Olin pistänyt pisteen hyödyttömyyden ajanjaksolle, siltä minusta tuntui, onnettomalle ajanjaksolle, kammottavalle aikakaudelle. Minulla oli ollut kaksi vaihtoehtoa, asia on minulle edelleen päivänselvä, joko tappaa itseni, mihin minulla ei ollut riittävästi rohkeutta, tai jättää lyseo siinä silmänräpäyksessä.

Lainaus on Thomas Bernhardin kirjasta Kellari. Pienen, käteen hyvin sopivan teoksen alkusanoissa sanotaan sen olevan toinen kirjailijan autobiografisessa sarjassa. Ensimmäinen on Syy, josta kirjoitin 23.10.2011. Kellarissa on aiempien Bernhardin kirjojen tapaan toistoa toiston jälkeen. Asia ikään kuin pyörii spiraalimaisesti eteenpäin kerraten samoja asioita ja ottaen aina mukaan jonkin uuden näkökohdan. Välillä tuntuu kuin tarina aloitettaisiin uudelleen alusta. Jotakin kiehtovaa tässä kirjoittamistavassa on. Joitakin sanoja tai muutaman saman ilmauksia Bernhard kirjaa kursiivilla ja saattaa toistaa tällaista ilmausta parin kolmen sivun aikana kymmeniä kertoja. … hän oli ilmoittanut Podlahan osoitteen hyvin vastentahtoisesti, lausunut osoitteen vastentahtoisesti, maininnut sanan Scherzhausefeld vastentahtoisesti. Lisäksi koko kirja on yhtä lukua vailla kappalejakoa.

Syy käsitteli päähenkilön kammottavia koulukokemuksia. Kellarissa hän kääntää koululle selkänsä ja kääntyy päinvastaiseen suuntaan. Lähestulkoon kirjan koko tarina on kerrottu ensimmäisellä sivulla: päähenkilö päättää lopettaa lyseon käymisen, menee työvoimatoimistoon hakeutuakseen oppipojaksi siis eräänlaiseen oppisopimuskoulutukseen, haluaa nimenomaan päinvastaiseen suuntaan kuin, missä koulu on, saa paikan Karl Podlahan elintarvikekaupassa, kokee olevansa hyödyllinen ja on onnellinen. Päähenkilöllä on ollut surkea koti, vain isoisä tuntuu hyväksyvän hänen ratkaisunsa jopa tukevan niitä. Kirjassa kuvataan siis pätkä kertojan nuoruusvaihetta, muistellaan sitä vanhana. Ilmenee, että kertoja on jopa käynyt tapahtumapaikoilla myöhemmin ja tavannut nuoruudessa tuttuja henkilöitä. Kirjailijan elämän koko kuva ei kuitenkaan selviä, pieniä viitteitä annetaan siellä täällä. Ainoat muut henkilöt, joista saa jonkinmoisen hataran kuvan, ovat kauppias Podlaha ja isoisä.

Kellari sijaitsee Salzburgin Scherzhauserfeld –nimisessä kaupunginosassa. Kirjailija on saanut kimmokkeen kertoa tarinaansa juuri nyt, 30. vuotta tapahtumien jälkeen, koska kaupunki on aikeissa purkaa kaupunginosan. Hänen kuvauksensa työpaikastaan Podlahan kaupasta ja koko asuinalueesta on karmaiseva. Alue oli helvetti, ei ainoastaan esihelvetti, se on toivottomuusgetto ja häpeägetto. Suurin osa syntyi ryysyissä ja ryysyissä he myös kuolivat. Heidän elinikäinen vaatetuksensa oli sininen metallityöläisen asu. He tekivät kaikessa järjettömyydessään lapsia ja tappoivat nuo lapset heissä itsessään piilevän epätoivon aiheuttama, jo pitkälle edelleen tylsistymisensä seurauksena. Päähenkilö kokee kuitenkin, ettei hän kykene oikeastaan kuvaamaan totuutta. Vain asianomainen tietää totuuden, minä ajattelen, mutta pyrkiessään ilmaisemaan sen muille, hänestä tulee automaattisesti valehtelija. Olen koko ikäni aina halunnut sanoa totuuden, mutta nyt tiedän valehdelleeni. Loppujen lopuksi kyse on vain valheen totuuspitoisuudesta. Kirjailijan kotimaan Itävallan yhteiskunnan totuuksista hän on kirjoittanut aiemminkin, eikä siitä ole pidetty. Teoksen alussa olevassa kirjailijan esittelyssä todetaan, että hän on järjestänyt kirjallisia skandaaleja ja suhtautunut halveksuen itävaltalaiseen identiteettiinsä.  Hitlerin aikakausikin kirjassa vilahtaa, natsit korjasivat kurjalta alueelta pahimmat ainesosat, ja lähettivät heidät kaasutettaviksi tai muuten tuhottaviksi. Alue oli niin surkea, että siellä ei edes kuultu käytettävän sanontaa tuonkin Hitler unohti uunistaan, niin kuin muualla kaupungissa.

