Näimme Helsingin Taiteiden yössä tai oikeastaan illassa Narinkatorin isolla skriinillä ystäväni Helgan kanssa pienen pätkän Mozartin oopperaa Don Giovanni. Hermostuimme, kun kesken esitystä alkoi tulla mainoksia, lähdimme pois. Jatkoimme modernin oopperan pohdiskeluja myöhemmin ja minä jatkan omalta osaltani vielä tässä nähtyäni Don Giovannin kokonaan Aleksanterin teatterissa. Ohjaus oli Erik Söderblomin, Tapiola Sinfoniettaa johti Ville Matvejeff, lavastus Markku Kunnarin ja puvut Sari Salmelan. Waltteri Torikka lauloi Don Giovannina, Tapani Plathan Leporellona, Timo Riihonen Il Commendatorena, Ida Falk Winland Donna Annana, Joska Lehtinen Don Ottaviona, Anna Danik Donna Elvirana, Nicholas Söderlund Masettona ja Malin Christensson Zerlinana. Minusta kaikki selvisivät tehtävistään hyvin, erityisesti nautin naisten äänistä. Lähes jokainen laulaja oli ilmeikäs, erityisesti Plathan, jonka kasvot kummittelivat mielessä oopperan jälkeenkin. En osaa ottaa modernin ja traditionaalisen oopperan välillä joko-tai –kantaa. Hyvä tai huono voi olla monella tapaa, hyvä tietysti sillä edellytyksellä, että musiikki on korkeatasoista.

Modernikin voi olla monella tapaa moderni. Moderni käsite on minulla hyvin epämääräinen, sijoittuen ehkä 1900-luvun alusta alkaneeseen aikaan. Katselin vähän käsitteitä ja havaitsin, että esimerkiksi kuvataiteessa käsite menee kauemmas ja uudempi on taas nykytaidetta. Postmodernismille taas näyttää erään määritelmän mukaan olevan ominaista sekatyylisyys ja taiteen välisten rajojen rikkominen. Oopperassa minulle traditionaalista eli ei-modernia ovat esimerkiksi useimmat näkemäni Bizetin Carmenit ja Verdin Rigolettot, oopperaelokuvien Wagnerin Nibelungin sormuksen esitykset, Puccinin Tosca ja sen sellaiset. Voisiko oopperasta sanoa kuten Tommi Melender postmodernista romaanista? ”Oikeasti ei ole olemassa mitään ”postmodernia romania”, joka uhkaisi suistaa ”vanhan kunnon romaanin” jalustaltaan. On vain yksittäisiä teoksia, joihin sisältyy enemmän tai vähemmän postmoderneiksi kutsuttuja elementtejä, kuten …” Tiedän, että määritykseni on hatara, mutta ei tässä mitään tiedettä kirjoitetakaan. En myöskään kuvittele olevani mikään oopperan asiantuntija, kunhan pohdiskelen omaksi ilokseni kokemaani ja näkemääni. Tykkään oopperasta ja tykkään kirjoittamisesta.

