"Siellä on kaipuuni, sinne kohta kapsin
merelle ja kalliolle
sillin luo ja snapsin"

 

runoilee Bo Carpelan juhannusmaisesti kirjassaan Benjamin.

Käsiini osui viikko sitten Kallion kirjastosta Carpelanin Benjamin, joka on julkaistu 1998. Siitä sain kimmokkeen piipahtaa juhannusaattona läheiseen divariin, jossa oli 20 %:n aattoale menossa. Ostinkin viidellä eurolla kolme Carpelania ihan ikiomaksi, 1978 julkaistun Kulkevan varjon, 1993 julkaistun Alkutuulen ja 2005 julkaistun Kesän varjot. Näiden parissa meni juhannus 2008, ei järin riehakas. Vuonna 1986 julkaistun Axelin muistan aiemmin lukeneeni. Ei tältä pohjalta vielä mitään kattavaa kuvaa Carpelanista luoda. Varmaan on palattava asiaan jonkun uuden divarikäynnin jälkeen.

1666998.jpg

Bo Carpelan on syntynyt Helsingissä 1926, isot kerrostalot, niiden kellarit ja vintit, takapihat ja kadut kirjoista kyllä hahmottaa. Mikähän mahtaa olla se maaseutukuvausten tausta, olisi kiintoisaa tietää. Hän on väitellyt Gunnar Björlingin runoudesta, runoilijanahan hän on itsekin aloittanut. Kirjastot ja antikvariaatit saavat kuvauksensa teoksissa, ainakin kirjasto on työpaikkana hänelle tuttu. Hän on saanut monia kirjallisuuspalkintoja, Finlandiankin 1993 ja 2005. Carpelan on kiistämättä kulkenut elämänsä läpi silmät ja korvat auki, syvän avoimena kokemuksille, tunneherkkänä. "Kun on vuosikaudet kokenut yhtä ja samaa: kaupunkeja, katuja, taloja, tapaamisia, ostoksia, autoja, vuodenaikoja, kapakoita, keskusteluja, jäähyväisiä, junia, pamahtavia ovia, huutoja, portaita, kokouksia..."  Kyllähän siitä kirjoittamista riittää. "Minulla on pieni kamera päässäni ja samanaikaisesti kirjoittaessani tulee kuva ja teksti. Kirjoissani ovat tärkeitä huoneet, ikkunat, ovet ja rappuset. Ei niinkään metafyysinen huone, vaan todellinen tila on minulle tärkeä"; toteaa Carpelan nettisivulla http://www.uta.fi/campus/981/carpelan.htm. Proustkin on hallussa, maalari Vermeer putkahtelee kuvaan ainakin parissa teoksessa. Ja sitten harakka ja varis, jotka ilmaantuvat kirjojen sivuille siellä täällä.

Onko luovan ja ei-luovan ihmisen ero"näkemisessä ja kuulemisessa", näkeekö puiden varjot, kuuleeko tuulen huminan? "Miten paljon me opimme siitä mitä näemme? Näemmekö me todella? Kuulemmeko oman äänemme, tunnemmeko tuulen, ymmärrämmekö ilon ja pelon tuoksun? Jos todella näkisimme sen mitä näemme, kaiken katkeran ja huimaavan ykseyden, se on kuin ruohon, pilvien, kaikkien yksinäisten musiikkia, ja kaikki ovat yhtä ennen aavistamattomalla, vaativalla tavalla." Carpelanilla on kiitoisa ilmaisu "mennä lävitse", jolla hän ilmeisesti kuvaa jonkin asian suurta vaikutusta. Kuvat menevät lävitse, samoin muistot, tuuli, valo.

