta teatteri-ikoni Holmbergin ristiltä riippumista todella isona asiana. H-P. Björkman oli suorastaan huikea, käväiskää katsomassa video. Ylistää täytyy myös Tommi Korpelaa. Virolaisen Eva Klementsin kasvotyö huorana oli loistavaa. Tässä huomaa sortuvansa ylisanoihin, mutta näyttelijätyö oli kauttaaltaan hyvää. Materiaaliin voi käydä tutustumassa projektin toteuttamista kuvaavilla verkkosivuilla. Hieno idea oli pistää näyttelijät uikuttamaan surkeaa kohtaloaan yleisölle. ”Monet ihmiset kuolevat jo kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, mutta heidät haudataan vasta seitsemän- tai kahdeksankymmenvuotiaina” siteeraa Oskari Tokoi Murray Butleria äskettäin lukemassani kirjassa Lapsuuteni muistoja. Smeds ainakin elää, ei ehkä kuitenkaan helppoa elämää. Siinä mielikuvituksen lennossa tavan ihminen kalpenee. Mitähän hän kehittelee tämän jälkeen?

Arktinen hysteria –nimiseen näyttelyyn kävimme tutustumassa ennen teatteria. Se sopi mainiosti päivän teemaan. Siinä missä Smeds suoraan näyttää, mitä meistä suomalaisista pitäisi ulkomailla ajatella, näyttely vain kyselee. Olemmeko kuin Erkki Kurenniemen rajatulla alueella sähköisesti pyörähtelevä kiroileva pää? Yltääkö ahdistuksemme Markus Copperin  sukellusvene Kurskiin viittaavaan installaation aikaansaamaan ahdistukseen? Väijyykö päällämme suuri musta Pekka Jylhän jäniksen syntisäkki? Tekisikö mieli huutaa kuin Huutajakuoro konsanaan? Olemmeko siis tyytyväisiä, että maamme kulttuurinvientiponnisteluyritykset antavat meistä tällaisen kuvan? Huolimatta siitä, että näyttelyssä oli myös mainioita Anni Rapinojan luontoaineksista tehtyjä kenkiä ja takkeja ja kiintoisa Jari Silomäen valokuvista koostuva Sääpäiväkirja, jätti näyttely sekavan olon, ei nyt ihan hysteeristä sentään. Videoteoksiin olisi tietysti pitänyt keskittyä pidempään. Hannele totesikin, että hassua kyllä Jylhän täytetyt jänikset olivat nyt kesyimmästä päästä, vaikka toisessa yhteydessä ne saattaisivat kovasti säväyttää.

 

Lopuksi haluaisin lanseerata itseäni kuvaavan käsitteen ”oman elämänsä performanssin sisällöntuottaja” (älä hyvä lukija vain nyt ota tätä tosissasi). Smeds monen muun tavoin irvailee nykykäsitteille, siitä löysinkin analogian omaan elämääni. Mitä muuta tämäkin pläjäyksen kirjoittaminen on kuin SISÄLLÖNTUOTTAMISTA? Kuvien saralla etenevän sisällön tuottamisessa olen aivan alussa, sen voi jokainen lukija nähdä. On epätarkkuutta ja rajaamisen ongelmia. Te, jotka vielä olette työelämässä, olette ikään kuin ulkoistaneet elämänne sisällön tuottamisen, tuotatte vastikkeellisella ajalla sisältöä elämäänne. On se niin hienoa olla sisällöntuottaja!!!