Vuoden viimeisen pläjäyksen otsikko tulee Antti Nylénin jostakin esseestä, jossa hän kuvaa ihmistä kova- ja kirjaa pehmeäkantiseksi. Minun pehmeäkantinen taas tarkoittaa Esko Salmista, jota koskeva kirja on vielä hivenen kesken. Kirjan on tehnyt toimittaja Raila Kinnunen ja siihen on yhdistetty Elämä Eskona vuodelta 1997 ja nyt Salmisen 70-vuotispäivän innoittamana saman kirjoittajan tekemä Toinen näytös. Taustalla on nauhakaupalla Salmisen omaa puhetta liimattuna Kinnusen väliteksteillä. Muoto toimii oikein hyvin, paitsi toisessa osassa, jossa jokaisen luvun alkuun toimittaja on kirjoittanut ”tapahtuu seuraavana” –insertin. Ne ovat tylsiä ja aivan tarpeettomia, kaipa kirjoittaja haluaa osoittaa, että hänelläkin on osansa teoksessa.

 

Suosittelen kirjaa. Salmiselle elämä on teatteria ja teatteri elämää. Kirja näyttää, miten pienestä ahdistuneesta näyttelijäperheestä tulleesta kruunuhakalaishäiriköstä tuli tinkimätön taitelija, joka pistää itsensä peliin pienimmässäkin sivuroolissa. Vaikka teksti on pääosin Salmisen omaa tekstiä, ei kyse ole ”oman egon pyörittämisestä” (ainakin Hannele tietää, mitä tarkoitan), vaan syvällisestä näytelmien ja suomalaisen teatterielämän analyysista, aivan toisin kuin närpiöläispojan Ralf Långbackan teoksessa, joka oli tylsää luettavaa. Salmisen lukeneisuus näkyy kirjassa ja lukemisen merkitystä hän korostaakin useaan otteeseen. ”Sitaatti tuo älyn näppärä korvike”, siteeraa Salminen Somerset Maughamia. Salmisen vanhemmat näyttelivät Kansallisteatterissa ja hän itse on kiertänyt maata kuin mustalainen, julkisuutta kaihtelevaa vertausta käyttäen. Hänen analyysinsa teattereiden luonteesta on herkullista luettavaa, sama koskee ohjaajia ja näyttelijätovereita. Pahaa hän ei puhu kenestäkään, mitä nyt vähän sivaltaa laitosteattereita.

Salminen on vaaka, yhdeksän päivää minua nuorempi. Hän syö ja juo, eikä sillä puolella ole mitään rajaa. Kun vaaka-ihminen menee epäkuntoon, niin äärimmäisyydet toimivat, mutta arkipäivän sietokyky on olematon. Nuorena näyttämöllä purkautuu myös puberteetti, jota hän alkoholisti-isänsä vuoksi ei voinut aikanaan käydä lävitse. Näyttämöllä riehuminen on jatkunut läpi elämän, loukkaantumisia ja loppuun palamisia on koettu ja aina noustu entistä korkeammalle. On kiintoisaa lukea, miten suosittu näyttelijä kestää satojen kertojen toiston ja kykenee uudelleen ja uudelleen nousemaan lavalle. Partituuria on luettava, sieltä se uudistuminen löytyy, siteeraa Salminen Jorma Panulaa. Joku on sanonut Salmisen näyttelevän hyvin partituurin rivit, mutta vielä paremmin rivien välit.  Teatterin harrastajalle on hienoa lukea se, miten suuri merkitys yleisöllä on näyttelijälle ja että tuollainen huippunäyttelijäkin vielä seitsemänkymppisenä odottaa innolla, miten yleisö reagoi.

Voisin kirjoittaa Salmisen kirjasta paljon pidempään, mutta siirryn toiseen taitelijakuvaukseen, nimittäin Atso Almilan ja Jorma Panulan Vaistoa on vaikia opettaa –teokseen. Eräänlainen elämäkerta sekin, ei kylläkään ammattikirjoittajan tekemä ja sen huomaa. Kirjassa on siteerattu paljon kapellimestareiden keskinäisiä jorinoita ja ykkösellä lyömisiä. Kirja tuntuu hivenen pakonomaisesti kirjoitetulta, Panulan kapukoulustahan on jo aiemmin tehty kirja. Sinänsä kirja valottaa mielenkiintoisesti Panulan pitkää elämäntyötä, mutta kirja kallistuu ehkä enemmän Almilan oman elämän puolelle. Murretta käytetään mukaan liitettyihin Almilan ja Panulan keskusteluihin. Harmittavasti kirjan nimessä oleva sana vaistoa on kirjoitettu kirjakielimuotoon, oikeasti se pitäisi olla vaistua. Minun korvaani tuollainen sekamuoto vaistoa – vaikia särähtää pahasti. Alan tulla todella vanhaksi, koska kirjassa melko runsaat juopottelumaininnat häiritsevät, vaikka uskon kyllä niiden kuuluvan taiteilijaelämään. Kumma kyllä Salminenkin puhuu paljon juopottelusta, mutta siinä kirjassa se ikään kuin kuuluu asiaan.