1667003.jpg

Carpelan Kulkevan varjon ja Kesän varjojen aikoihin

Kulkeva varjo oli minulle yllätys, sehän on kuin salapoliisiromaani. Kirjoittamisen aikaan Carpelan oli jo 52 vuotias, ei mikään aloittelija. Kirja alkaa dramaattisesti Anna-nimisen naisen kuolinhuoneen kuvauksella. Murhaajaa kirjassa sitten etsitäänkin ja loppuasetelma on kuin televisiosarjasta, jossa murhaaja paljastetaan suuren joukon edessä. Kirjassa on paljon henkilöitä ja luvut on varustettu heidän nimillään. Samaa lukujen nimeämistä Carpelan käyttää muissakin kirjoissaan. Kirja sijoittuu pikkukaupunkiin, jossa "voi antaa anteeksi varsin paljon, kunhan asiat tapahtuvat salassa". Kirja on hienosti rakennettu, koostuu palasista, jotka loksahtavat vähitellen paikalleen. Murhaajasta saa aavistuksen jo joitakin sivuja ennen varsinaista paljastusta. Tässä niinkuin muissakin kirjoissa olen tavoittavinani eräänlaista kainoa yhteiskuntakritiikkiä, lähinnä köyhien ja mässäilevien kylpylähotellin vieraiden kuvauksina. Ajan ilmiöistä löytyy ironisia kuvauksia sieltä täältä, esimerkiksi se, että menestysnäytelmän tulisi sisältää  ainakin alkoholisoitunut isä, huumeita käyttävä äiti, maanisdepressiivinen tytär ja itsemurhaa hautova poika.

Benjaminissa, Alkutuulessa ja Kesän varjoissa onkin sitten paljon samaa. Tarina kulkee taustalla, mutta kirjoittamistapa on kuin osittaista tajunnanvirtaa poikkeillen siellä ja täällä. Teksti imee mukaansa kaikessa monipolvisuudessaan, lukijakin alkaa elää asioiden ja ihmisten  hajanaisuudessa. Kiinnostuksen pitää yllä kieli, kielikuvat ja eräänlainen elämänfilosofointi, tietysti myös sukujen ja perheiden kuvaukset. Kirjoittaessaan Carpelan elää samanaikaisesti lapsuutta ja aikuisuutta, lukijan on oltava tarkkana, kummassa kulloinkin mennään, josko sillä lopulta on niin paljon merkitystä. "Minä kuivaan kyyneleet villapaidan hihaan, Viktoria istuu jakkaralla ja katsoo minua, minähän olen kaikesta huolimatta aikuinen mies, kokenut antikvariaatinomistaja, painava ja itsepäinen kirjatoukka, mitä tekemistä minulla täällä on, missä muistin huoneessa minä nyt liikun, mikä aika tässä nyt hiljalleen repeytyy kuin kulunut kangas?" Tuntuu kuin eri kirjoissa liikkuisivat samat henkilöt, eri nimillä vain, olen löytävinäni samoja piirteitä, sukulaisuussuhteta, ongelmia ja tietysti näiden henkilöden lapsuutta ja nykyisyytta sekaisin. "Miten suuret ovatkaan lasten silmät." Niin, miten paljon ne näkevät, olevaa ja olematonta, kummassakin maailmassa Carpelan sujuvasti kulkee, ja vielä samanaikaisesti.

1667009.jpg

Carpelan Alkutuulen ja Benjaminin aikoihin

Benjaminissa on taustalla syyllisyys, Benjamin ja lapsena lyönyt Ollia ja kuvittelee sen seurauksena Ollin  "melkein hukkuneen". Olli putkahtelee tapahtumien taustalta esille ja onhan lopussa selvitettävä välit tämän jo vanhentuneen Ollin kanssa. Koen, että kirja on kuvaus lapsena koetun hädän juurtumisesta jonnekin syvälle, välillä se nousee esiin ja vaatii hakemaan selvitystä, välillä se luo taustan melankolialle, joka vain on, joka ei muuksi muutu. "Täytyykö kaikella olla merkitystä, jotta meidät tuuditettaisiin varmuuteen? Eikö olisi parempi elää avoimesti, ilman merkitystä?" Lapsethan ovat usein julmia toisiaan kohtaan, syntyy vuosien mittaan jäytäviä nöytyytyksen tunteita. Mutta "tuskallisia ne ovat joka tapauksessa, nöytyytykset. Sillä, joka ei ole koskaan tuntenut niitä, on keskenkasvuisen varmuus." Alkutuulessa sitten opetetaan , miten kaikesta selviää, voi "vaipua äänettömyyteen, istua liikahtamatta ja matkustaa kauas pois. Se on ainoa tapa selvitä."

