Tulin hankkineeksi syksyn kirjamessuilta Richard Masonin (s. 1978) Muistojen huoneet ja jonotin siihen vielä omistuskirjoituksenkin. Valtaisa ryntäys kuuntelemaan Hesarin Suvi Aholan kirjailijahaastattelua sai minutkin uteliaaksi. Mason oli sympaattinen ja hauska, niinpä sitten ostin itse kirjankin. Ajattelin siinä jonossa, että ei ole helppoa suosikkikirjailijoillakaan messuilla. On monta esitystä ja käsi kipeänä saa kirjoitella ´Lämmöllä´ ties minkä nimisille naisille, pääasiallisesti tietysti keski-ikäisille ja sitä varttuneemmille. Ja kaikille riitti hymy ja joku mukava sana.

Muistojen huoneet ilmestyi viime vuonna ja on kirjailijan mukaan kertomus hänen esiäidistään. Hän sanoi yrittävänsä ajatella, miten itse ajattelisi, kun olisi vanha. Silloin se kuulosti epäuskottavalta, mutta kirjaa lukiessa havaitsin, että aika lähelle hän ilmeisesti on osunut. Kirjan päähenkilö Joan joutuu ”geriatrisen hyvinvoinnin” hoitokotiin, kalliiseen tosin, kun hän ei selviä enää kotona ja kun hänen tyttärensä Eloise ei voi ottaa häntä luokseen. Poika on naimisissa kaukana ja välittää äidistään vain joulutervehdyksen verran. Tytär on pörssikeinottelija vai mikä lie sijoittaja ja kärsii huonosta omastatunnosta äitiään kohtaan.

Joan, kuten moni meistä, oli sitonut siististi kansioihin kirjeitä ja valokuvia, kahdeksan vuosikymmentä. Hän oli aikonut joskus tulevaisuudessa elää oman elämänsä uudelleen, mutta se hetki koittikin aivan liian pian. Hän pääsi kiinni menneisyyteensä sekä matkallaan tyttärensä kanssa Afrikkaan että hoivakodissa, jossa hän tutustui läheisen kirjastossa työskentelevään 15-vuotiaaseen poikaan. Yksi parhaimpia kirjan kuvauksia on Joanin ja pojan ystävyyssuhde. Tytär taistelee paitsi huonojen sijoitustensa ja vanhan rakkautensa niin uran ja äidin hoidon välisessä ristiriidassa. Joan ei viihdy hoitokodissa ja hoitokotijaksot ovatkin herkullista luettavaa. Sellaista se varmaan on, pillereiden piilottelua ja alistumista käsittämättömiin sääntöihin. Teennäistä ystävällisyyttä ja alistamista. Oli vaikea päättää halusiko kirjailija tehdä Joanista viisaan, joka pakeni ankeaa arkea muistoihinsa vai halusiko kirjailija sanoa lukijalle, että sellaista on ihmisen elo alkavan Alzheimerin kanssa. Siinä mielessä kirja on kiintoisa. Muuten sanoisin, että viihdyttävää lukemista, sujuvaa kieltä, mutta en palaa kirjaan enää toistamiseen.

Hiukan niin kuin velvollisuuden tunnosta hankin kirjastosta Masonin ensimmäisen kirjan, 1999 ilmestyneen Meren huoneissa. Sen kirjoittamisen hän oli aloittanut jo 16-vuotiaana ja julkaisi 20-vuotiaana. Kirjan alussa vanha mies, James kertoo edellisenä päivänä murhanneensa vaimonsa, tapahtuma tulkitaan kuitenkin itsemurhaksi. Seuraavien yli 300 sivun verran mies kertoo perusteellisesti, miten tähän tilanteeseen on jouduttu. Tarina on kyllä taitavasti rakennettu ja mies muistuttaa aina välillä vaimonsa makaavan kuolleena viereisessä huoneessa. Kirjassa on rakkautta, rikoksia, yllättäviä käänteitä ja kosolti jännitystä. Teos sai aikanaan hyvän vastaanoton ja suosion myötä kirjailija menetti henkisen tasapainonsa. Meren huoneissa on käännetty 22. kielelle, joten ei minun pitäisi siihen näin yliolkaisesti suhtautua. Siitä on tehty myös elokuva. Kirjalija ei kestänyt kustannusmaailman paineita eikä maasta toiseen kiertämistä. Kirjoittamisen halu loppui ja palasi vasta vähitellen.

Kummassakin kirjassa näkyy kirjailijan tausta, hän on syntynyt Etelä-Afrikassa ja muuttanut Englantiin 10-vuotiaana. Meren huoneissa toisena ”aitoa englantilaisuutta häiritsevänä tekijänä” ovat toisen päähenkilön Ellan Amerikan vuodet. Päähenkilö Jamesiin taas vaikuttaa voimakkaasti Prahassa vietetty aika. Muistojen huoneiden Joanin vanhemmat olivat buurisodan uhreja Afrikassa. Täydellisyyden vuoksi pitäisi ilmeisesti lukea myös keskimmäinen kirja Yksin, mutta eiköhän tämä nyt riitä Masonia tällä kertaa.

Lukupläjäyksen loppuun sopii vinkiksi osoite suomalaisiin verkkolehtiin. Näpäytä yläpalkista uudelleen, jos ei kerralla ilmaannu esiin.