"Se on kuin tyhmän ihmisen käsitys siitä, millaista on fiksun ihmisen tekemä kertomataide." Lause iski lujaa, olinhan jo Kylmän sodan ensi lehtien lukemisen jälkeen päättänyt kirjoittaa siitä tänne blogiini. Tässä siis tyhmä ihminen yrittää analysoida sitä, millaista on fiksun ihmisen kertomataide. Olkoon niin. Kylmä sota on mielestäni joka tapauksessa hyvä kirja. Vai olisiko Melender yrittänyt tuolla lauseella mitätöidä tulevat kriittiset kommentit? Niinkin voi olla. Ymmärrän, ei ole helppoa lukemattomia kirjoja analysoineen ihmisen kirjoittaa romaani itse. "Noin niinkuin malliksi", kuten Matti Mäkelä sanoo Melenderiä ylistävässä arvioinnissaan Hesarissa 16.9. Kylmä sota on parempi kuin hänen aiemmat romaaninsa Lohtu ja Ranskalainen ystävä, joskin jälkimmäisestäkin pidin kovasti. Esseekokoelmat Kuka nauttii eniten ja Yhden hengen orgiat koin osittain vaikeiksi. Antiaikalainen-blogia luen säännöllisesti, sielläkin Melender välillä briljeeraa lukeneisuudellaan ja tavanomaisesta erottautumishalullaan. Kuin Finlandia-palkintoa enteillen hän rusikoi kirjallisuuspalkinnot Parnassossa nro 4. "Onko mitään surkeampia kuin palkittu kirjailija, joka kiittää ja kumartaa ja sanoo jotain humaania." Katsotaan, miten miehen käy.

Melender-normal.jpg

Kylmässä sodassa on monta tasoa. On onnettomuudessa saadun aivovamman kanssa taistelevan Globaalin talouden instituutin taloustutkija Vertti Harmajan elämää ja miehenä elämisen pohdintaa. Sehän on pääasiallisesti vaikeaa. Kirjailija täsmentää kirjan nimen Romaaniksi rakkaudesta. Olisiko kuitenkin kyse pikemminkin rakkaudettomuudesta tai rakastamisen vaikeudesta? Eräällä tasolla teos on yhteiskunta-analyysiä, erityisesti talouden pohdintaa. Melender itse on taloustoimittaja. Islannin tilanteenkin kirjailija saa esitellyksi sen varjolla, että tutkija-Vertti osallistuu siellä talousseminaariin. Kirja on myös kuvaus koprolalia-nimisestä aivovammasta. Vertin kokemukset pakonomaisine "sanaoksennuksineen" tuntuvat aidoilta, joskaan minulla ei ole asiantuntemusta lähteä arvioimaan kuvausten todenperäisyyttä. Kirjan sisältöä kuvaa jo alkulehdellä oleva Gustave Flaubertin sitaatti: "kuinka ihmeelliset ovatkaan ihmisen aivot." Esa Mäkijärvi kehuu Demokraatin 14.10 arvostelussa romaania toimivaksi johtuen sen esseistisyydestä. Ennen tuon arvostelun lukemista olin mielessäni ihmetellyt sitä, miksi luvuilla on otsikot. Nekin kyllä vievät kirjaa esseemäiseen suuntaan. Esseemäisyys ilmeisesti tulee myös siitä, että romaanin sisällä on löysästi kokonaisuutta täydentäviä osia, kuten Vertin isoisän nuoruuden rakkaustarina tai tarina aavebongareista. Mielelläänhän sitä uskoisi, että kaunokirjallisuuden lukemisella on ihmisen elämään positiivisia vaikutuksia, kuten Melender kirjoittaa Vertin tervehtymisprosessia kuvatessaan.

