Onko Sofi Oksanen enemmän bisnesnainen kuin luova kirjailija? Vai nostiko oma menestys kirjailijana bisnesvaistot esiin? Onko tällä lukijalle merkitystä, ei välttämättä. Julkisuuskohu vaikutti kuitenkin minun lukemiseeni. Se väijyi jossain taustalla ja pakotti seuraamaan sitä, mitä kirjailija oikein haluaa tällä ja tällä sanoa ja vaikuttaako näiden asioiden käsitteleminen jotenkin myyntimenestykseen. Harmi. Välttelin Kun kyyhkyset katosivat –teoksen aloittamista juuri kohumaininkien vuoksi. Kun kirjaan sitten tartuin, luin sen lähes yhtä perää. Henkilöön keskittymistä välttääkseni otan tähän kirjakuvan lisäksi ”uhkakuvan”, moni kirjan henkilöistä elää suurimman osan elämäänsä kuin uhkaavan mustan pilven alla.



Oksasen osaa kirjoittaa, kieli on värikästä ja kerronta etenee vauhdilla. ”Se oli tuonut metelin, mullasta ahneesti nousevien toukkien kulun kohti ruumiita, kuoleman kätyreiden toimeliaan rahinan kohti tuoretta verta, ja se haisi, ulosteet ja vatsahappojen katkuinen oksennus löyhkäsivät.  Silmiäni häikäisi, ruudin savu oli hälvenemään päin, ja ikään kuin pilvien reunalla olisi näkynyt kirkas keltainen vaunu valmiina keräämään kaatuneet mukaansa, meikäläiset, hävityspataljoonalaiset, venäläiset, virolaiset, kaikki samaan vaunuun.” Tekstin näkee päässään selvinä tapahtumakuvina ja –ketjuina ja se antaisi hyvän pohjan niin näytelmän kuin elokuvankin tekemiselle. Niinhän tässä varmaan tapahtuukin, aivan riippumatta siitä, millaisen vastaanoton kirja laajemmin saa. Nythän vastaanotto on ollut jotensakin varovaista ja Oksasen persoonan värittämää. Oksasen omia uudissanoja, kuten myhisevä siili, naurun rilpatus, jne, on kuitenkin vaikea siirtää toiseen taidemuotoon.

Joku lööppi taannoin kertoi kirjalla henkilöillä olleen yhteyksiä kirjailijan perheeseen, en vaivautunut ao. lehteä ostamaan.  Kirjan sisältöä ei kannattane tässä toistaa. Kirja on herättänyt niin paljon kiinnostusta, että sisällöstä saa pakosta jonkinlaisen kuvan. En halua myöskään mahdolliselle lukijalleni avata kirjan jännityskohtia.  Tarinan päähenkilöitä ovat serkukset Roland ja Edgar sekä Edgarin vaimo Judith, Rolandin rakastettu Rosalie häviää jo alkumetreillä. Saksalaisella kenraalilla on kaiketi vastineensa todellisuudessa, samoin Edgarilla lienee jonkinlainen todellinen esikuva. Kirjassa kerrotaan ajasta vuosina 1941-1944 ja vuosina 1963 – 1965. Vuodet käyvät ilmi kappaleiden otsikoiden viereen kuvatuista aikakauden postimerkeistä. Lukujen otsikot ovat tapahtumapaikkoja. Tämä tietysti helpottaa lukijaa orientoitumaan. On kirjassa toki paljon muitakin henkilöitä, loppupuolella heitä alkaa tulla siinä määrin, että lukijalla on vaikeuksia pysyä perässä. Lukijan täytyy myös kestää aukkoisuutta, johon tulee vastauksia vasta viime sivuilla.

Kirja kertoo päähenkilöiden keinoista selvitä aikana, jolloin neuvostoliittolaiset joutuvat jättämään Viron saksalaisille ja ajasta, jolloin Saksa joutui vetäytymään. Se kertoo myös ajasta, jolloin noina vuosina tehtyjä syntejä ja tekemisiä edelleen kaivellaan esiin.  Kukin toimi omalla tavallaan, yksi osasi luovia ja kääntää takkiaan kerta toisensa jälkeen ja toinen taisteli urhoollisesti oikeana pitämiensä aatteiden puolesta. Joku näki 1940-tapahtumissa Viron kansan oikean alun, joku toinen taas kerran uuden valloittajan saapumisen maahan. Vaihtuuko kyydittäjä? ”sakemannit olivat yhtä kieroja kuin bolsevikit, jotka olivat ryystäneet maan tyhjiin ja tehneet Neuvostoliiton lakien mukaan.” Kirja osuu lähinaapurimme kipeään aikaan. Aikaan, jota ei ole vieläkään täysin aukipuhuttu, jotta historia voitaisiin jättää historiaksi, jotta siihen voitaisiin suhtautua tyynesti. Tämähän näkyi mm. Jaan Kaplinskin kommenteissa kirjasta hänen blogi-sivuillaan. Kirja on jännityskertomus, kuten muutamat ovat pettyneinä todenneetkin. Mitähän Oksaselta sitten oikein odotettiin? Kirjaa täytyy lukea tapahtumien kautta, ei suorana Viron kohtaloita koskevana pohdintana, vaikka sitä olisin minäkin odottanut. Kirja kuvaa tapahtumia ja lukija saa tehdä itse johtopäätöksensä siitä, kuka teki oikein ja kuka väärin. Eihän se ole ihan vähän se.