Kirja on osittain kirjoitettu sisäpiirille, runsaat yhteen lyömisen ja viittoilun kuvaukset ovat sen verran runsaita. Panulahan on laaja-alainen kulttuuri-ihminen, mitä perheen teatteriammattilaisuus tukee. Hän korostaa kapuoppilailleen sitä samaa. Lukemiseen innostuneelle Panulan maininta, että romaanien lukeminen tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta särähtää hieman, hän lukee asiatekstiä, erityisesti filosofiaa. Häntä alkaa yhä enemmän kiinnostaa ohjaaminen. Kirjassa kuvataan myös muutamia maailmankuuluiksi tulleita oppilaita ja sisäpiiritiedot täyttävät tirkistelyn tarvetta. Almila pohtii, että kannattaako olla Suomen huonoista kapellimestareista paras vai parhaista huonoin. Huumorintajuahan kummallakin mielellä on. Kiintoisia ovat myös kuvaukset orkestereista ja soittajien mieltymyksistä. Kapellimestariahan voi aina vaihtaa, huonotkin soittajat pysyvät ja pitävät kiinni lyhyistä harjoitteluajoistaan. Kiintoisa kirja, jos haluaa sukeltaa kapumaailman sisäpiiriin.

Sitten siirrytään pehmeäkantisiin. Matkalukemisena Punaisella merellä minulla oli Hannu Mäkelän Syksy Venetsiassa ja Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet ja Halun ja epäluulon esseet. Viisas mies tämä Nylén, epäilemättä, vihainenkin vielä. Pakko tunnustaa, että osan luin ns. vauhdilla, Morriseyn ja Nicon musiikin kymmeniä sivuja pitkät analyysit menivät siinä määrin yli hilseen, että pakko oli luovuttaa. Toisaalta kiinnostaviakin esseitä oli, esimerkiksi Linkolan kirjoitusten tyylin analyysi on älykäs, siitä näkökulmastahan häntä ei yleensä tarkastella. ”Kalliit ovat esseiden (Linkolan) lunnaat”. Arrogantti tämä mies on, eikä hän peittele ikätoveriensa ajattelun runttaamista, Kari Enqvistin erityisesti. Dandyksikin hän ilmoittautuu. ”Rahvaan aistit ovat yksinkertaiset ja kehittymättömät, niin kuin porvarin aistit ovat ehdollistuneet ja turtuneet. Sivistynyt ihminen on fysiologisesti eri olento. On kuljettava porvarin ja moukan välistä. Porvari ja moukka ovat dandyn Skylla ja Kharybdis.” Olisi parasta lopettaa tähän ja todeta olevansa sivistymätön.

Sanon nyt kuitenkin vielä, että Halun ja epäluulon esseissä on myös kuvia, mustavalkoisia ja hämäriä. Ilmeisesti epäselvien kuvien sisällyttämisellä älykkään tekstin sekaan on jokin erityinen merkitys, niin kuin Otso Kantokorvella ratikkakirjoissaan. Kuvilla ei pröystäillä, teksti puhukoon puolestaan! Lohdullista on, että taiteesta voi löytää aina jotain uutta, jopa niinkin vanha kuin 30-vuotias. Essee on loistava kirjoittamisen muoto, sen Nylénkin toteaa. Kirjoihinsa hän saa mahtumaan analysoinnin kohteita kaikesta maan ja tavaan välillä. Lopulta päästään jopa keskusteluun koulujen kasvisruokapäivistä ja poliitikoista, Nylén itse on kasvissyöjä, minkä hän moneen kertaan perustelee ekologisena valintana.

Lopuksi pari sanaa Hannu Mäkelän kirjasta Syksy Venetsiassa. Viihdyttävää matkalukemista. Eronnut mies, eläkkeelle jäänyt opetusministeriön virkamies, tapaa nuoren naisen, tutkijan, jonka tekee väitöskirja arkkitehti Scarpasta. Miehen mielessä kulkee Casanova, joka on miespäähenkilön harrastuksen kohde. Opetusministeriön virkamies harrastaa Casanovaa!!! No, Casanovastahan Mäkelä teki kokonaisen kirjan. Ajattelin katsastaa Wikipediasta, että milloin Mäkelä erosi ja tapasi Anna Kortelaisen, josta hän on sittemmin myös eronnut. Enpä kuitenkaan tarkista. Saanhan minä siitä huolimatta pitää epäilyni siitä, että naispäähenkilön, pienen hennon tutkimuskohteestaan kiihkeästi innostunut naisen esikuvana on Kortelainen. Ihan mukiin menevää luettavaa, kirjoittaahan Mäkelä loistavasti. Raskaiden Nylénien väliin sopii mainiosti tällainen välityö, vaikka luinkin sen ennen Nyléniä.

FST5:lta tuli kiintoisa haastattelu Christer Kihlmanista, jonka muistan hamasta nuoruudesta. Löysin hyllystäni neljä hänen kirjaansa ja printtasin netistä tuotantolistan. Nyt sitten etsiskelen antikvariaateista puuttuvat ja koko pinkan kasattuani uppoan hänen teksteihinsä. Minulla tulee siten olemaan kaipaamani mainio tilaisuus ottaa kerralla haltuuni jonkun kirjailijan koko tuotanto. Tässä tapauksessa ei ole kyse kovin laajasta tuotannosta. Tulee olemaan kiintoisaa peilata kirjoja haastattelussa esiin tulleisiin asioihin, ottaen kuitenkin huomioon, että ihmisellä on 70-vuotiaana taipumus muistaa asiat toisin kuin ne ovat tapahtuneet. Joskus ensi vuoden puolella on siis tämmöinen pläjäjäys odotettavissa.

Muutoinkin arvelen pläjäysten kirjoittamisen jatkuvan, olisi vain syytä perehtyä kuhunkin aiheeseen syvällisemmin. Tavataan ensi vuoden puolella. Vanhanakin sitä löytää kulttuurista aina jotain uutta, Nyléniä lainatakseni.