 

Alkutuulen alussa päähenkilön vaimo matkustaa ulkomaille, on syytä pitää vähän etäisyyttä. Päähenkilö, nyt Daniel, päättää kirjoittaa hänelle yhden kirjeen joka viikko. Kirjassa onkin sitten lukuja jokaiselle vuoden viikolle. Ja luvuissa kuljetaan ristiin rastiin muistoissa, avioliitossa, aktikvariaatissa, taruissa, unissa, omissa ja muiden kuvitelmissa. Loppu ei ole onnellinen, tai miten sen nyt ottaa. "Minulla ei toisin sanoen ole sinulle tarjolla mitään suurta tilinpäätöstä, saat vain yhden elämän. Se on hiljainen nyt ennen talvimyrskyä. Näethän: minä elän. Juuri ja juuri, mutta elän." Aivan kuin eron syynä olisi sama kuin Kesän varjojen Mattiaksen erossa, "sitten hän ei enää kestänyt minun vaiteliasta elämääni, hän halusi aina jotakin enemmän". Kesän varjoissa palataan toisia kirjoja selvemmin lapsuuden kotiin, joka antaa Carpelanille mainion aiheen sekotta lapsuutta ja 62 vuotiaan miehen elämää. Mies on nyt nimeltään Mattias, ei enää nuori. "Joskus hän puhuu jonkun kanssa, muistojensa kanssa, tai ikkunan edessä kasvavien puiden. Niin kuin monet muutkin kun tulevat vanhoiksi." Carpelanin kirjojen maailma on unenomainen, juuri kun on saamaisillaan kiinni jostakin konkreettisesta, eteen tulee muistuma lapsuudesta, joka peilautuu lukijan omiin kokemuksiin.

 


Carpelanin kieli on herkullista, metaforat loistavia. Ääni kuin virkkuuneula, puhelin soi hauraasti, vanhalla soutuveneellä on kylkiluut, elämää koetaan tuulenkaatona, ääni kilahtaa kuin viiiltohaava kirkkaassa ilmassa, sumu on kuin irrallinen iso pehmeä käsi, ilman ruumista, kimeä tytönääni, terävä kuin nukkeen pistetty neula. Kielen ohella ihailen ilmaisun osuvuutta. "Oppiiko sitä mitään epäonnistumisistaan? Mitä kokemukset muka opettavat? Pari peukalosääntöä: Terveillä on antaa hyviä neuvoja sairaille. Rikkailla on hyviä neuvoja köyhille. Vahvoilla heikoille ja aroille. Kunnianhimoisilla niille, jotka etsivät omaa tietään, etsivät etsimistään koko elämänsä ajan." Carpelanin kohdalla voimallisesti koen oman kyvyttömyyteni osata nähdä, kuulla, kirjoittaa. Haluaisin.

Olen huono lukemaan runoja. Laitan tähän loppuun kuitenin yöpöytäkirjasta Carpelanin ruonon Yksinkertaisia ilonaiheita

 



Riittävän vanha
ymmärtämään
yhä vähemmän, näkemään
miten valo muuttuu,
avaamaan kaikessa rauhassa oven
yksinkertaisille ilonaiheille:
lämmin tuuli,
huoleton päivä
sopivasti villiintyneessä puutarhassa,
hyvät muistot,
ja läheiset, lähellä.



1667024.jpg

Viikon luontokuva: Tälle paikalle, Kaisaniemenrantaan, kaupunki suunnittelee asuntolaivoja.
Ne "elähdyttävät" rantaa toisin kuin nykyiset tuhannet rantavaeltajat.