Kirja on kuvaus ihmismielen toimimisesta ahtaassa raossa, seuranta on alituista, eikä ole varmuutta siitä, kuka seuraa ketä ja mitä tekemisiä seurataan. ”Juuri tällaista materiaalia Konttorilla kerättiin: kirjattiin ylös kohteiden reseptivapaita ja reseptillisiä lääkkeitä, lääkärikäyntejä ja viinaostoksia, ja koottiin niistä tarinoita, jotka osoittivat kohteen epäluotettavuuden tai potentiaalisen heikon kohdan, luotiin välineitä, joilla taattiin työntekijän lojaalisuus tai saatiin kohteet toimimaan Konttorin edellyttämällä tavalla.” Ihmiset ovat erilaisia, osa murtuu, osa ryhtyy itse kytäksi, osa yrittää elää pelkonsa kanssa. Toinen käyttää häikäilemättä järjestelmää omaksi edukseen tuntematta häpeää. Oksanen näyttää, mitä raaka kunnianhimo teettää. Joku pystyy olemaan uskollinen aatteilleen, vaikka siitä seuraisi kuolema. Kirja myös näyttää, miten rakastuminen vie ihmiseltä harkintakyvyn. Ajattelin, että rakkauden ja onnettoman avioliiton teemojen sitominen kirjan kuvaamiin tapahtumiin antaa kirjailijalle herkullisia välineitä. Rakkauskin voi olla niin vaihtokauppaa kuin puhdasta ideaalista rakkautta.

Kertoja vaihtelee ja kertojan saa lukija itse päätellä. Selkeä se kuitenkin on. Romaanissa kirjoitetaan, niin kirjaa kuin päiväkirjaakin. Mielenkiintoista osaa näyttelee Rolandin kirjoittama päiväkirja, hän kirjoittaa sitä sekä itselleen että jättääkseen jälkeensä totuuden. Edgar taas kirjoittaa kirjaa ajatellen julkaisemismahdollisuutta, siis Konttorin antamien ohjeiden mukaan.  Tulipa mieleen, että viimeisimmässä Parnassossa unkarilainen György Spiró antaa mainiot ohjeet oikeanlaisen EU-kirjan kirjoittamiseen. ”Konttori”taustaa tällaiseen ilotteluun miehellä kyllä on. Oksasen romaanin päiväkirja ja julkaistavaksi tarkoitettu kirja ovat samalla tavalla vastakohtia kuin niiden kirjoittajat. Toinen haluaa kuvata Neuvosto-ajan ei-toivottujen ihmisten vainoharhaista vainoamissysteemiä ja toinen yrittää kuvata saman ajan, niin että tarina kelpaisi vainoajille.

Oksasen teos pakottaa myös ajattelemaan sitä, miten vaikeata ihmisen on paeta menneisyyttään. Useimmilla Oksasen kirjan ihmisillä todella on MENNEISYYS, mutta pakottautuu se meillä muillakin esiin viimeistään viimeisillä elinkymmenillä. Kirja avaa mainiosti hierarkkisten suhteiden merkityksen, eri aikoina eri tavoin koettuina. Sodan aikana tottelemisella on toisenlainen merkitys kuin rauhan aikana. Niin Hitlerin kuin Stalininkin järjestelmissä uskollisuus järjestelmälle oli elämän ydintä. Mielestäni Oksanen hyvin nostaa esiin sen, miten lähellä toisiaan nämä järjestelmät olivat. Historiaan ja sankaritarinoihin perustuvat romaanit eivät kadota kiinnostustaan, vaikka samoista tapahtumista kerrotaan yhä uudelleen. Oksasen romaanista ei oikein nouse esiin sankareita, sankarikandidaateilla on hyvistäkin ominaisuuksistaan huolimatta aina jokin musta kohta. Kiintoisan pohdintalisän sankariuteen antoi Aleksanteri-insitututin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro luennollaan Helsingin yliopistossa 15.10.2012. Mehän ajattelemme niin, että Stalin ei todellakaan ollut mikään sankari, Mannerheim sen sijaan oli. Mutta tutkijan mukaan sekä Mannerheim että Stalin olivat sotasankareita omille kansoilleen. Samaa heissä oli myös se, että kummallakin oli ”mustat” tekonsa, Mannerheimilla punaisten kukistajana ja Stalinilla puhdistusten toimeenpanijana. Me ilmeisesti tarvitsemme sofioksasia valottamaan pahuuden tosiinsa rinnastettavia kasvoja niin idässä kuin lännessä.

Hälyssä Oksasen ympärillä on sen yksittäiseen ihmiseen kohdistumisesta huolimatta mielestäni kuitenkin yksi hyvä puoli. Nostaahan se samalla esiin kirjan. Minunkin tuttavapiirini nuoret lukevat, mutta lukevat lähes kaiken netistä. Josko joku kiinnostuisi tarttumaan kirjaan, kun siitä niin paljon puhutaan. Onko turha toive?