002-normal.jpg

New Generation Opera Ensemblen Don Giovannin toteutus oli monella tapaa moderni, ohjaus hulvaton laajentaen esiintymisareenan koko teatteriin, uutta tekniikkaa kännyköiden ja netin avulla käytetty monella tapaa hyväksi, tekstin mainio käännös puhekielinen ja puvustus mielikuvituksellinen. Vanhaa oli Mozartin musiikki ja esityksen kieli italia. Kuunnellessa tuli jakautunut olo, musiikki vanhaa taattua Mozartia ja esitys kuin jostain nuorison kännykkäsessiosta, joka menee hulvattomuudessaan vähän yli. Toisaalta ohjaus sopi mielestäni hyvin nimenomaan tähän oopperaan, onhan sen aihekin melko kreisi. Lavan yllä oli kaksi isoa näyttötaulua, joista toisen alareunassa kulki suomen- ja englanninkielinen käännös. Kuvat näytölle tulivat erityisten kuvaajien kameroiden ja näyttelijöiden kamerakännyköiden kautta. Kännykät olivat Nokian, joka sponsoroi esitystä. Käytettiin myös Alepan muovikasseja, HOK-Elanto niini kään sponsoroi esitystä. Tekniikan avulla näytöillä liikkui lähikuvaa, kuvaa lavan taustalta, jopa välillä yleisöstäkin. Osin laulajat esiintyivät kameroille, mikä toi tunteiden ilmaisemisen näyttöjen kautta hyvin lähelle. Tekniikan käyttö teki esityksestä erityisen levottoman, katsojahan ei mitenkään voinut seurata kaikkea. Ehkä se ei ollut tarkoituskaan, ehkä meitä opetettiin nykymediaan, jossa ärsykkeitä tulee koko ajan monesta suunnasta. On osattava valita. Huomasin, että minä en osannut. Olisin halunnut rauhoittua, sellaiseen tuli aika vasta toisen näytöksen pitkien aarioiden kohdalla. Lopuksi yläparvelta lähetettiin ilmaan suuri määrä ilmapalloja, joita katsojat sitten taputtaessaan pompottelivat pitkin katsomoa. Nuorisovaltainen yleisö antoi meluisat kiitokset.

Hulvattomuudessaan Don Giovannin ohjaus oli lähellä West Coast Kokkola Operan esityksiä. Se aloitti oopperatoiminnan Mozartin Figaron häiden modernisaatiolla, jonka itse näin Öjan laiturilla kesällä 2007. Kreivi Almaviasta oli tehty paikallinen kaivinkoneyrittäjä ja muutenkin hahmot olivat arkipäivän tuttuja. Ymmärrän, että modernisaatio otti joidenkin katsojien voimille ja olihan se melko lähellä kesäteattereiden farsseja. Jos sillä saatiin joku innostumaan oopperasta, niin se silloin täytti tehtävänsä. Samaa sanoisin Don Giovannista, jos tekniikalla saadaan nuorempaa yleisön katsomoihin, niin hyvä.  Mozartia seuranneet Straussin Lepakko ja Bergin Lulu olivat nekin kovaa menoa. Lulussa välillä tuntui, että modernisointi meni banaalin puolelle, mikä ei ollut oikein minun makuuni. Sen sijaan olen pitänyt kovasti uusista esityksistä, niin Sebastian Fagerlundin oopperasta Döbeln 1809, Mikko Heiniön Erik IVX:sta kuin viimeisimmästäkin Heinz-Johan Hoffmanin oopperasta Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot. Karjalaisen ohjaaja oli Juha Hurme, jonka teatteriohjauksiin olen ihastunut. Hänessä on samaa hulluutta kuin koko Kokkolan oopperan ensemblessä. Kokkolan ooppera edustaa minulle yritystä tuoda vanhoja oopperoita hullunhauskalla tavalla tähän päivään ja toisaalta tuottaa aivan uusia monella tapaa kokeellisia oopperoita. Musiikki on korkeatasoista, Anu ja Piia Komsin laulutyyli sopii hyvin näihin oopperoihin.

001-normal.jpg

Turussa nähdyn Kokkolan oopperan Erik IVX :n libreton oli kirjoittanut Juha Siltanen ja ohjannut Erik Söderblom, joka on myös nyt näkemäni Don Giovannin ohjaaja. Jo Erik IVX:ssa nähtiin itse tilanteesta otettua videokuvaa kahdella suurella näytöllä. Toisella esitettiin lähikuvia esityksestä ja toisella muita aihetta laajentavia kuvia. Kuvaajat olivat spesialisteja, jotka sujuvasti liikehtivät laulajien joukossa. Ensi hämmennyksen jälkeen heihin ei enää kiinnittänyt huomiota. Samoin melko nopeasti oppi siirtämään katsettaan vuoroin lähikuviin ja vuoroin itse näyttämön tapahtumiin. Katsomo oli niin laaja, että videointi sopi senkin vuoksi mainiosti esitykseen. Aleksanterin teatteri taas oli kahdelle videokankaalle liian ahdas, mikä lisäsi katsojan vaikeuksia hahmottaa esityksen kokonaisuus. Modernia videokuvaa on liitetty muihinkin ns. vanhoihin oopperoihin, esimerkiksi Händelin Julius Caesariin Kansallisoopperassa. Niissä videointi on tehty ennen esitystä ja sen tarkoituksena on joko toimia lavasteena tai lisätä informaatiota sisällöstä.

