Se tapahtui taas, ”virallinen” kriitikko lynttäsi esityksen, josta olin kovasti pitänyt. Teatteriesitysten suhteen tätä on käynyt useammin ja kirjoittelen siitä vielä. Nyt kyseessä oli Giuseppe Verdin ooppera Don Carlos. Minusta se oli upea, hieno musiikki, paljon ihania aarioita ja duettoja ja vaikuttavia kuorokohtauksia. Pitkä (3,5 tuntia) esitys hujahti kertaakaan pitkästymättä ja musiikki soi mielessä ulos astuessani. Vaikutelma tosin rikkoontui seuratessani ratikassa nuoren miehen nyrkkien heiluttelua ja jalan poljentaa vanhalle miehelle, suorastaan pelkäsin. Olihan perjantai-ilta ja myöhäinen ajankohta. Kotikulmille saavuttaessa tilanne oli jo rauhoittunut. Olipahan tämä vain osoitus siitä, miten oman maailmani eräänlainen kliinisyys törmää arkitodellisuuteen. Senhän voisi välttää pysyttelemällä sisätiloissa, siihen en kuitenkaan alistu. Tämän jutun kuvat ovat huonolaatuisia, parempi kamerani rikkoontui taas ja jouduin kaivamaan vanhan esille. Kuvien ottaminen kiiltäväpintaisesta ohjelmasta ei tahdo millään onnistua. Henkilökuvissa Espanjan kuningas Filip II ja hänen puolisonsa Elisabeth.



Oopperassa ollaan Espanjan hovissa, kuningas on nainut ranskalaista perua olevan Elisabethin, joka oli jo ehtinyt rakastua kuninkaan poikaan Don Carlosiin ja tämä häneen. Pettyneenä Carlos päättää lähteä paljon kärsineen Flanderin kansan avuksi, jossa toimessa Posan markiisi Rodrigo häntä tukee. Markiisi on päässyt myös kuninkaan suosioon. Prinsessa Eboli on rakastunut Carlosiin ja yrittää juonittelemalla saada hänet omakseen. Hän saattaa kuningattaren Carlosin kuvan sisältävän korulippaan kuninkaan saataville ja kaiken lisäksi viettelee kuninkaan. Soppaan tulee mukaan kirkko ja suurinkvisiittori, joka on paljastanut Carlosin ja Rodrigon suunnitelman Flanderin vapauttamiseksi. Loppukuvioissa Rodrigo mestataan hänen asetuttuaan Carlosin sijaiskärsijäksi, kuningatar karkottaa Ebolin maasta ja Carlos pääsee pakoon. Sitä miten kuninkaan ja kuningattaren välit sittemmin muotoutuvat, ei näytetty. Kuningas oli ehtinyt jo valittaa, että vaimo ei rakasta häntä ja kuningatar käyttäytyy velvollisuudentuntoisena vaimona. Suuren oopperan tapaan käsitellään suuria tunteita, rakastumista, vapauden kaipuuta, velvollisuuden tuntoa ja alhaista juonittelua. Kaiken yllä häälyy kirkon mahtava voima, joka saa kuninkaankin kumartamaan. Jumala on oivallinen lyömäase vallanhalun toteuttamiseksi.



Kuningattaren osaa laulanut Judith Howart on aiemminkin vieraillut Kansallisoopperassa, kaunis sopraano. Kuninkaana esiintyi uusi tuttavuus Mika Kares, jota Hesarikin esitteli pari päivää aiemmin. Hän oli oikein hyvä. Etukäteen pelkäsin Mika Pohjosen esiintymistä, en pidä hänen habituksestaan. Olihan Carlos masentunut ja epätoivoinen, mutta kyllä olemus prinssiksi oli liian räjähtäneen oloinen. Erityisen hyvä mielestäni oli prinsessa Ebolina laulanut Lilli Paasikivi, tuleva oopperan johtaja. Hän näytteli hyvin ja riehui vaikuttavasti. Olisi ollut kiintoisaa kuulla virolaista Koit Soaseppiä suurinkvisiittorin roolissa, hänethän on myös esitelty Hesarin sivuilla. Orkesteria johti Pietro Rizzo, ohjaus oli Manfred Schweigkoflerin ja lavastus Waltter Schutzen, kaikki minulle tuntemattomia.

