Teinpäs taas maakuntakierroksen: Tampere, Vaasa, Kiukainen ja Raisio. Tampereella kahvittelin Paulan luona, Vaasassa valmistelin Vaasan tiedekirjaston 10-vuotisjuhlakirjaan tulevaa artikkelia, Kiukaisissa tutustuin rauhaa rakastavan kansan, gormitien ihmeelliseen maailmaan Elmerin opastuksella ja Raisiosta kävin Turussa Tero Saarisen tanssiesitystä ja toistamiseen Giuseppe Verdin Trubaduuri-elokuvaa katsomassa. Annen kanssa teimme myös kävelyretken Ruissaloon, metsät täynnä sini- ja valkovuokkoja, ihanaa.

Tero Saarisen tanssiteos Borrowed Light ensiesitettiin vuonna 2004, minkä jälkeen se kiersi neljä vuotta pitkin Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa tai jossain siellä päin. Turusta käynnistyy uusi esityskausi, teos nähdään seuraavana Helsingissä. Saarinen ei itse tanssi esityksessä, vaan hänen tilallaan esiintyy Saku Koistinen. Muut tanssijat ovat Satu Halttunen, Ninu Lindfors, Sini Länsivuori, Maria Nurmela, Henrikki Heikkilä, Carl Knif ja Heikki Vienola. Saarisen lähtökohtana on ollut kiinnostus 1700-luvun puolivälissä alkunsa saaneeseen radikaaliin, Jumalaa lauluin ja tanssein ylistävään Shakers-uskonlahkoon. Shakers-musiikki oli taas tuttua Joel Cohenille, joka johtaa vanhaa keskiaikaista ja renessanssimusiikkia esittävää Boston Camerata -lauluyhtyettä. Saarinen meni tapaamaan Cohenia, jolloin kaksi hullua kohtasi, kuten miehet totesivat Turun esityksen jälkeen pidetyssä keskustelutilaisuudessa. Esitys oli ensimmäinen näkemäni tanssiesitys, jossa säestyksenä oli laulu. Laulajat olivat olennainen osa esitystä ja liikehtivät mukana isoissa tanssikohtauksissa.Alla Logomon kahvila.

Turun Sanomissa 5.5.2011 Saarinen sanoo, että tärkeintä tanssiteoksessa on yhteisöllisyyden teema. ”Kun tämä aika pönkittää hysteerisesti yksilön onnistumista, voittamista ja yksin pärjäämistä, Borrowed Light antaa pohdittavaksi toisenlaisen vaihtoehdon.” Yhteisöllisyydessä on myös vaaransa. ”Missä vaiheessa idealismi kääntyy itseään vastaan, missä vaiheessa se muuttuu totalitarismiksi tai fundamentalismiksi? Miksi yhteisöllisyys alkaa syödä omaa hyvää sydäntään? Yhteisö, joka pakottaa ihmiset uskomaan vain yhdellä tavalla, ei ole terve.” Onkin ajankohtainen teema, se on todettava. Luin tämän ennen esitystä ja tietysti yritin hakea teeman ilmentymiä itse tanssista, mutta se ei ollut ihan yksinkertaista. Ei tanssista mitään kokonaista tarinaa mieleeni sukeutunut. Kuvittelin, että paikoin esitettiin ristiriitaisia tunteita ja erimielisyyksiä ryhmän kesken. Mene ja tiedä, Jorma Uotinenhan sanoi eräässä haastattelussa, ettei tanssia tarvitse ymmärtää, voi vain nauttia. Se tunne oli kyllä päällimmäisenä. Nautin! Alla Joel Cohen, Tero Saarinen ja Tero Saarinen Companyn vastaava tuottaja Iiris Autio.

Turun Logomon sali ei ole kovin leveä, mutta syvä, viimeiset istuinpaikat ovat varsin kaukana. Minun paikkani oli keskivaiheilla ja riittävän korkealla nähdäkseni joukkotanssien kuviot. Näyttämön taka- ja toisella sivuseinustalla oli askelmatasoja, kaikki oli väriltään mustaa. Mikki Kuntun valot toivat taitavasti esiin niin itse tilaa kuin esiintyjiäkin. Myös Erika Turusen puvustus oli musta, miehilläkin leveähelmaisia hameita. Ajoittain muutama mies tanssi yläosa paljaana, mikä toi hienon kontrastin yhtenäiseen värimaailmaan. Laulajia oli kahdeksan, eli sama määrä kuin tanssijoita, joista tosin yksi oli nyt sairaana. Jos ei olisi tiennyt, ei olisi huomannut. Olihan siinä kokonainen päivä harjoiteltu uusia kuvioita! Laulu oli kaunista, kuulasta, kirkkomusiikkimaista. Olisikohan tanssin tarina auennut paremmin, jos sanoja olisi ymmärtänyt enemmän, tai saanut paremmin selvän sanoista. Annekaan englantia hyvin taitavana ei ollut tavoittanut sanoitusta kuin paikoin. Logomossa on hyvä akustiikka ja sali sopii hyvin musiikkiesityksiin. Turun musiikkijuhlien aikana salin toimivuuteen voisi tutustua tarkemmin, tämä oli nyt toinen käyntini Logomossa.

Päätteeksi järjestetty keskustelutilaisuus valaisi teoksen taustoja. Cohen oli tavannut kolme vielä elossa olevaa uskonlahkon jäsentä. Turun Sanomissa Saarinen totesi, että lahkossa kaikki vietiin äärimmilleen ja lahko kuoli omaan idealismiinsa. Lahkolaisethan mm. elivät tiukassa selibaatissa ja uusia jäseniä otettiin adoptoimalla orpolapsia. Lahkolle oli ominaista pasifismi, sukupuolten tasa-arvo, sitoutuminen yhteisomistukseen, eristäytyminen maailmasta, yksinkertainen elämä, omistautuminen työlle. Kaikki muuttui vähitellen yhä tiukemmaksi. Tanssikin oli aluksi villiä, mutta pistettiin vähitellen ruotuun. Tanssiesityksestä minulle jäi hieman ahdistunut olo, vaikka esitys oli visuaalisesti ja musiikillisesti kaunis. Paikoin raskas monotoninen poljento ja taputukset eri puolille kehoa muutoin täydellisessä hiljaisuudessa loivat suggestiivisen tunnelman. Siinä omakin jalka alkoi huomaamatta vispata tanssin tahtiin. ”Munkkien ympyrän kiertämisessä ja puhumattomuudessa sekä shakersien kaiken puhdistamisessa on minulle tuttuja makuja. Yritän koko ajan puhdistaa, kiillottaa ja jalostaa omaa tanssin kieltäni, päästä sen syvimpään olemukseen niin että teokset resonoivat kirkkaana eteenpäin”, toteaa Saarinen Turun Sanomissa. Esitys oli tanssikuvioiltaan maaginen, musiikiltaan kuulas ja värimaailmaltaan harmoninen, siis täydellinen.