Olipa hieno kokemus nähdä peräkkäisinä iltoina Juhani Ahon Juha Korjaamon esittämänä ja Anton Tsehovin Lokki Moskovan Maly-teatterin esityksenä Helsingin kaupunginteatterissa. Kumpikin kirjailija on elänyt samoihin aikoihin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Aho on sijoittanut Juhan 1600-1700 luvulle, jolloin laukkuryssät tulivat rajan yli Ruotsiin kauppaamaamaan naisia houkuttelevia tavaroitaan, ryöstivät näitä kartanoihinsa ja joutuivat välillä karhunkaatajien kanssa mittelöihin. Lokin Venäjän maaseudulla elelevä ”elähtänyt” perhe ja sen lähiyhteisö sijoittuvat Tsehovin elinaikaan 1800-luvun loppupuolelle. Tsehovin suku oli talonpoikia, isä kuitenkin köyhä kauppias, joka oli ostanut perheensä vapaaksi maaorjuudesta. (tiedot Wikipediasta) Näytelmien tausta on mielenkiintoinen yhdistelmä yhteiskunnallisia todellisuuksia.

Venäläisyyttähän niissä katsottiin, kaupparatsuja, nuoria ja vanhoja näyttelijättäriä ja kirjailijoita ja joukossa yksi hyväuskoinen mutta sitkeä suomalainen kaskenkaataja Juha. Kaiken taustalla kaiken nielevä rakkaus, joka ei onnellisia loppuja rakentele. Miehet sortuvat, kirjailijanalku päättää päivänsä pyssyllä, Juha antaa veneen viedä kiehuvaan koskeen. Ah, niin traagista. Avoimeksi jää, miten rakkauden kohteet tapahtumista selviävät. Lokki päättyy äidin tyrmistyneeseen ilmeeseen, rakastettu on jo jättänyt talon. Juhan Marja jää huutamaan kosken partaalle. Jättivätkö mieskirjailijat tietoisesti katsojat ymmälleen, vai eikö löytynyt mielikuvitusta? En minä tietenkään tosissani voi epäillä merkittävien kirjailijoiden taitoa, tulipahan vain mieleen loppuratkaisuja fundeeratessani.

Olipa siinä kaksi niin erilaista esitystä kuin vain kuvitella saattaa. Juhlallinen kaupunginteatterin areena oli lavastettu traditionaalisin rakennuksin ja sisäinteriöörein. Simultaanitulkattua esitystä kuunneltiin pehmeillä tuoleilla parfyymien tuoksussa. Korjaamossa näyttämöllä oli iso vene ja videokuvaa heijastettiin siirreltäviin vanerilevyihin, yleisö istui telineille rakennetussa katsomossa ilman selkänojamahdollisuuksia. Mitään paremmuusmittelöä tällaisesta ei ole tarpeen rakentaa. Todeta vain voi, että halvalta vaikuttavin ratkaisuin saa sydämeen käypää esitystä aikaan ja perinteinenkin lavastus on joskus paikallaan, näin perinteistä ei usein edes pääse näkemäänkään.

Oliko virhe kaivaa hyllystä esiin Ahon Juha ja lukea se ennen esitystä? Teatteriin menin kirjan vanhasta tuttuudesta palautuneet mielikuvat päässäni. Ja sitten kävikin niin, että Neuvostoliittoviittaukset koppalakkeineen, sirpit ja vasarat, anopin pojolajaanen murre ja politiikkapuheenvuorot tuntuivat päälle liimatuilta. Kanssani esityksessä ollutta Piiaa tämä ei häirinnyt, mutta eihän hänellä ollutkaan valmista Juhaa päässään. Sinänsä oli hauska havaita, että olin tutustunut Juhaan opettajamme Leevi Valkaman opastuksella, kirjan lopussa seisoo: ”28.5.-58 Loppu”. 18-vuotiaan kaikkitietävällä asiantuntemuksella olen kirjoittanut: ”Puhdas taideteos, kokonaisuutena ehyt, kieli ilmeikästä, henkilöitä osattu tutkia syvällisesti”, ”Marja on pintapuolinen henkilö”, ”Shemeikka itserakas, varma, liukaskielinen naistennaurattaja”. Kielestä löytyy huomiota sieltä täältä.

