Tarttuipa kirjastosta matkaan Olof Lagercrantzin kirja Proustia lukiessa. Olihan Proust sen verran herkkä mies, että katson voivani kuvittaa pläjäyksen otoksilla tämän kevään kirsikka- ja lehtikuusipuista. Kirsikkapuun kukintaa olen seurannut ikkunastani ja lehtikuusi on Stadikalla.  Proust itse oli yliherkkä kukkien tuoksulle ja nämä kukat olisivat taatusti laukaisseet astmakohtauksen.

1242211707_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tämä Lagercrantz ilmoittaa esipuheessaan lukeneensa monen vuoden ajan lähes yksinomaan Marcel Proustin kadonnutta aikaa etsimässä. Hän tuntee jättäessään nyt Proustin itsensä eksyneeksi lapseksi. Ehken sentään halua noin pitkälle päästä, vaikka jälleen kerran palaankin samaan mieheen. Lagercrantz analysoi Kadonnutta aikaa etsimässä –kirjaa teemoittain, esimerkiksi Katedraalit, Paroni de Charlus, Keittiötyttö ja laupeus, Juutalaisuus, Salongit ja niin edelleen. Proustin romaani on elämäntyö, toteaa hän.  Hän itse kirjoittaa tai oikeastaan ”antaa tekstin laulaa” kuin konsanaan Proust. Suuri ansio tekstin sujuvuudesta varmasti menee kääntäjä Juhani Salokanteleelle. Kirja on miellyttävä lukea, suorastaan nautinnollinen. On vaikea erottaa, mikä on Lagercrantzia ja mikä Proustia, vaikka sitaatteja käytetäänkin. Lopussa on katsaus Proust –lähteisiin ja kappale Proustista Ruotsissa. Myös Salokannel on lisännyt kommenttinsa Proust-kirjallisuudesta Suomessa.

1242211853_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kadonnutta aikaa etsimässä romaanissa omasta elämästään kertoo mies, joka ei ole sama kuin kirjailija itse mutta kylläkin häntä lähellä. Ajankohta oli vuosisadanvaihde 1900. Vanhemmat kuuluivat varakkaaseen pariisilaiseen keskiluokkaan. Kirjassa Proust asuu koko elämänsä äitinsä kanssa samassa huoneistossa, todellisuudessa äiti on kuollut. Proust oli sairaalloinen, häntä vaivasi astma. Proust oli homoseksuaali, puoliksi juutalainen, joka tiedosti, ettei hän koskaan tule täydellisesti menestymään seurapiireissä. Kirjoittaminen on hänen onnensa, sillä tavalla hän on lähellä menestystä. Proustin ”pimeitä sielun syvyyksiä” ovat homoseksuaalisuus, juutalaisuus ja äiti, joiden ohi hän ei pääse. Romaanissa kertoja rakastaa kuitenkin yksinomaan naisia, vaikka hänellä on monipuolinen kokemus elämästä ”tasankojen kaupungeissa”. Lagercrantz pohtii tätä Proustin dilemmaa todella perusteellisesti. Proust muuttaa oman elämänsä kivun ja lian runoutensa kullaksi, toteaa Lagercrantz.

1242211947_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Aina on koetettava muistaa, toteaa Lagercrantz, romaanin salamielinen rakenne. Kerrontatasoja on kolme. Kaikkein korkeimmalla tasolla Proust itse hallitsee koko tekstiä. Hänen alapuolellaan on kertoja, joka on Proust, tosin naamio kasvoillaan. Kertojan alapuolella on lopulta se henkilö, josta kertoja kertoo, kirjan sankari, nuorempi ja kokemattomampi painos hänestä itsestään. Koskaan ei voi olla täysin varma, kuka kolmesta miehestä lukijalla on edessään.

Proustilla ei ole isää, ja isän paikan saa taidekriitikko John Ruskin. Koko romaani on kirjoitettu yhteydessä tähän henkilöön, toteaa Lagercrantz. Proustin romaanissa on kolme suurta taiteilijaa, säveltäjä Vinteuil, runoilija Bergotte ja taidemaalari Elstir. Heidäthän me tapaamme tavan takaa. Kirjassa esiintyy todellisia ja sepitteellisiä henkilöitä, mutta he ovat samanarvoisia. Myöhemmin toden ja sepitetyn selville saamiseksi on tehty paljon tutkimuksia, osin erilaisin johtopäätöksin.

