”Minä olen tuntenut kolme imperaattoria. Olen tuntenut pappeja, olen tuntenut orjia. Olen tuntenut jopa profeettoja. Jokainen heistä on himoinnut jotakin mitä hänellä ei ole ollut. Olen ollut tietenkin myös itse samanlainen. On siis yhdentekevää syntyykö ihminen valtaan vai orjuuteen, ahneus häntä kuitenkin piinaa.” Noin syvämietteisesti lausuu Herodes Asko Sahlbergin samannimisen romaanin loppusivuilla. Siihen mennessä Sahlberg on vyöryttänyt 680 sivua Juudean, Galilean ja Rooman hallitsijoiden, heidän sukunsa ja orjiensa värikästä elämää. Tyyli on lämpimän humoristista, pikkuilkeää valtiaita ja lämmintä alistettua kansaa kohtaan. ”Jokaiselle meistä on annettu tallattavaksi omat polkumme ja että kohtalonsa toisten harteille sälyttävä ihminen syyllistyy pöyhkeimpään mahdolliseen itsekkyyteen”, pohdiskelee Herodes jättäessään rakastajattarensa kanssa syntyneen tyttären oman onnensa nojaan. Kertojan lahjojen ohella Sahlbergissä on aimo annos filosofia. ”Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota.”

006%20%283%29-normal.jpg

Ensimmäiseksi kiinnittyy huomio kieleen.”Kasvoilleni osuu järveltä ryntäilevä tuuli. Kypsyneen ohran vaaleanruskeaan hiipii saven sävyjä ja johanneksenleipäpuun kukat muuttuvat veren värisiksi.” Joskus tuntuu, että kielikuvien käyttö menee jopa hieman yli. ”Pihalta kajahtelee vartioston päällikön käskysanoja, etäämpää kantaa jauhinkivien pitkäveteistä rousketta, taivaalta tipahtelee petolinnun kirkaisuja ja tuuli kahahtelee kulmatorninharjalla.” Mutta yhtä kaikki teksti on helppolukuista ja lukija näkee tapahtumat kuvina päässään. ”Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia.” Tässä lienee riittämiin esimerkkejä Sahlbergin kielestä. Hän kirjoittaa huumorilla ja lämmöllä.

Kirjan tapahtumat voidaan kuvata lyhyesti. Kirja kertoo Herodeksen elämästä nuoruudesta hamaan yksinäiseen loppuun saakka, elämästä joka on täynnä juonitteluja, kostoa, sotia, orjattaria, viiniä ja seksiä. Seksi-käsitettä ei tosin käytetä, sinänsä tästäkään termistöstä ei puutu vivahteita. Historialliset tapahtumat sekoittuvat fiktiiviseen kuvailuun. Lukijalle maat, valtiaitten nimet ja tapahtumatkin ovat tuttuja, tosin Johanneksen ja Jeesuksen elämästä saattaa lukjalla olla ennestään erilainen kuva. Myös Herodeksen kuulemat Jeesuksen sanat ristillä ovat toiset kuin mitä olemme tottuneet lukemaan. Nythän voi sitten miettiä, mikä on totta ja mikä sepitettyä. Tai mitä sitä miettimään, yksi uljas sepite koko teos on. Siinä uskotaan uniin ja merkkeihin, kuunnellaan lain tulkintaa pappien suusta, seurataan Herran määräyksiä. Kirjasta piirtyy laaja kuva Herodeksen isän, Herodes Suuren ja hänen poikansa, Herodeksen ajan historiallisiin tapahtumiin ja aikakauden elämäntapoihin. Henkilöitä ja tapahtumia on paljon. Ihmettelen, miten kirjailija pystyy esittämään moninaiset tapahtumat ja ihmisten teot loogisena kokonaisuutena, vaikka ajassa hyppelehditään edestakaisin. Teksti on vetävästi kirjoitettu, se koukuttaa alkulehdiltä lähtien.

Kertojana on Herodes itse, paitsi kirjan keskellä, jossa on vajaan sadan sivun osuus Herodeksen palvelijan Joosafatin kirjoitusta. Herodes siis puhuu ja Joosafat kirjoittaa. Joosafat puhuttelee suoraan lukijaa. Ratkaisu on perusteltu, Joosafatin tekstissä tulee esiin sellaista, mitä olisi vaikea sovittaa Herodeksen suuhun. Lukijalle paljastuu, kuka on Herodekseen kohdistuvien vehkeilyjen takana jo siinä vaiheessa, kun Herodeksen omaan mieleen tulevat vasta ensimmäiset aavistelut. Teksti ei etene kronologisesti, vaan Herodeksen elämän lopputapahtumia ja elämän aikaisempia tapahtumia koskevat luvut on sijoitettu lomittain, niin että ne loppua kohden lähentyvät vähitellen toisiaan. Rakenne on mielenkiintoinen, koska se mahdollistaa nuoren ja vanhan Herodeksen vertailun keskenään. Lukija voi halutessaan pohtia, mikä on muokannut Herodeksesta sellaisen miehen kuin hän ennen kuolemaansa on. Sahlberg on sisällyttänyt romaaniinsa niin paljon henkilöitä ja yrittänyt kattaa niin laajan kokonaisuuden historian tapahtumista, että pakostakin käsittely jää osin vajaaksi. Näin esimerkiksi kuva Salomesta jää hataraksi. Kaunis, hullu huora, juonittelevankin tietysti. Henkilönä hän on kuitenkin romaanille välttämätön. Hänen ja Johanneksen tarinan kautta vahvistuu kuva Herodeksen henkisestä muuttumisesta.