Päähenkilö ei ole mitenkään miellyttävä ihminen. Olen aina aiheuttanut häiriöitä ja ärsyttänyt muita. Kaikki mitä kirjoitan, kaikki mitä teen, häiritsee ja ärsyttää. Koko elämäni ja sitä kautta koko olemassaoloni ei ole mitään muuta kuin tauotonta häiritsemistä ja ärsyttämistä. … Oppilaiden ja opettajien ja kertojan välillä vallitsi tauoton vihamielinen jännite, ajautunut ulospääsyä vailla olevaan eristykseen, myös kotona yhteydenpito perheenjäseniin on ollut juuri ja juuri mahdollista ainoastaan äärimmäisten ponnistelujen kautta. Hän on eristäytynyt perheestään ja sukulaisistaan. … oli vain ryhmä verisukulaisia, jotka asuivat siinä ainoassa asunnossa, joka heillä vielä oli käytössään, yhdeksän ihmistä, jotka eivät enää kestäneet ja sietäneet nähdä toisiaan ja jotka vain odottivat äitini ja hänen miehensä, minun holhoojani, pitävän heitä hengissä, … Podlahan kaupassa hän kuitenkin löytää yhteisöllisyyden ja uudenlaisen tarkoituksen elämälleen. Alusta alkaen en ainoastaan halunnut olla hyödyllinen, vaan minä olin hyödyllinen, ja hyödyllisyyteni huomattiin. Vaikka työ oli raskasta ja likaista ja kaupassa piti sietää ympäristön köyhiä ja maksukyvyttömiä ihmisiä, kertoja on onnellinen.

Jossain vaiheessa tekstistä käy ilmi, että kertoja on harrastanut lapsena musiikkia. Viulunsoitostahan kerrotaan edellisessä teoksessa Syy. Nyt kertoja ryhtyy harrastamaan laulua. Bernhard on todellisessa nuoruudessaan haaveillut oopperalaulajan urasta ja musiikki on koko kirjailijaelämän ajan ollut hänelle tärkeä. Kirjan kauppias Podlaha itsekin osallistui Salzburgin musiikkijuhlille ja siten ymmärsi oppipoikaansa. Isoisä hankkii pojalle laulunopettajan ja hän menestyy niin hyvin, että pääsee esiintymään kirkkoihin ja musiikkijuhlille. Onnettomuudekseen hän vilustuu ja siitä alkaa vuosien sairaalakierre. Siihen kirja päättyy. Jatkan kokeellista linjaani vielä tänäänkin, tällaista yksinäistä sutta, joksi olen taas muuttunut, kiehtoo se, ettei tiedä kuinka kaikki päättyy. Toivottavasti saamme siitä selvää omaelämäkerrallisten kirjojen seuraavassa osassa Hengitys, joka ilmestyy suomennoksena tänä keväänä.

Kirja kertoo asioista, joita olisi vaikea lukea, jos ne koskisivat omaa ympäristöä. Kertomistapa toistoineen on kuitenkin niin analyyttinen ja kirkas, että lukukokemuksesta tulee rauhaisa ihmisten onnettomuuksista huolimatta. Ehkä rauhaa antaa se, että kaiken kauheuden keskellä kirjailija itse tuntuu selvinneen. Kirja rakentuu herkullisella tavalla erilaisten vastakohtien varaan, entinen elämä – uusi elämä, Scherzhauserfeld – vastakkainen suunta, isoisä – muu perhe. Olli Sarrivaaran käännös on hyvä, pidän kielestä.  

Me kaikki pakenemme koko elämämme ajan itsepintaisesti samaan suuntaan. Se teatteri, jonka neljä-, viisi- tai kuusivuotiaana pistin pystyyn elämäni näyttämöksi, on nykyään satoihintuhasiin hahmoihin ihastunut näyttämö, esitykset ovat parantuneet sitten ensi-illan, lavasteet ovat vaihtuneet ja ne näyttelijät, jotka eivät ymmärrä esitettävää näytelmää, heitetään ulos, näin on aina ollut.