Kansallisoopperassa ja kohta sen jälkeen TV:ssä näkemäni Jean Sibeliuksen musiikkiin Tero Saarisen ohjaama baletti on paljon pyörinyt mielessäni. On ihan muutama sananen kirjoitettava. Kirjoitan ihan omana itsenäni ymmärtäen, että en ole musiikin, oopperan enkä baletin asiantuntija, rakastaja kylläkin. Mikä sitten esityksessä jäi vaivaamaan? Kokonaistaideluomus! Paketti, jossa on tavattoman kaunis musiikki, hieno balettiesitys ja vielä samaan kokonaisuuteen yhdistetty oopperamaisuus kaksine solisteineen ja isoine mieskuoroineen. Siinäpä sitä on sulattelemista kerrakseen. Yhdyn täysin Minna Lindgrenin TV:ssa sanomaan kommenttiin, että hänen on vaikea seurata täysipainoisesti musiikkia ja katsella balettia. Koen aivan samoin. En voi kuvitella pistäväni musiikkia soimaan kirjan lukemisenkaan taustalle. Unohdun kuuntelemaan enkä tajua, mitä samalla luen.

002.jpg

Sibeliuksen Kullervo soi nyt taustalla Sibelius-Akatemian orkesterin levytyksenä vuodelta 1996, johtamassa Eri Klas. Sinfonia jakaantuu viiteen osaan: Johdanto, Kullervon nuoruus, Kullervo ja hänen sisarensa, Kullervon sotaanlähtö, Kullervon kuolema. Saarisen baletissa osat eivät ole näin selviä, hänhän on sisällyttänyt mukaan kolmannen henkilön, Kimmon, Kullervon ja hänen sisarensa lisäksi. Baletissa Kullervon osassa tanssi Samuli Poutanen, laulusolistina Jaakko Kortekangas, TV-versiossa Ville Rusanen, Kullervon sisaren osassa tanssii Terhi Räsänen, laulusolistina Johanna Rusanen-Kartano, Kimmon osan tanssii Davis Scarantino. Sibeliuksen sinfoniassa kuoro tulee mukaan vasta kolmannessa osassa. CD-levyni kannessa todetaan Sibeliuksen tarkoittaneen tällä suomalaisen musiikin syntyä. Baletissa kuorojen esiintulo on todella vaikuttava, ”Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi …” menee kuulijan luihin ja ytimiin. Oopperallinen kokonaisteho on vaikuttavimmillaan, musiikki ja lavan tapahtumat parhaalla mahdollisella tavalla tukevat toisiaan. Sibeliuksella Kullervo liittyy hänen kareliaaniseen musiikkiinsa. Larin Paraskeen, ”aidon runonlaulajan” kuuleminen oli Veijo Murtomäen (Rondo 2/2002) mukaan tehnyt Sibeliukseen suuren vaikutuksen. Kuunnellessa Kullervon mahtavaa musiikkia, kuoron paisutuksia ja Kullervon sisaren murheellista valitusta, on ihmeellistä, että baletin musiikittomat tanssiosuudet tuntuivat vaikuttaneen minuun musiikkiosuuksia enemmän. Ne olivat suorastaan maagisia, josta TV:n versio kykeni välittämään vain kalpean osuuden.

Kullervon tarinassa on jotain ikiaikaista, oli hän sitten kovan kohtalonsa uhri tai omaa tietään kulkeva sankari. Baletin henkilöt rajoittuvat kolmeen, josta niistäkin Kimmon on Saarinen ottanut Aleksis Kiveltä. Kullervon nuoruus, koti ja orjana olo jäävät siten katsojalle tanssin kautta tulkittavaksi. ”Kullervon runot ovat erittäin sekaisia olleet”, kerrotaan Elias Lönnrotin todenneen Kalevalaan sisällyttämästään Kullervon tarinasta. Hän tarkoittaa sitä, että tarinaan on tullut aineksia monelta taholta, onhan insestitabun rikkominen ja siitä seuraava kuolema tuttu jo antiikin tarinoista. Kalevalassa Kullervo ryöstetään ja laitetaan paimeneksi. Hänelle annetun leivän sisään on leivottu kivi, johon veitsi katkeaa. Koston kierre alkaa. Kotoaan lähteneen sisaren hän tapaa retkillään, viettelee tämän ja vasta seuraavana aamuna hänelle selviää, että nainen on hänen sisarensa. Saarisen baletti antaa ymmärtää, että nuorten tunne on molemminpuolinen, Kullervo ei siten ole yksin syyllinen tapahtumaan. Pieni kaiherrus naiskatsojan mieleen jää siitä, että vasta helyjen esittelykö saa naisen mielen taipumaan. Mikäli Kullervon kaltoin kohtelu ja epäonnistumien työn teossa, ei ole katsojalle Kalevalasta tuttu, ei se tanssia katsomalla selviä. Kullervon kipuilu muiden tanssijoiden keskellä kyllä välittyy, väliin hänet hyväksytään porukan osaksi, väliin ei. Balettiin liitetty Kimmo, Kullervon ystävä niin hyvässä kuin pahassa, tuo hienosti esille nuorten kaverusten maailman. Tanssin keinoin kyetään myös Kimmon sekoaminen esittämään hyvin. Nuoren miehen elämää baletti näin kyllä valaisee. Ilmeisesti Kalevala on jo koulusta niin syvälle takaraivoon jäänyt, että baletti näyttäytyi minulle kokonaisena kertomuksena. Eikä minulla ole edes tarvetta ratkaista, onko kyse uhrista vai sankarista, kummastakin on tarinassa aineksia. Mielellään kuulisin kuitenkin jonkun pohtivan sitä, mitä Kullervon tuleminen uudestaan ja uudestaan erilaisina versioina ja siitä, että ikiaikainen kertomus puhuttelee tänäkin päivänä, kertoo meistä ihmisistä.