Herodes ei ole aikansa raaimpia johtajia, vaikka raakoja tekoja hänkin tulee tehneeksi. ”Hellämielisyys ei sovi ruhtinaalle, mutta minun lienee jo myöhäistä totuttaa väkeäni kovempaan kuriin”, toteaa hän Roomassa käydessään verratessaan oman palvelusväen kohteluaan paikallisiin. Herodeksen luonteenpiirteet näkyvät jo nuorena, hänellä ei ole halua ryhtyä ruhtinaaksi. Hän mieluummin viettäisi vapaan miehen elämää Roomassa viinistä ja naisista nauttien ja ystävien kanssa seurustellen. ”Ihminen ei ole vain oman menneisyytensä vaan, myös sukunsa menneisyyden vanki, sen olen oppinut. Minun Herrani Herodes ei tavoitellut valtaa, hän syntyi siihen ja tämän tahdon esittää hänen puolustuksekseen ”, pohdiskelee Joosafat.  Herodes Suuri kuitenkin jakaa alueensa poikiensa kesken ja pojan on siten ryhdyttävä hallitsemaan. Valta ja siihen takertuminen tekevät hänestä vähitellen tavanomaisen ruhtinasraakalaisen. Katuu hän toki tekojaan, erityisesti Johanneksen pään ojentamista Salomelle, vaikka olikin humalassa surman määrätessään. Päiden katkominen alkaa kuitenkin iän myötä tuntua hänestä ikävältä. ”Herra tietää mistä johtuu, ettei minua enää miellytä katsella veren pulppuamista eikä kuunnella murskautuvien luiden rutinaa.” Herodeksen eräs ominaisuus on uteliaisuus, se ajaa hänet tutustumaan myös Johannekseen ja sitä kautta tekoihin, joita hän saa lopun ikänsä katua.

Herodeksen toinen vaimo Herodias on varsinainen syöjätär, vallanhimoinen juonittelija. Herodeksen isällä oli ajan tavan mukaan useampi vaimo, suorastaan kymmenen. Herodes ottaa ensimmäisen vaimon Fasaeliksen toisesta ruhtinassuvusta taatakseen rauhan nabatealaiseen kuningaskuntaan.  ”Vaimo kannattaa hankkia niin kuin olisi hyvää lehmää tai kamelia ostamassa.” Ainahan voi pitää orjattaria rakastajinaan ja tulevien vaikeuksien välttämiseksi tappaa mahdolliset suhteesta syntyvät lapset. Toinen vaimo Herodias valitsee Herodeksen, vaikka tämä toisin luulee ja pakottaa Herodeksen vielä karkottamaan hovista ensimmäisen vaimon ja tämän lapset. Kyllähän Herodes Herodiaan seurasta nauttii, mutta rakastaako, se on jo toinen juttu.  ”Minun elämäni oli sen läpi vaeltaneitten orjatyttöjen lauma”, toteaa Herodes. Liehui Herodiaskin komeiden nuorten miesten kanssa, kirjan mukaan vieläpä enemmän kuin Herodes orjattarien. Se oli tapana hoveissa. Herodias oli Herodeksen veljentytär. Kirjailija jopa pistää Herodeksen sanomaan, että ruhtinassuvut halusivat naida suvusta, jotta siihen ei pääsisi vierasta verta. Johannes Kastajahan moitti tästä Herodesta. Muutama muu Johanneksen esittämä asia saikin vastakaikua Herodeksessa, mutta ei tämä. Kirjan lopussa Herodekselle selviää Herodiaan juonittelu, mutta lukijan yllätykseksi hän ymmärtääkin vaimonsa tekoja, olihan hän vallanhimoinen, mitä hän itselleen mahtoi.