Edellä kerrotuissa on kahdella tapaa moderneja esityksiä, vanha sävellys ja tarina esitetään nykypäivään sovitetulla tavalla tai esitys on kokonaan sävellystä ja tarinaa myöten uusi. Näihin moderneihin oopperoihin kuuluvat mielestäni myös Kaija Saariahon oopperat. Libretot on tehty nimenomaan Saariahon musiikkiin, vaikka tarinat voivat perusteeltaan olla vanhoja tai koskea todellisuudessa eläneitä henkilöitä. Esitykset ovat kaikki olleet hyvin koskettavia, niin Adriana Mater kuin Kaukainen rakkauskin. Erityisesti olen mieltynyt Saariahon elektroniikalla ”tehostettuun” musiikkiin. Oopperoiden takana on tuttu kolmikko, Saariahon ohella libretisti Amin Malouf ja ohjaaja Peter Sellars.

Jos moderniin määrittelyyn riittää, että säveltäjä on vielä elävä henkilö, niin yksi parhaimpia moderneja oopperoita on ollut Veli-Matti Puumalaisen Anna-Liisa. Ohjaus oli jälleen Söderblomin, Anna-Liisana lauloi Helena Juntunen ja talonisäntänä Jorma Hynninen. Erittäin sydämeen käypä esitys Aleksanterin teatterin näyttämöllä. Nivalassa näkemäni Jukka Linkolan Rocklandia kuuluu niin ikään tähän samaan sarjaan. Libretto oli Jussi Tapolan. Nämä ovat olleet kuitenkin ohjaustavaltaan lähellä traditionaalista oopperaa, traditionaalisin lavastein ja puvuin, vailla erityisiä efektejä. Rocklandiassa käytettiin kyllä myös englannin kieltä, olihan aiheena suomalaisten mainarien epäonninen tarina Amerikassa. Myös Jüri Reinveren Sofi Oksasen kirjan pohjalta tehty Kansallisoopperassa esitetty Puhdistus on uutta tuotantoa. Tiina Puumalaisen ohjaaman oopperan pääosia lauloivat nuorena Aliidena Helena Juntunen ja vanhana Aliidena Johanna Rusanen-Kartano. Laulettiin sekä suomeksi että viroksi. Kokkolan oopperan esityksissähän on saanut tottua kahteen kieleen, suomeen ja ruotsiin, joskus kuulee vielä englantiakin. Puhdistuksessa Teppo Järvisen oivaltava lavastus palavine taloineen oli mieleen jäävä. Käsitteeni moderni osoittautuu tässäkin hataraksi siinä mielessä, että en pidä Kansallisteatterissa näkemiäni Aulis Sallisen Punaista viivaa tai Olli Kortekankaan Isän tyttöä erityisen moderneina, vaikka sävellysajan vuoksi sitä hyvinkin ovat, samalla tapaa kuin kahta pienoisoopperaa, Kansallisoopperassa esitettyä Eino-Juhani Rautavaaran Aleksis Kiveä ja Ateneumissa esitettyä Kimmo Hakolan Akselia. Kummankin pääroolissa lauloi Jorma Hynninen ja loistavasti lauloikin.

