Leos Janacekin oopperan Jenufa ensi-ilta oli loppuunmyyty, samoin ovat muut esitykset. Eikä suotta, tuollaisen katsomiskokemuksen soisi monille. Orkesteria johtaa Jakub Hruša, ohjaus on Olivier Tambosin ja lavastus Frank Philipp Schlössmanin. Päätähtenä Jenufana laulaa Karita Mattila, hänen äitipuolena Kostelnicka Buryjovkana Päivi Nisula ja isoäiti Buryjovkana Sari Nordqvist. Isoista miesrooleista vastaavat Jorma Silvasti ja Jyrki Anttila, edellinen on Laca Klemen, Jenufan tuleva puoliso ja jälkimmäinen Steva Buryja, Jovankan lapsen isä. Juha Kotilainen laulaa työnjohtajan roolin. Samuli Tiikkajan musiikillinen arvio oopperasta on luettavissa Helsingin Sanomista 26.1.2014.

Karita Mattilasta sai lukea haastatteluja jo ennen ensi-iltaa. Jenufahan on hänen mieliroolinsa, jota hän lehtitietojen mukaan lauloi nyt viimeistä kertaa. Tämän jälkeen hän siirtyy laulamaan äiti Kostelnickan osaa. Voin hyvin ymmärtää, että Mattila pitää roolista. Hänen äänensä soi kauniina ja pakottomana. Jenufa on ihastunut komeaan Stevaan ja ilkkuu maalaismiehen näköistä häneen rakastunutta Lacaa. Roolihahmo muuttuu rakastetustaan ilakoivasta nuoresta naisesta lapsen saaneen ja jätetyn roolin kautta kypsäksi naiseksi. Näyttämön taustalla oleva keltainen viljapelto on kuin iloinen nuoren naisen mieli. Jenufa ymmärtää, että naimisiin päästäkseen hänellä ei ole paljon vaihtoehtoja, jos se ei ole Steva, se on sitten Laca, mikäli tämä vielä hänet huolii. Niin maanläheistä pohdintaa, että kirpaisee. Ei Jenufa mikään taisteleva itsenäinen nainen ole, hän ymmärtää elämän vaihtoehdottomuuden ja alistuu. Näyttämö on vaihtunut kiviin, joita kyläläiset ovat valmiit syytämään Jenufan niskaan.  Se, että hän antaa Lacalle anteeksi tämän puukon viillon ja äitipuolelleen lapsensa murhaamisen, tuntuu suorastaan epäaidolta. Onko hän noin hyvä vai eikö hän jaksa taistella oman itsetuntonsa puolesta? Rakastuminen, lapsen menettäminen, pettyminen, äitipuolen miellyttäminen ja armon aneleminen antaa kyllin repertuaaria monitahoiselle luonnenäyttelemiselle ja sehän sopii Karita Mattilalle. Uskon, että äidin rooli tulee istumaan hänelle niinikään hyvin, siinäkin uidaan syvien tunteiden meressä. On ollut hienoa nähdä Mattila niin kahdessa tyystin erilaisessa roolissa kuin Janacekin Tapaus Makropulosin diivana ja nyt maalaisnaisena, kumpikin hyviä rooleja hänelle.

Vielä Jenufaakin traagisempi rooli on äiti Kostelnickalla. Päivi Nisula teki erinomaisen työn ja hän suorastaan liikuttui ensi-iltayleisön suosionosoituksista. Kostelnickan huolena on saada Jenufa hyviin naimisiin ja Steva juopotteluineen ei täytä ihannevävyn mittoja. Hän itse on kokenut avioliiton juopon miehen rinnalla. Mutta, jos kerran lapsi on tulossa, on tämäkin hyväksyttävä. Mutta Steva ei enää huolikaan Jenufaa, jonka kasvot Laca on mustasukkaisuuksissaan telonut. Hänellähän on naisissa valinnan varaa. Eikä Steva halua anopikseen sellaista noita-akkaa kuin Kostelnicka on. Laca suostuisi Jenufan naimaan, mutta Stevan pojan hyväksyminen perheeseen olisi jo liikaa. Hätäpäissään Kostelnicka tulee sanoneeksi, että lapsi on kuollut ja sehän täytyy sitten toteuttaa. Kostelnickan ahdinko on käsin kosketeltavaa. Tässä olisi Jenufalle mies, jonka naimalla maine kyläläisten parissa säilyisi, mutta mitä tehdä lapselle. Kun kyläläiset löytävät lapsen ruumiin, Koskelnicka tunnustaa ja kantaa tekonsa seuraukset. Lavastuksen suuri kivenjärkäle vielä korostaa näyttämön ahdistunutta tunnelmaa. Vahva nainen, joka taistelee Jenufaa kohtaan tuntemansa rakkauden ja maineen menetyksen pelon aiheuttaman kovuuden välillä. Kuori on kova, mutta sisus pehmeä.

