Salilla tässä eräänä päivänä kiittelin Anneli Saulia hänen mainiosta roolistaan Pyynikin kesäteatterin Pohjolan emäntänä. Ilahtui silminnähden. Siinäpä ajattelin, että ei sitä paljon vaadita ilon tuottamiseen, ystävällinen sana, siinä kaikki. Samaan keskusteluun osui Quo Vadis teatterin johtaja Otso Kautto. Lystikästä! Minä keskustelemassa kahden teatterin asiantuntijan kanssa kuin vertaisena konsaan! Puhuttiin taannoiset turkkakeskustelut, teatterikoulut ja pienten teattereiden asemat. Sauli kertoi, että Kalevala oli tuottanut tappiota, joten ensi kesän ohjelmaan on ollut pakko ottaa joku hömppä. Netistä katsoin, että Pyynikin teatteri on ollut aiemmin yhdistyksen omistuksessa, nyt säätiön, joten markkinamekanismein on mentävä. Kovasti innostuin Kauton teatteriyleisönäkemyksestä, jota hän sanoi opettavansa TeaK:ssa. Teatterin johtajat kuulemma puhuvat mummoteatterista. Kautto sanoi opettaneensa, ettei semmoista ole. Tämän päivän mummoissa on paljon 70-luvun radikaaleja, yhteiskunnallisen tietoisuuden läpäisemiä ja seksuaalisen vapautumisen nähneitä, analyyttista teatteria heille pitää tehdä. Ja rauhanmarsseilla kurkkunsa käheiksi huutaneita, lisäsin. Virkistävää kuultavaa. Välillä sitä itsekin alistuu ajattelemaan, että kuuluu tuohon aivottomaan mummolaumaan. Rinta rottingille vain tästä!

 Ikä ja elämänkokemukset saattavat näköjään auttaa omissa teatterin tulkinnoissa, vaihtoehtoisesti myös lukita niitä. Perjantaisen Kansallisteatterin pienen näyttämön Godota odottamassa –esityksen koimme Hannelen kanssa olevan kuin elämä itse. Samuel Beckettin näytelmä on esitetty monesti ennenkin, nyt sen ohjaajana oli Arto af Hällström. Näytelmässä ei tiedetä, mistä tullaan ja minne oikein ollaan menossa, jotain kuitenkin odotetaan päivä toisensa jälkeen, vaikka ei olla edes varmoja siitä, odotettiinko eilenkin samassa paikassa. Erota pitäisi, mutta sitäkään ei saada aikaan, kun on kuitenkin oltu niin kauan jo yhdessä. Lohtua tuottaa puu, jonka oksaan voisi hirttäytyä, jos vain olisi pitävä köysi. Toivoa antaa ajatus, että huomiseksi se löytyy, pitävä naru. Onhan tässä pitkän elämän aikana nähty, että ihminen voi yht’äkkiä tulla kuuroksi tai sokeaksi . Itsekin! On sitä tanssittu toisten pillin mukaan ja pidetty naru kaulassa käskystä pitkiä käsittämättömiä monologeja, kuten näytelmän surkea Lucky. Tästä elämän raadollisuudesta tietoisena ei voinut kuin ärsyyntyä edessämme istuneen nuoren naisen jatkuvalle nauramiselle. Ehkä häneltä puuttui elämänkokemusta tai hän yksinkertaisesti istui väärän näytelmän katsomossa. Nauroivat siellä muutkin, ymmärsivät onneksi poistua tauolla.

Toisella puoliskolla voitiinkin sitten nauttia häiriöttä ja täysin siemauksin tekstistä ja loistavista näyttelijöistä, Esko Salmisesta Vladimirina ja Eero Ahosta Estragonina. Didi oli positiivinen odottaja, niin kuin muutamat nyt vain ovat. Gogo näytti menettäneen kaiken toivonsa. ”Ai niin”, oli hänen usein alistuneena toistamansa repliikki. Hannele totesi teatterin palanneen tässä esityksessä juurilleen, se toimi tekstin varassa. Nautimme jopa pitkistä sanattomista hetkistä, joina näyttelijät tuijottivat katsomoon. Konkreettisesti tuntui, että samassa veneessä tässä ollaan, pieni toivo mielessä, että Godot tulisi tai jos ei tule, niin löytyisi edes luja köysi. Hieman pelkäsin etukäteen Hannu-Pekka Björkmanin remeltämistä Pozzona, mutta ei se ihan mahdottomuuksiin mennyt.

Tässäkö tosiaan Eero Aho ja Esko Salminen?

Ikä ja elämänkokemukset saattoivat aiheuttaa senkin, että emme ole Hannelen kanssa ollenkaan ymmärtäneet Jatkuvaa kasvua –näytelmään kohdistuvaa kritiikkiä. Katsoimme sen taannoin Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä. Olihan se nopeatempoista vaatteiden vaihtoa ja sketsimäistä ilmaisua, mutta niin aitoa tämän päivän työelämän kuvausta kuin vain voi olla. Ehkä ihmiset eivät ole joutuneet kuuntelemaan kaiken maailman työelämäkonsultteja tyhjinä kalisevine jargoneineen. Käsikirjoitus on Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän. Kuulin jälkimmäisen kertovan televisiossa ennakkotietoja näytelmästä. Hän sanoi, että he ovat tutustuneet valtavaan määrään tilastoja ja raportteja. Sen kyllä huomasi, kieli kasvuyrityksineen ja organisaatiohimmeleineen oli aivan loistavaa.