Lampilan kritiikki kohdistui erityisesti ylöspanoon. Olihan lavastus synkkäsävyinen ja paikoin yliampuva. Varsinkin kohtaus, jossa kolme kuolemaan tuomittua työnnetään maasta nousevan puun alle tulipätsiin samalla kun puun juuristo muodostaa karmaisevan pääkallon. Pääkalloja laskeutuu runsain määrin katosta ja osa jää pitkäksi aikaa näyttämölle. Näyttämöllä on synkkä metsä, jonka kumpuilevassa maastossa liikutaan. Kun tarvitaan luostaria, liikuskellaan keskellä olevan ison kivipaaden ympärillä kynttilöiden palaessa. Hyvin keksitty. Kuninkaan ja Ebolan rakastelukohtaus tapahtuu metsikön edessä olevassa kaatopaikkaa muistuttavassa maastossa. Se hieman ihmetyttää, vaikka mitään keinotekoisia palatseja ei kaipailisikaan. Heidi Wikarin puvustus värikontrasteineen pääsee kuitenkin oikeuksiinsa mustanpuhuvassa ympäristössä. Kuorokohtaukset ovat värikkyydessään tosi kauniita. Lampila pitääkin oopperaa fantastisena kauhukarnevaalina. ”Hoviväki ei niinkään kansoita tätä maisemaa, vaan erilaiset fantasiahahmot, velhot, kummajaiset, villisoturiheimot ja zombit. Kuoleman linnut korpit lentelevät. Vampyyrit ja monet muut hirviöt vaanivat varaan taustalla.” Minun mielikuvitukseni ei yltänyt tällaiseen Lampilan kuvaamaan menoon. Korpit niin, taustan videomaisemassa tosiaan lintuhahmot lentelivät, lienevät sitten olleen korppeja.



Kun ei ole tiukkaan raamitettua ajattelua siitä, millainen tämän oopperan pitäisi olla, nautin esityksestä, en miettinyt zombeja tai korppeja. Tästä on pakko tehdä johtopäätös, että kriitikkoja ajatellen modernin oopperan ohjaus on helpompaa, ei ole valmista niin sanottua oikeaa toteutusta. ”Velhovisio vahvistaa sitä vanhaa ennakkoluuloista käsitystä, että ooppera on täysin irrationaalinen, järjenvastainen taidemuoto”, sanoo Lampela. Mutta miksi 1800-luvulla sävelletyn oopperan pitäisi hakea toteutusmuotonsa samalta vuosisadalta. ”Se (toteutus) mystifioi ja sekoittaa Friedrich Schillerin historialliseen näytelmään perustuvan oopperan johdonmukaisen tarinan”, valittaa Lampila. Kyllä oopperan tarina oli minusta hyvin johdonmukainen, jopa harvinaisen selkeäpiirteinen. Lampila moittii myös sitä, että henkilöt jäivät vaille persoonallisuutta ja suurten tunteiden paloa. On kyllä niin, että tapahtumaympäristö vei niin paljon huomiota, että henkilöihin keskittyminen kärsi. Näin tosin ajattelen vasta nyt Lampilaa luettuani, sitä en osannut ajatella katsoessani. Nautiskellen ja antamatta järjen liikaa ohjailla ajatuksiani kuuntelin musiikkia ja silmät ymmyrkäisinä ihmettelin tapahtumia. En jatkossakaan usko Lampilaa, voin hyvinkin jättää järjen narikkaan takkini taskuun ja ottaa sen sieltä vasta miettiäkseni, miten selviän ratikalla kotiin.