009.jpg

Kahden erilaisen version, liven ja TV -esityksen näkeminen antaa herkullisen aiheen pohdiskella erilaisten taidemuotojen eroja. Tarkasteluun tietysti pitäisi sisällyttää Kullervon esittäminen sinfoniana, oopperana ja näytelmänä. Ja vielä, onhan Akseli Gallen-Kallela maalannut Kullervon sotaan lähdön ja Kullervon kirouksen. Materiaalia pohdinnoille siis riittää. Baletin lopun asetelmasta, jossa Kullervo ikään kuin kärventyy valotaustaa vasten, tulee väistämättä mieleen Kullervon kirous-maalauksen nyrkki pystyssä -asento. Olen aiemmin todennut, että näytelmään verrattuna, ooppera antaa vahvemman elämyksen, koska musiikki menee niin syvälle. Saarisen baletin näkeminen tuo tähän uuden elementin. Jos on niin, että Kullervon sotaanlähdön mahdollinen oopperaversio olisi mahdollista teatteriversiota vahvempi, niin kyllä pelkkä rytminen, maaginen tanssi ilman musiikkia kilpailee hyvin vaikuttavuudessa muiden kanssa. Sehän voi viedä suorastaan transsimaiseen tilaan. Paikoin myös tanssin yhdistäminen musiikkiin luo vahvoja elämyksiä, esimerkiksi Kullervon ahdistuksen kuvaaminen ympäri-ympäri –ravaamisella.

Mutta entä siis live-versio vastaan TV -versiota? Kummassakin on puolensa, mutta tässä kyllä live-versio vetää voiton toisin kuin verrattaessa keskenään joitakin oopperaesityksiä. Olennaista mielestäni on nyt tanssin kuvioiden, kuoron liikkeiden ja koko hienon lavastuksen näkeminen kokonaisuutena. Yksittäisen tanssijan kasvojen tai sormen liikkeiden näkeminen läheltä ei tätä korvaa. Kokonaisvaikutelma syntyy kokonaisuutta katsomalla, ei yksityiskohtia yhdistelemällä. Näin nyt ajattelen. Oma paikkani oopperassa on 2. parvella, mistä syystä esimerkiksi kuoron tulo lavalle on erityisen vaikuttava. Ja kun sitten monona kajautetaan Kullervo, Kalervon poika, niin kylmät väreet menevät pitkin selkäpiitä. Siinä äijön lapsi asetetaan komeasti vasten kohtaloaan. Mikki Kuntun lavastus ja valot ovat hienot. Valo tuo kohtalonomaisuutta. Muutaman kerran live-versiossa henkilöt ikään kuin värisivät rasterimaista valotaustaa vasten, sellaista näkyä ei TV:ssa tullut esiin. TV -esityksen tauolla ja lopussa haastateltiin asiantuntijoita. Ohjaaja Lauri Maijala sanoi esityksen muistuttaneen kovasti musiikkivideota. Se taidemuoto on minulle niin vieras, että en osaa ottaa asiaan kantaa. Minna Lindgren yhtyi Maijalan mielipiteeseen ja arveli sen johtuvan myös siitä, että hänelle musiikin kuunteleminen ja baletin katsominen samanaikaisesti on vaikeaa.

Nykyäänhän näyttää olevan hyvin yleistä, että teatteriin yhdistetään musiikkia ja tanssia, jopa akrobatiaa. Usein miten se tuntuu sopivan. Luin Rondosta 3/201, että ylikapellimestari Jan Söderblom on yhdistänyt Porissa Sibeliuksen musiikkiin draamallisia osuuksia ja pitää niitä hyvinä. ”Kun yleisölle tarjotaan sekä tekstillinen että musiikillinen virike, ne nostattavat kuulijan mielessä laajemman vastaanottoalueen kuin erikseen”, toteaa Söderblom. Mielenkiintoinen ilmiö, jonka pohdintaan todennäköisesti palaan myöhemminkin. Tero Saarisen Kullervon kokemista joka tapauksessa suosittelen.