Olisi tietysti hienoa, jos voisi kirjoittaa viimeistään joulun alla Finlandia-ehdokkaista, ainakin voittaneesta Risa Liksomin Hytti nro 6:sta. Minulla kun on menossa tämä ”en osta kirjoja” –kausi, varasin kirjat heti, kun lista oli julkistettu. Paras varaussija, jolle pääsin oli 75, Hirvisaari sijalla 632. Kirjat tulevat tällä menolla ilmeisesti luetuksi ensi kesään mennessä. Olen listaamassa hyllyjeni yhteiskunta-, kasvatustiede- ja muita senkaltaisia kirjoja, joita sitten ryhdyn tarjoilemaan sinne ja tänne. Niitä joskus odottava kaatopaikka ei oikein innosta. Jos kiinnostaa, ota yhteyttä. Tässä kirjoittelen parista viime aikoina lukemastani kirjasta. Antiaikalainen eli Tommi Melender siteeraa blogissaan David Schieldsiä, jonka mukaan perinteinen romaani on menettänyt kulttuurisen relevanssinsa, kykynsä ilmaista tai välittää jotain olennaista siitä mitä on elää nykymaailmassa. Melender ei ole samaa mieltä, en minäkään, jos uskaltautuu itseeni verrattuna jättiläisten sarjassa keskustelemaan.

Kesään 1980-sijoittuva Orhan Pamukin teos Hiljainen talo ilmestyi suomeksi käännettynä vasta nyt, kolme vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen.  Kääntäjänä on Tuula Kojo. Hiljaisuuden talo voisi hyvin olla myös tätä päivää, eikä Pamuk kerronnassaan petä. Kirjassa ei oikeastaan ole yhtään henkilöä, jonka elämä olisi kunnossa. Hiljaisuuden taloa asustaa Fatma, isomummi, 90-vuotta täyttänyt äkäinen nainen, palvelijanaan kääpiö Recep. Taloon on muutettu nuorena 70. vuotta aiemmin lääkärimiehen kanssa, tämä joutui pakenemaan Istanbulin poliittista ilmapiiriä. Mies menetti töykeyden takia asiakkaansa, kirjoitti 40-osaista ensyklopediaansa, juopotteli ja teki siinä sivussa piialle kaksi lasta, toinen tämä kääpiö Recep ja toinen Ismail. Fatma hakkaa kerran suutuksissaan lapset verille, Ismailista tulee kampurajalkainen. Lapset viedään maaseudulle, josta Fatman poika Dogan bey hakee heidät takaisin. Recep jää taloon. Ensyklopedia ei valmistu ja mies juo itsensä hengiltä. Tapahtumat keskittyvät kesään, jolloin isomummin kolme orvoiksi nuorina jäänyttä lapsenlasta, Faruk bey, Nilgyn ja Metin saapuvat vierailulle.

Romaania voi lukea eräänlaisen darvinismin ja jumalankieltämisen julistuksena. Ensyklopediaa kirjoittava Selahattin on jopa muuttanut sukunimensä Darwininpojaksi. Hänen julistuksiaan voi lukea sivukaupalla. ”Jos kaikki luontoon ja yhteiskuntaan liittyvät tieteet tunnetaan, niin Jumala kuolee.”  Tarina etenee hyvin pitkälle isomummi Fatman muisteluina, vaikka kertojana esiintyvät myös muut. Faruk bey on mielenkiintoinen hahmo, dosentti ja tutkija. Hän ravaa jossakin arkistossa ja pohdiskelee historian kiemuroita. ”Historiaa ja jopa elämää on sellaisenaan mahdotonta pukea sanoiksi! Sitten ajattelin, että ainoa keino löytää tuo polku oli muuttaa aivojemme rakenne: meidän oli muutettava elämämme, jotta näkisimme elämämme sellaisenaan!” Metin taas viettää aikaansa muiden nuorten kanssa rannoilla, ajellaan autoilla ja veneillä, poltellaan hasista ja juopotellaan. Niglyn on kommunisti, jota nuorisojoukko piinaa ja tulee lopulta Recepin veljenpojan hakkaamaksi. Kuvaus sopii hyvin tähänkin päivään, on luokkaristiriitoja, uskonnon ja ateismin törmäyksiä, yhteiskunnallisia ja poliittisia ristiriitoja. Mielenkiintoisin jännite kirjaan tulee palvelija Recepin kertojanäkökulmasta, jossa korostuu vanhan kuolemaa odottavan naisen kalseus, suoranainen raakuus. Tarinaahan Pamuk osasi jo tuossa kirjassaan kuljettaa, vaikka teos ei mielestäni ylläkään Viattomuuden museon tasolle.