Teos on pessimistinen ja kun pessimismi yhdistyy älyyn, tulee viiltävää tekstiä. Teos on paikoin masentavaa luettavaa, mutta ei kirjailijan kanssa eri mieltäkään voi olla. Ehkä kaikkein eniten Melenderin pessimismi näkyy Vertin suhteessa itseensä ja hänen ihmissuhteissaan. "Älyllinen elämäni rajoittui lähinnä jälkikeynesiläisten avainkysymysten puntarointiin, joten sydämenasioissa olin mitä kypsymättömin olento, ikuinen teinipoika."  Hän epäili omaa rakkauttaan, arveli pitävänsä eniten rakastettuna olemisesta. Hän "rakastaa rutiineja, viihtyy arjen juoksuhaudoissa". Kirjassa on vain yksi hyvä ihmissuhde, Vertin ja hänen ystävänsä Holger Pohjanpalon suhde. Se on älyllisesti kumpaakin rentouttava ja lämpöä luova, jollainen hyvä ihmissuhde parhaimmillaan on. Vertti on avoliitossa toimittaja Ulrika Steniuksen kanssa. Sitä kautta kirjailija pääsee mollaamaan poliittisia toimittajia ja heidän kuuluisuuksien metsästämistä. Vertti ei rakasta avovaimoaan, mutta ei tätä vihaakaan tai hän ei ole ylipäätään tunteistaan varma. Ei avovaimonkaan tunteista itseensä. "Olin muuttunut hänen silmissään ensin objektista subjektiksi ja nyt olin muuttumassa subjektista subjektiksi." Vertin äiti on kuollut ja suhde isään on niin ikään huono, lähellä vihaa tai ainakin välinpitämätön. Hän on isovanhempiensa kasvattama, mutta heistäkin etääntynyt. Kuvaukset isovanhempien keskinäisistä suhteista ovat paikoin suorastaan iljettäviä. Vertin suhteet avovaimoon ja perheeseen aukeavat vähitellen, mikä romaanin rakenteen kannalta on mielestäni hyvä ratkaisu.

Kyllähän Melender maailmankuvansa romaanissa esiin saa. Oletettavasti hän kuvaa omia tuntojaan Vertin isän kommentissa: "... ihmiset ovat menettäneet uskonsa suuriin maailmaa muuttaviin projekteihin ja joko käpertyvät itseensä sisustuksen tai kokkauksen merkeissä tai heimoutuvat erilaisiin alakulttuureihin." Melender on ajan hermolla muussakin suhteessa kuin taloudessa, aina avokadopastaa myöten. Aina ajankohtainen Raimo Sailaskin kirjassa esiintyy, tosin valtiosihteeri Saarisena. Minua tietysti huvitti, että hän oli päässyt Vertin tutkimusinstituutin hallituksen puheenjohtajaksi saakka. Joskus Melenderin käsitteistö hieman ärsyttää, on volatiliteettiä, treidausvoittoja ja prominenttia esiintymistä. Ayn Randinsa on kirjailija lukenut, eikä kuvataideihannekaan ole aivan tutuimmista päästä. Edward Hopper, eipä silti, hienoja teoksia taiteilijalta netistä löytyi ja Majanderin kuvaus Yöhaukoista on hyvä.

Teos on uskottava, aina aivosairauden kuvausta myöten. Lyhyempänäkin kuvaus olisi minulle riittänyt. Taloutta käsiteltiin niin ikään ylenpalttisesti. Toisaalta ”asiatekstin” ohella kirjassa on aivan absurdeja kohtauksia, paikoin suorastaan vaikeita lukea. Melender havainnoi maailmaa terävästi ja näkee kirkkaasti talouden lainalaisuudet ja sen, miten raadollista on ihmisten elämä. Selvitetyksi tulee niin feminismi kuin muoti-ilmiöt ja taide, erityisesti nykytaiteen huomionhakuisuus. Kirjailijalla oli varmaankin ollut hauskaa nimetessään henkilöitään. Minua ne erikoisuudentavoittelullaan hivenen ärsyttivät. Vertin esimiehet Aarno Veromies ja Pellervo Ynnälä ja jo itse päähenkilö Vertti Harmaja ja isänsä Pertti, taiteilija Ruurik Rumpunen ja neuropsykologi Pauliina Hörmö, siinä muutamia. Kirjassa on sopivasti jännitystä sekä tapahtumissa että ihmissuhteissa, pistoolillakin leikitellään. Loppu jää avoimena kahden vaihtoehdon väliin roikkumaan. Melenderin pessimistisyydestä huolimatta olisin taipuvainen uskomaan positiiviseen loppuratkaisuun.