Otsikon olen ottanut aamun Hesarissa olleesta Outi Hassin unkarilaisen György Spirón romaania Kevätnäyttely koskevasta arvioinnista. Suomentaja on Juhani Huotari. Sattui niin hauskasti, että itse sain kyseisen romaanin päätökseen eilen. Hassin tapa kirjoittaa on hieman outo, mutta kyllä minä pääosin yhdyn hänen sanomaansa. Ironinen teos on, paikoin suorastaan ilkeä. Kirjailija on 66-vuotias, hän oli lapsi Unkarin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ihmettelin lukiessani, miten tuohtunut hän edelleen jaksaa olla. Ehkä suurimpana syynä on se, että hän kokee Unkarin olleen aina samanlainen, olivatpa maan johdossa ketkä tahansa.

Kirjan päähenkilöt ovat periaatteellisia kommunisteja ja kuuluneet siihen joukkoon, jota kansannousulla yritettiin kaataa. Neuvostoliitto kukisti väkivaltaisesti kansannousun ja sosialistisille maille tunnusomaiset vainot kapinassa mukana olleita kohtaan käynnistyivät. Imre Nagyn nimen muistamme ja valtaan nostetun János Kádárin. Kapinan kukistuttua suuri joukko kansalaisia pakeni Unkarista ja heidän joukossaan monta Kevätnäyttelyn päähenkilöiden tuttua. Päähenkilöt Gyula Fátray ja vaimonsa Kati haluavat pysyä unkarilaisina, heille pako kotimaasta tuntuu olevan mahdoton ajatus. Pariskunnalla on poika ja avioliitto kupruilee. Kati työskentelee kulttuuriministeriössä ja valmistelee suurta kuvataiteen kevätnäyttelyä, Guyla on insinööri ja tehtaassa teknisissä suunnittelutehtävissä. Guyla joutuu peräpukamaleikkaukseen juuri kansannousun alla eikä siis osallistu tai pääse osallistumaan siihen. Näinkin raadollinen vaiva on osa Spirón ironisuutta, hän käyttää myös päähenkilöstä nimeä Sankarimme. Gyula tulee tehneeksi toiminnan parantamiseen tähtäävän ehdotuksen ja moittineeksi venäläisiä. Muuta syytä ei tarvitakaan kammottavaan piinaan ja työyhteisöstä karkottamiseen. ”Niille, jotka olivat osallistuneet vallankumoukseen, tultaisiin kostamaan armotta.” Noita tarinoitahan sosialistimaista on kuultu loputtomiin. Tässä taas yksi, eikä ollenkaan huonoimmasta päästä.

Gyula palaa sairaalasta tuhottuun Budapestiin. ”Sota oli yksinkertaisempaa: hyökkäävät sotajoukot tahtoivat ryöstää ja murhata, mutta oikeudenmukaisuus oli vienyt niistä voiton hirvittävin uhrauksin. Mutta mitä nyt oli tapahtunut? Mitä oikeudenmukaisuutta tämä oli ja kenen kannalta?” Oli vain hetken harhaluulo, että Guyla säästyisi sairaalassa olollaan kostotoimista. Hänen itsensä oli mahdotonta käsittää, mitä hän oli tehnyt. Syytöksiä tulee, yksi absurdeimmista on sukunimi, koska viimeinen kirjain on y ei i, minkä täytyy olla osoitus aristokraattisesta syntyperästä. Järjestetään nöyryyttävä kuulustelu, jossa työtoverit esittävät kehittelemiään keksittyjä syytöksiä, työpaikka menee eikä sairaalasta saa todistusta kapinaan osallistumattomuuden osoittamiseksi. Vaimo pakottaa shakkikerhoon, jossa Gyula tapaa vanhan tutun, jolla on vaikutusvaltaa johtajiin. Kaikki perutaan, elämä palaa ennalleen, suhde vaimoon pysyy kylmänä. Kirjan otsikko liittyy Gyulan vaimon työhön, jossa mielenkiintoista on kuvaus perusteista, joilla töitä valitaan kevätnäyttelyyn. Kiintoisampaa on kuitenkin Gyulaa koskeva tarina.

Kuva Unkarista on karu sekä ennen vallankumousta että erityisesti sen jälkeen. ”Tammikuussa pidätysten aalto pyyhkäisi yli kaupungin, hän oli varautunut siihen, että kaikkialla selvitettäisiin uudelleen luotettavuus, ja että hänen vuoronsa tulisi. Hänellä oli mielessään sopivan täsmällisiä ja osuvia lauseita, ja hän oli huolellisesti harkinnut poliittista tilannearviotaan. Jos joku, niin juuri hän oli kaikkien vaarojen ulkopuolella.” Kuvaus pelosta, epätoivoisesta taistelusta järjestelmää vastaan, kuvitelmista, että totuus voittaa ja lopullisesta uskon romahtamisesta on järkyttävää luettavaa, oikeastaan koukuttavaa. ”Hän oli tyhjä kuin ilmapallo, tyhjyys vihloi mahaa ja keuhkoja. Aivan kuin maa olisi menettänyt keskipisteensä ja painovoimaa olisi horjuttanut jokin vieras voima. Häneltä oli riistetty kotimaa, usko, puolue, menneisyys, tulevaisuus, työ. Hetkestä toiseen. Ilman varoitusta. Ei edes pelkkä epäoikeudenmukaisuus koskenut, vaan se, miten kaikki tapahtui.” Kirjailija pakottaa lukijan seuraamaan Gyulan uskon menettämisen taistelua askel askeleelta Budapestin kaduilla. Asiaa vielä pahentaa se, että suhde vaimoon on niin huno. Tämä elää edelleen kommunistisissa ihanteissa ja pitää miestään surkimuksena, joka ei taistele. ”Viha, aiheeton ja perusteeton viha, oli se paha.”

Gyulan epätoivoinen tilanne paljasti raa’asti ystävät ja viholliset, ystäviä tosin löytyi vain yksi. Oli pakko tulkita jonkinlaisiksi ystäviksi heidätkin, jotka työpaikan kuulustelussa pysyivät hiljaa. Jokainen kun yritti pelastaa fasistien kynsissä oman nahkansa. ”Ne ovat fasisteja, vain punaisia. Tein sen virheen, että uskoin aatteeseen. Ei ole mitään aatetta, Gyuszi hyvä. On vain fasismi: valkoinen, vihreä, ruskea tai punainen.”  Se on kirjan sanoma tällekin päivälle. Unkarissa oli ollut jo riittävä ihme, että sai olla muutaman vuoden rauhassa. ”Ihme olivat ne vuodet 1945-1956, kaikesta kurjuudestaan huolimatta: sota ei syttynyt, vain sisäinen terrori riehui, sekin oikeastaan vain vuodesta -49 vuoteen -53. Johon se sattui, sai katua. Joka selvisi siitä silmänsä ja korvansa sulkien, jatkoi välinpitämättömänä ja eli valheessa niin kuin hän.” Kirjailija  antaa Gyulan tarinalle lohdullisesti onnellisen lopun, mutta ilta illan jälkeen maailman uutisia katsoessamme voimme todeta, että ei fasismi maailmasta mihinkään ole kadonnut.