004%20%282%29-normal.jpg

Kirjailija valottaa Herodeksen persoonaa myös hänen palvelijoidensa kuvauksen kautta. Joosafat tulee pelastaneeksi Herodeksen Rooman kujilla tapahtuneesta päällekarkauksesta ja tämä pyytää hänet sihteerikseen ja palvelijakseen. ”Hän on juonikas kuin sakaali ja tuntee minut paremmin kuin kukaan muu voisi oppia tuntemaan.” Yhtä äkkinäisesti kuin palkkaaminen tapahtuu myös palvelijan orjuudesta vapauttaminen. Herodes joutuu luopumaan palvelijastaan tämän tultua myrkytetyksi, hautaamisen jälkeen hän toteaa: ”Minä näin sen, se tapahtui minun rinnassani.” Ystävyys yli yhteiskunnan määräämien ryhmärajojen yli on siis mahdollista. Muutama muukin palvelija on Herodekselle läheisempi kuin toiset, mutta heidän luonteenpiirteitään ei kirjassa kuvata niin tarkasti kuin Joosafatin.

Naisen asema Herodeksen ajan maailmassa käy monin tavoin selville. Tyttäriä naitetaan vanhoille miehille, naisen mielipidettä ei kuunnella, hankitaan uusi vaimo, kun edellinen vanhenee. Herodes joutuu pohtimaan naisen asemaa myös sisarensa Olypiaan kautta, tämä kun ei halua naimisiin. On kuitenkin niin, että tässä kirjassa naisten asemasta kirjoittaa tämän päivän ihminen. Tai sitten Herodes oli poikkeuksellisen fiksu, jos hän on kyennyt ajattelemaan hoveissa elävistä naisista seuraavasti: ”Eivätkö he olleet vielä alistetumpia kuin köyhät vaimot, jotka sentään osallistuivat otsansa hiellä perheensä elatukseen ja siten lunastivat oman paikkansa ja arvonsa. ”Joosafat taas valittaa, ettei hän ymmärrä naisia ja arvelee, etteivät muutkaan miehet ymmärrä. Valta-asetelmasta hänellä on selkeä näkemys: ”Miehet hallitsevat maailmaa, mutta yllättävän usein mahtavakin herra osoittautuu naisen rinnalla säälittäväksi tolloksi. Niin se on säädetty.” Niinhän Herodiaskin Herodesta omien halujensa ympärillä pyörittää.

Rooman valta näkyy kaikkialle, sitä täytyy miellyttää, mutta sotakonflikteissa huudetaan legioonalasia apuun.  Rooma lopulta päättää kuka Juudaassakin hallitsee. Kaanaan maan tyttäret eivät kelpaa roomalaisille, eivät tosin roomalaisetkaan juutalaisille. Vierasta verta ei haluta. Roomassa elämisessä on omat nautintonsa, mutta Juudaassa sitä myös halveksitaan. Rooma on iso porttola. Toinen vastakkainasettelu kirjassa syntyy suhteessa pappeihin. ”Tietyssä mielessä Jerusalemin papistoa voi pitää kaikkein pahimpana Herodeksen hallintoa kiusanneena vitsauksena,” kirjoittaa Joosafat. Pappien valta näkyy myös kiertotietä, he herättävät pelkoa roomalaisessa prefektissä, joka puolestaan uhkaa ruhtinaita. Herodes joutuu olemaan pappien ja kiivailijoiksi kutsuttujen eli Johanneksen ja Jeesuksen seuraajien välissä, hän yrittää ymmärtää heitä, mutta ei halua ärsyttää pappeja. Tästä tasapainoilusta Sahlberg saa aikaan monta jännittävää tapahtumien kuvausta.

Sahlbergia on verrattu Mika Waltariin. Herodes on iso historiallinen romaani, todellisiin tapahtumiin perustuva, mutta fiktiivinen. Kirjaa voi lukea myös kuvauksena ihmisyydestä ja kuninkuudesta, myös jumaluudesta, kuvauksena vallasta ja vallanhimosta ja sen aiheuttamasta turmeluksesta. Sen voi nähdä kertomuksena ihmisen alistumisesta vanhuuteen ja tyytymisenä elämän päättymisen lähestyessä yhä vähempään ja vähempään. Valta tekee ihmisestä yksinäisen, senhän olemme tottuneet kuulemaan. Kuitenkin Herodeksen sanoin ”yksinäisyyteen tuomittuja ovat kaikki tyyni, eivät vain vallanpitäjät”. Kirja on myös kertomus anteeksiannosta. Herodeksen vanhuuden kuvaus antaa kirjailijalle mahdollisuuden filosofiseen elämän tarkoituksen pohdintaan. ”Ihmiset ovat yhtä kaikki arvoituksia toisilleen ja auttamatta omien tarkoitusperiensä vankeja. Miten tuntea toiset, kun ei ennätä koskaan tutustua kunnolla itseensä? Siksi kaikki puhe on pohjimmiltaan joutavanpäiväistä loruilua ja viisaimmin tekee se, joka vetäytyy kuuntelemaan hiljaisuutta.”