1242212019_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Proust rakasti rituaaleja, kaikki tapahtuu toistamiseen. Yksittäinen tapaus kuihtuu Proustilla aivan kuin kasvi, joka kiskaistaan mullastaan ja jolta evätään kastelu, sanoo Lagercrantz. Ei hassumpi kuvailija siis hänkään. Proust ylläpitää paralleeleja, jokainen ihminen ja esine muistuttaa jotain toista. Proust ylläpitää myyttejä, kuten tämä lehmuksenkukkateehen kastettu madeleineleivos. Myös Lagercrantz itse tekee vertailuja, milloin Strinbergiin ja Beckettiin, milloin Janssonin muumeihin.

Lagercrantz tekee mielenkiintoisia analyyseja, jota en kyllä eka lukemisella havainnut. Voidakseen kirjoittaa niin suvereenisti, on todella tunnettava teos läpikotaisin ja paljon muutakin kirjallisuutta. Minun ei tullut mieleenikään ajatella, että pitkin romaania kuvattu Charlus voitaisiin nähdä romaanin kirjoittajana – toisten tähtien alla. Kiintoisa havainto on, että ihmiskunta kyllä itkee television ääressä katsoessaan kuvia kärsivistä ihmisistä, vaikka joku heistä seisoo eteisessä. Mielenkiintoinen havainto Proustista on myös se, että hänelle ei oikeastaan ole olemassa oikeaa ja väärää. Miehet rakastuvat ilotyttöihin siis mahdottomiin kohteisiin, mutta ottavat näitä rakastajattarikseen ja jopa menevät heidän kanssaan naimisiin. Kas, kun asian voi nähdä kahdella eri tapaa.

1242212087_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Homoseksuaalisuus, joka on läsnä kaikkialla romaanissa, luo yhdyssiteen eri yhteiskuntakerrosten välille. Palvelijat ja tarjoilijat ja kauppa-apulaiset päätyvät intiimeihin suhteisiin herttuoitten ja ruhtinaitten kanssa ja vaihtavat hävyttömyyksiä, solvauksia, pilkkasanoja. Proust kuvaa seurapiiri-ihmiset naurettavina, hirveän pinnallisina ja ajattelemattomina. Mutta he ovat etikettiensä pateettisia vankeja ja herättävät sellaisina myötätuntoa. Lagercrantz pohtii sitä, miksi syntyperästä ja rikkaudesta tuli lopultakin ratkaiseva seikka tässä seurapiirissä, joka toisaalta kunnioitti hyvettä ja lahjakkuutta. Sen avullahan Proustkin oli piireihin kivunnut. Herttuatar, joka on kasvatettu vapaamielisyyteen ei valinnut puolisokseen ketään älypäätä vaan sen miehen, joka oli suurinta sukua ja jolla oli suurin omaisuus. Proustin vastaus on, että luokkatunne ja sosiaalinen hienostelu aina voittavat.

Kirja kannattaa lukea, vaikka ei olisi lainkaan tutustunut itse romaaniin. Todellisen Proustin arvuuttelu, jota kirjassa tehdään kaiken aikaa, on salapoliisimaisen kiintoisaa analyysiä. Totuutta Proust ei ole sen enempää osannut kuin halunnutkaan salata, siksi romaani on kokoonpantu niin, että hän välttää valehtelun, toteaa Lagercrantz. Valepuku on edellytys Proustin taiteelle. Vasta kun hän puhuu toisen suulla hänen omasta äänestään tulee vakuuttava. Arvelen, että kirjan tapahtumien läpikäynti ei häiritse itse lukemistapahtumaa, pikemminkin se voi antaa siihen syvyyttä etukäteen.

1242212159_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kirja on julkaisu 1992. Käteeni osunut painos oli vuodelta 2007, jolloin Olof Lagercrantz kuoli 91-vuotiaana. Hän on toiminut Dagens Nyheterin kulttuuriosaston päällikkönä ja päätoimittajana. Pitäisiköhän tutustua hänen kirjaansa Lukemisen ja kirjoittamisen taito?