Rooleissa olivat Martti Suosalo, joka sai ainoana näytellä vain yhtä roolia. Tiina Lymi, Robin Svartström, Ursula Salo ja Aku Hirviniemi urakoivat sitten valtaisan määrän rooleja. Lyhyesti sanottuna ajatus oli se, että perusinsinööri Antero Alapylpyrä, joka on varsinainen keksijänero, menettää työpaikkansa, perustaa mättöruokaa myyvän kioskin, menettää senkin isompien ketjujen vallatessa markkinoita, vaimo löytää toisen, joutuu täysin hunnigolle, Alapylpyrä tapaa kirkossa Jeesuksen ja terhistäytyy uudelleen, tekee valtaisan globaaleille markkinoille pääsevän keksinnön, rikastuu ja soittaa eräältä lentokentältä vaimolleen, joka uusi mies on jättänyt. Näytelmä päättyy seesteiseen istuskeluun lapsuusystävän kanssa jossakin rannalla horisonttia katsellen. Näytelmässä tapahtuu paljon sellaista, josta luemme päivittäin lehdissä ja puhutaan kieltä, jota olemme vuosikymmenet työssä kuunnelleet.

Kansallisteatterin Willensaunassa olemme Hannelen kanssa katsoneet myös Héléne Cixousin Musta purje Valkea purje. Tekstin suomennos on Johanna Enckellin ja Seppo Parkkisen, ohjaus Juha Malmivaaran. Näytelmä kertoo Anna Ahmatovasta aikana, jolloin Stalinin ilmoitetaan kuolleen. Ahmatovan runot olivat olleet kiellettyjä ja säilyneet vain hänen ystäviensä muistissa. Poika on vankileirillä. Tulee tieto, että runoja kuitenkin julkaistaisiin, mutta vainoharhaisuus ei noin vain katoa. Ahmatovaa näytteli Terhi Panula, Osip Manelstamin leskeä ja Ahmatovan ystävää Sari Puumalainen ja toista ystävää Liidia Tsukovskajaa Katariina Kaitue. Lavastus oli yksinkertainen. Keskellä näyttämöä oli kasa kiviä, muutamalla tuolilla saatiin sisätila. Olennaista tuntui olevan seinä, jolle oli asteltu avoimia kirjoja. Sen viertä kuljettiin, siihen nojattiin ja sitä vasten heittäydyttiin. Tärkeä elementti oli valkoisista naisten vaatteista koottu katto, purje ilmeisesti, jossa oleviin taskuihin piiloteltiin runopapereita.

Runokokoelmaa Requiem lausuttiin silloin tällöin. Näytelmä ei kerta kaikkiaan lähtenyt lentoon eikä vetänyt mukaansa. Melko pitkästyttävä se oli, vaikka neuvostoliittolaisesta arjesta saatiin vedetyksi muutama huumorin pilkahdus. Hannele tuntee hyvin Ahmatovan elämää ja runoutta, joten hänellä ei ollut vaikeuksia pysyä kärryillä. Minulle roolihahmojen väliset suhteet tuottivat aluksi päänvaivaa. Eihän näytelmässä varsinaisesti mitään tarinaan ollut. Näytelmä oli naisten ja toi se esille naisia runoilijoina, poliittisina toimijoina, vaimoina, äiteinä, siis kokoelämän kirjon. Aineksia olisi siis ollut vaikka mihin. Netistä selvisi, että ohjaaja Malmivaara on saanut näytelmästä Eino Kalima –palkinnon, mutta tuskin se asiaa parantaa.

En nyt koe olevani erityinen teatterin asiantuntija, mutta näistä kolmesta näytelmästä Godot oli näyttelijöille kaikkein vaativin. Siinä ei juuri tapahdu mitään, näyttämö on autio, kaikki huomio kiinnittyy näyttelijöiden eleisiin, ilmeisiin ja puhetapaan. Eero Aho oli kuin syntynyt pessimistiksi narisevaa puhetyyliään myöten. Björkmanin ja Janne Reinikaisen temmeltäessä lavalla, katse väistämättä siirtyi Ahoon ja Salmiseen, heitä oli ilo katsoa vaitonaisinakin. Lähes samanlainen vähäisten tapahtumien näytelmä oli Musta purje valkea purje. Helsingin Sanomien Maria Säkö sanoi näytelmän olevan loistavan Terhi Panulan esitys. Emme Hannelen kanssa pitäneet hänestä. Panulasta paistoi läpi näytteleminen, hän ei ollut aidosti Ahmatova. Mietimme, että kenelle rooli olisi Panulaa paremmin sopinut, ehkäpä Kyllikki Forsellille. Jatkuvaa kasvua oli eittämättä Martti Suosalon näytelmä, vaikka muutkin roolit olivat hyviä. Suosalolla on loistava kyky muuntautua rooliensa mukaan aivan kuin koko persoona muuttuisi toiseksi. Samanlaiseen ylsi Eero Aho, oli suorastaan vaikea uskoa, että se on hän. Näihin näyttelijöihin ei voi kyllästyä.

Lopuksi vetävä lainaus Heikki Törmiä Teatterissa 7/2011: ”Taide on tapa kokea elämää ja katsoa maailmaa. Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi edes yhtä päivää nysväämiseen. Laitetaan kiekko maalille eikä pyöritä kulmissa maila hanurissa.” Tässä hän kiihottaa kollegojaan, mutta sopii se meillekin.