Mitä sitten nyt, yli 50 vuotta myöhemmin? Sanoisin, että suuri kertomus, kuvaus ihmisistä voimat ylittävien tunteiden heiteltävänä. Myötätunto asettuu Juhan puolelle, vaikka pitkän naisen elämän kokemuksella en Marjankaan ratkaisuja lähtisi tuomitsemaan. Pidin kovasti dramaturgi Mikko Roihan ratkaisusta esittää tarinaa tanssin keinoin ja vähäisin puhein. Tarinan tuttuus tietysti helpotti tulkinnoissa. Antti Lahden Juha ei vastannut mielikuvaani, mutta vika on minun ei näyttelijän. Sampo Kerola Shemeikkana puolestaan oli aivan mainio ja hyvä oli myös Riikka Puumalainen Marjana. Todella paljon pidin lavastuksesta ja tapahtumien taustalle heijastetuista kuvista, jotka toivat lisäsyvyyttä kapeaan ja yksinkertaiseen näyttämöön. Oudolta aluksi tuntui musiikkina Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto, mutta niin Finlandia, Geog Ots Elämän rakastamiseen kuin Miljoona miljoona ruusua olivat ihan paikallaan.

Lokin katsomiselle ei pari vuotta sitten Ryhmäteatterissa näkemäni Lokki sen sijaan asettanut häiritseviä ennakko-odotuksia, vaikka esitys oli perin juurin toisenlainen. Yllättihän tietysti perinteistäkin perinteisempi lavastus, johon simultaanitulkkaus toi tiettyä lukukokemuksen tuntua. Väliajan jälkeen se ei enää häirinnyt, lieko syy tottumuksen vai äksönin lisääntyminen näyttämöllä. Salissa oli paljon venäläisiä. Mehän emme tapaa intoontua taputtamaan kesken kaiken, vaikka kuinka kuuluisa näyttelijä astuisi lavalle. Näin tapahtui ikääntynyttä näyttelijätärtä esittävän Irina Muravjevan astuessa esiin. Kirsikka Moring äityi vallan ylistävään arvioon Hesarissa 6.2., eikä siihen ole juuri lisäämistä.

Thalia-palkintojen jako osoitti, miten monenmoista asiantuntijaa näytelmän taustalla voi olla. Moskovan vieraat olivat kirjanneet esittelylehtiseensä jokaisen henkilön aina sähkölaitteiden huoltajia ja metallirakenteiden valmistajia myöten. Helsinkiläisessä teatterimaailmassa on uudenlainen valo- ja videotekniikka päässyt hyvin esiin. Juhassa musiikilla oli valtavan suuri osuus, tietysti siksikin, että neljästä näyttelijästä kolme oli tanssijaa ja tanssi vaatii taustalle musiikin. Äänimaailmasta jäi mieleen Lokin ukkosmyrsky ja lokin kirkuna. Juhassa kuikan huuto järvimaiseman taustalla oli selkäpiitä karmiva, kuten todellisuudessakin mökkirannalla.

Kielen asemaa näytelmässä pohtii dramaturgi Mikko Viljanen viimeisimmässä Teatteri-lehdessä. Hän arvelee, että näyttämökieli on liian alisteisessa asemassa ohjaukseen nähden. Nyt näkemässäni Lokissa kieli oli aivan erityisessä asemassa, senhän kuuli vain kahden henkilön, naisen ja miehen, simultaanitulkkaamana kuulokkeista. Tsehovin kieli nousi kirkkaana esiin, erityisesti se korostui alkuosassa, joka oli hidas ja elämän suuria kysymyksiä pohdiskeleva. Juhassa kieli oli taas päässäni silloinkin, kun se esitettiin tanssien vailla sanoja. Sellainen kokeminen oli mahdollista, koska olin lukenut kirjan edellisenä iltana. Kumpikin näytelmä on iätön, ne voi katsoa useaan kertaan, teksti on aina yhtä vaikuttava. Ohjaajan ratkaisuja voi sitten ihmetellä tai olla ihmettelemättä.

Lisäys: Ohjaaja Mikko Roiha sanoo Imagen numerossa 12/09 seuraavasti: Juhan tragediana on suomalaisen miehen halu miellyttää. Juha pyrkii miellyttämään vaimoaan, äitiään ja vierastaan (Shemeikkaa). Se pilkkoo puut, rakentaa talos ja seisoo vaikka aidanseipäänä, kunhan vaimolla on kaikki hyvin. Lopulta heilahtaa kirves. Juha ei suuntaa sitä ulkomaailmaan vaan itseensä.