Elämä painaa kuin suuri paasi. Karita Mattila ja Päivi Nisula

Entäpä miehet sitten? Ooppera asettaa vastakkain kaksi näytelmällisesti herkullista miestyyppiä, komea iloluonteinen ja naisiin menevä Steva, Jyrki Anttila, ja naivin maalaistollon vaikutelman antava Laca, Jorma Silvasti. Rakkaus Jenufaan ei kaadu edes tämän lankeamiseen, hyvä mies kerrassaan. Hieman ilmeikkyyttä rooleihin antaa se, että Steva Kostelnickan ripityksessä itkee, vaikkakaan ei suostu naimaan kauniit punaiset poskensa kadottanutta Jenufaa. Lacan persoonassa ei ole vivahteikkuutta, hän vain rakastaa, epäröi, mutta kuitenkin rakastaa. Olin hieman tyytymätön tenorien lauluun. Lieneekö johtunut sävellyksestä vain Anttilasta, että laulu muuttui paikoin lähelle karjuntaa.

Kaiken takana äitipuoli. Jorma Silvasti, Päivi Nisula ja Karita Mattila

Oopperan asetelma toi väistämättä mieleeni Minna Canthin Anna-Liisan, jonka olen nähnyt näyttämöllä Mikko Roihan ohjaamana Vaasassa vuonna 2003 ja oopperana Bulevardin teatterissa vuonna 2008. Sävellys on Veli-Matti Puumalan, Anna-Liisana lauloi Helena Juntunen, Mikkona Ville Rusanen ja Kortesuon isäntänä Jorma Hynninen. Yhtäläisyyksiä on paljon, joskin myös eroja. Päällimmäisenä nousee esiin ympäristön ahtaat normit ja paine samankaltaisuuteen sekä tekohurskaus naapureiden silmissä. Mainetta Jenufassa vahtii äiti Kostelnicka ja Anna-Liisassa Kortesuon isäntä. Ympäristön paine kummassakin kohdistuu nuoreen naiseen, joka ”häpäisee” itsensä ja perheensä. Häpeäteossa mukana olleet miehet pääsevät vähemmällä, joskaan Jenufa ei anna tähän lopullista vastausta. Kummassakin esityksessä tapahtuu lapsen murha, Anna-Liisa surmaa lapsen itse, Jenufan lapsen surmaa hänen äitipuolensa. Kummassakin totuus paljastuu ja syylliset kantavat seuraukset. Jenufassa mieshahmot ovat luonteeltaan hyvin erilaisin, näin myös Anna-Liisassa, jossa on vielä renki – talon isäntä –asetelma. Minna Canth eli 1844-1897 ja kirjoitti Anna-Liisan 1895. Jenufan libreton kirjoittanut Gabriela Preissova eli 1862-1946. Oopperan Anna-Liisa libretto on Veli-Matti Puumalan, mutta se seuraa uskollisesti alkuperäistä tarinaa. Minua kiihotti ajatus, miten yleismaailmallista ihmisten käyttäytymiseen liittyvä problematiikka on. Oopperaa katsoessa välillä tuntui kuin suomennettua tekstiä ei olisi tarvinnut nähdä lainkaan, päässään olisi voinut kuvitella hyvin, mistä missäkin kohtauksessa puhutaan. Lavastus vielä hyvin tuki suomalaisuuteen viittaavaa tulkintaa. Säveltäjä Janacek itsekin on syntyisin pienestä tsekkiläisestä kylästä, joten elinolosuhteet ovat hyvin verrattavissa suomalaisiin.

Lapsi on sinun, sinun on naitava Jenufa! Päivi Nisula ja Jyrki Anttila

Koska ooppera Jenufa on loppuunmyyty, se siis vetää yleisöä. Arvatenkin Karita Mattilalla on siihen suuri vaikutus. Toisaalta tämä ooppera on sellainen, että sen kuvittelisi vetävän myös vähän oopperassa käyviä katsojia. Tarina on alun hitauden jälkeen hyvin intensiivinen, teksti etenee ilman oopperamaisia runsaita toiston laulamisia. Se on jopa jännittävä. Oikean ja väärän problematiikka on kiehtovaa, samoin ihmisen kärvisteleminen sosiaalisen paineen alaisena. Myös yhteinen syyllisyys-teema nousee esiin, kummassakin syyllinen itse paljastaa itsensä. Isojen henkisten ratkaisujen edessä joku kestää, joku toinen taas ei. Useimmiten kuvauksen kohteena ovat sosiaalisten paineiden kohteena olevat ihmiset, eivät niiden aiheuttajat ja heidän motiivinsa. Gabriela Preissovan libretto on kuin 1900-luvun alun mistä tahansa suomalaisesta pikkukylästä ja kuin edellisellä vuosisadalla eläneen Minna Canthin kynästä.