Neljän musiikkitalon konsertin jälkeen voi jo esittää nimimerkin ”Kokemusta on” –kokemuksia. Pienissä saleissa en tosin  ole vielä lainkaan käynyt. Avajaiskonsertistahan jo kirjoittelin. Olen istunut parven ensimmäisellä rivillä orkesterin sivulla, korkealla permannon lähes viimeisellä rivillä orkesterin takana, alhaalla lavan edessä melko lähellä orkesteria ja etuvasemmalla permannon ylimmällä rivillä. Asiantuntijaksi heittäytyen voin sanoa, että orkesterin soitto kuuluu hyvin kaikkialle. Harri Kuusisaari kirjoitti Rondossa 11/11 seuraavaa: ”Akustiikka ei toista kaikkia taajuuksia yhtä hyvin. Tietyllä tavalla – yleensä herkästi – orkesteroitu kohta saattaa viedä kuulijan taivaisiin, mutta toisaalla taas äänen värähtelyprosessi tuntuu jäävän kesken, eräänlaiseen leijumistilaan.” Liian korkealentoista minulle, mutta uskon auliisti. Laulu ei todellakaan kuulunut kunnolla sivuun parvelle eikä permannolle orkesterin taakse. Soittimet erottaa hyvin ja pienetkin nyanssit kuuluvat, kuten pienenpieni triangelin helähdys jousiston pauhatessa täysillä. Viimeisellä käyntikerralla olin havaitsevinani, että täysin hiljaisen jännityksen ennen johtajan käden lyöntiä kuulee eri tavoin kuin yleensä hiljaisuuden. Siinä on varmaan jotain samaa, mitä Jukka-Pekka Saraste sanoi Arto Nybergin haastattelussa pari viikkoa sitten. Hän sanoi havaitsevansa yleisöstä, miten stimuloituneita he musiikista uudessa talossa ovat. Harmillinen puoli on se, että kaikki häiriötekijöiden äänet myös moninkertaistuvat huonon akustiikan saleihin verrattuna.

Permannon jyrkistä portaista on jo useampaan kertaan kirjoitettu lehdissä. On kyllä kiintoisaa nähdä, miten asia ratkaistaan. Joululomallahan asiaan on luvattu puututtavan. Eräässä konsertissa havaitsin, että yleisön on opittava poistumaan salista. Tauolle mentäessä törmäiltiin, lopussa poistuttaessa tyhjennettiin loossi kerrallaan ja se sujui hyvin. Eihän sieltä alhaalta ihan nopeasti pois pääse, se on totta. Sen vuoksi hätäisimpien pitäisi valita permannon yläpaikat, joista poistuminen monesta ovesta samanaikaisesti käy todella sutjakasti. Näyttää, että pieniä muutoksia tehdään koko ajan. Lämpiön tarjoilupöytien eteen oli laitettu liikuteltavat kevyen aidat, jotta ihmiset osaavat mennä jonoihin. Ei se tietenkään sitä poista, että tiskille päästyä ryhdytään pitkiin keskusteluihin myyjien kanssa tarjoiltavan laadusta ja maksetaan kortilla. Pidän salin tummista väreistä ja tukkisuma mallina olleesta moneen loossiin jakautuneesta salista. Toisenlaisiakin mielipiteitä olen kuullut. Onhan niissä oopperan pitkissä penkkiriveissä omalaistaan arvokkuutta musiikkitalon pääsalin ollessa intiimimpi. Kaikki eivät pidä myöskään siitä, että näkyvyys ympäri salia on niin hyvä. Voihan siinä aina tarkistaa, montako punaiseen pukeutunutta on mustien joukossa. Pidan salin viinitarhamallista, mutta en lämpiön viinin mausta, se on huonoa.

RSOn konsertissa 5.10 kuultiin Franz Liszt Orpheus, Sinfoninen runo nro 4, Gustav Mahler Lauluja kokoelmasta Das Knaben Wunderhorn, solistina Chrstian Gerhaher ja Jean Sibelius Sinfonia nro 5. Sibeliuksesta pidän, sinfonioiden paremmuudesta olen yrittänyt päästä sopimukseen itseni kanssa, mutta turhaan. Kaikkia kuuntelen tosi mielelläni.  Sibelius-laulukilpailun gaalakonsertissa 1.11. kuultiin Uljas Pulkkisen Tiral, Jean Sibeliuksen lauluja solisteinaan voittaja Hedvig Paulig ja toiseksi tullut Annami Hylkilä, Einojuhani Rautavaaran Adagio veleste ja Jean Sibeliuksen Pelléas ja Mélisande.  Sibeliuksen laulut olivat kauniita samoin Pelléas ja Mélisande, jota en ole aiemmin kuullut livevä. Kilpailun voittajalla oli iso ääni, oikein hieno, toisella vielä vähän hentoinen. Hylkilä on kotoisin mummoni kotikunnasta Toholammilta, pakkohan tämäkin on mainita. Nordean rahoittaman Jean Sibelius orkesterin konsertissa 27.11. kuultiin Jean Sibeliuksen Satu, Carl Matria von Weberin Klarinettikonsertto nr 2 ja Jean Sibeliuksen sinfonia nr 1. Olin havaitsevani, että nuori orkesteri soitti Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian tauon jälkeen vapautuneemmin kuin ennen taukoa kuullun ohjelman. Kappaleetkin ovat tosin erilaisia, Sibeliuksen Satu on kaunis ja herkkä, sinfoniassa on enemmän ytyä. Carl Maria von Weberin klarinettikonsertto oli tasapaksu, joskin nuori solisti Veera Myllyniemi soitti kauniisti. Jean Sibelius –orkesteri on valtakunnallinen koulutushanke, jossa nuoret saavat kokemusta orkesterissa soittamiseen. Soittajat tulevat koesoiton kautta. Heitä kouluttaa ohjaajatiimi ja mukana on myös sektio-ohjausta. Pläjäyksen kuvat orkesterista.

Jean Sibelius Orkesterin konsertilla juhlistettiin uuden levy-yhtiö EMIn levyn julkaisua. Se on ensimmäinen uudessa musiikkitalossa levytetty levy. Arto Nyberg kysyi haastattelussaan, että miksi samasta sävellyksestä tehdään aina uusia ja uusia levytyksiä, eikö kappale kuullosta samalta. Jukka-Pekka Sarasta vastasi, että siinä taltioidaan kunkin orkesterin oma kemia ja levytetään myös konserttimuistoja. Tilannetekijät kuuluvat musiikissa. Kuulispa vain!  Ohjelmassa näkyy aina kunkin haastateltavan motto. Sarasteella se oli: Paremmin jaksaa kun ei anna periksi. Hienoa on, että musiikkitalon aulassa on levykauppa. Kierrellyt olen, mutta en ole tehnyt ostoksia. Kyllä hyvät soittajat ansaitsevat hyvät tilat saadakseen taitonsa esiin samoin perustein kuin kesäurheilulajien harrastajat talviharjoitushallinsa ja talviurheilijat kesähallinsa. ”Oi Paavo, Paavo nyt sun aikas, on, ei pidä luulla vaan nähdä ja kuulla”, sopii myös musiikkitaloon.