004-normal.jpg

Yksi mieleenpainuvimmista moderneista oopperoista oli Adamsin Doctor Atomic Kansallisoopperassa, niin aiheensa, musiikin kuin lavastuksenkin vuoksi. Päärooleissa tohtorina Lee Poulis ja hänen vaimonaan Jessica Rivera. Muistan musiikin ihanana orkesterin ja elektronisen musiikin yhdistelmänä, jossa hämmentävä asiakirjoista koottu teksti ei päässyt häiritsemään. Lavaliikehdinnän muistan kulmikkaana, joka luontevasti sopi aiheeseen, mielessäni näen keltaisiin pukeutuneen kuoron. Pidin silloin kovasti esityksestä.

Kansallisoopperan Händelin Julius Caesar taas kuuluu sarjaan ikiaikainen musiikki, ikiaikainen tarina, mutta moderni toteutus. Ohjaus oli Ville Saukkosen. Moderniksi esityksen teki tämän päivän sotia muistuttavat sotakohtaukset, Patrik Woodroffen valot ja Kalle Kuuselan puvustus. Näyttämöllä ei juuri ollut rekvisiittaa, tilaratkaisut hoidettiin valaistuksella ja nousevilla ja laskevilla tasoilla. Valaistuksen noin laaja käyttö on enemmänkin tuttu teatterista, mutta tässä se oli erinomainen ratkaisu. Taustalle heijastetut videokuvat ja videoklipit toimivat hyvin. Ooppera oli myös sikäli harvinainen tapaus, että siinä lauloi kaksi kontratenoria, Franco Fagioli ja Teppo Lampela. Ainakin minulle uutena elementtinä oopperaan on tullut vesi, sitä oli runsain mitoin jo Saariahon Kaukaisessa rakkaudessa. Myös Debussyn oopperassa Pelléas ja Mélisande rakastavaiset, Angelika Kirschlager ja Topi Lehtipuu,  joutuivat liikkumaan veneellä, Lehtipuu jopa kahlaamaan vaatteet päällä. Vedestä tulee helposti itsetarkoitus, mutta näissä kummassakin se tuntui hyvin luontevalta.

Onhan oopperassa valtaisa kirjo vanhaa ja uudempaa. On vanhojen aina 1600-luvulta lähtien syntyneiden tekijöiden ikiaikaisia sävellyksiä ikiaikaisin tekstein ja traditionaalisin toteutuksin sekä samoja moderneina versioina. On ikiaikaisia tarinoita uusin sävelin joko traditionaalisin toteutuksin tai modernisoituina. On uusia sävellyksiä uusin tarinoin ja ajankohtaisin toteutuksin. Ja kaikkea siltä väliltä. Videot ja valot ovat tulleet mukaan joko täydentävinä lavastuselementteinä tai yksinomaan käytettyinä. Oma lukunsa ovat pienoisoopperat ja konserttiversiot, joita Kuhmon musiikkifestari on viime vuosina harrastanut. Oopperaa on viety myös uusiin paikkoihin. Itse olen kokenut normaalien teatteri- ja musiikkisalien lisäksi mm. Ateneumin (Akseli), Öjan laiturin (Figaso häät), Logomon salin (Erik IVX), Vaasan (Ilkka Kuusiston Kuninkaan sormus) ja Nivalan (Rocklandia) jäähallit, Kaapelitehtaan (Lulu ja Lepakko), Åbo Akademin salin Vaasassa (Per-Henrik Nordgrenin Svarta Munken) sekä Aurajoen rannan (Wagnerin Lentävä hollantilainen). Kaivoksessa en ole ollut. Mutta ehdottomasti suurin kaikista on ollut Metropolitanin esitys Wagnerin Parsifalista elokuvaversiona, Parsifalina Jonas Kaufmann.

005-normal.jpg

Tässä oli yritys ottaa haltuun sellainen ilmiö, mikä ei ollut pelkästään oopperan katsomossa istumalla haltuun otettavissa, vaikka niin ehdin jo vähän kuvitella. Tarvitsisin ”lukeneisuutta”, se on myönnettävä. Tulipahan kuitenkin kirjoitetuksi, sunnuntaipäivä siihen meni.