Jos Pamukin Hiljaisuuden talossa ei ole yhtään henkilöä, jolla elämä olisi kunnossa, ei Michel Houellebecqin romaanissa Maasto ja kartta (suomennos Ville Keynäs) ole siinäkään oikeastaan ihmisiä ilman ongelmia. Surullinen masentuneisuus leimaa ihmisten elämää. Päähenkilöllä ei ole ystäviä, suhde isään on etäinen, äiti on kuollut, rakastettuakaan hän ei kykene pitämään. Pidin romaanin ironisesta ja kaikki kyseenalaistavasta otteesta. Romaani on täynnä taidetta, sen kauppaa, ihmissuhteita, Pariisia.  Antti Nylénin mielestä halu poseerata kristinuskon raunioilla on narrimaista (Parnasso 6/2011), mutta jääköön Nylén omaan älykön maailmaansa. Minä pidin kirjasta.

Houellebecq on viehättynyt sanojen ja lyhyiden virkkeiden kirjoittamiseen kursiivilla. Kyse on ilmeisesti muusta tekstistä vähän poikkeavista ilmauksista kuten ”eunukiksi Jumalan tähden” tai hän haluaa erityisesti korostaa kyseistä termiä kuten ”bilettää tai kaali sekaisin, nörtti tai boheemi porvari”. Minua viehättää lukea monisanaisia taidearvosteluita, arkkitehtuurikuvauksia ja tutustua ketjuun: taiteilija – galleristi – lehdistötiedottaja – ostaja. Romaanin keskushenkilö on taiteilija Ted Martin, jolla on kolme pitkien taukojen katkaisemaa taidekautta, tavallisia esineitä kuvaavat valokuvat, maantiekarttoja kuvaavat valokuvat ja eri ammatteja kuvaavat öljyvärityöt. Karttakuvat tekevät taiteilijasta kuuluista, öljyvärityöt ökyrikkaan. Karttavalokuvien näyttelyllä on mielenkiintoinen nimi ”Kartta on kiinnostavampi kuin maasto”. Voisi oikeastaan olla ihan samaa mieltä, vaikka Jedin karttakuvat ovatkin taidetta. Öljytöillä on mainioita aiheita, kuten ”Claude Vorilhon, tupakkakahvilan pitäjä”, tai ”Maya Dubois, puhelintukihenkilö” tai ”Damien Hirstja Jeff Koons sopivat taidemarkkinoiden jakamisesta” tai ”Arkkitehti Jean-Pierre Martin jättää yhtiönsä johtajuuden”. Kävi mielessä, että irviiköhän kirjailija kuvataiteilijoille. Kirjassa syödään hyvin, kuten kevytcoleslawia ja kormakanaa tai maitoporsasta ja gewurztreimineriä tai rucolagaspachoa ja puolikypsää hummeria jamssipyreen kera.

Kirjan muita henkilöitä ovat lyhytaikainen rakastettu Olga, galleristi Franz, lehdistöattasea Marylin, kirjailija Houellebecq ja taiteilijan oma isä. Kirjailijaa tarvitaan, koska Tedillä on vaikeuksia kirjoittaa näyttelyluetteloihin kuviensa esittelytekstejä.  Kuvaukset vanhenevan isän ja pojan suhteiden lähenemisestä isän loppuvuosina ovat hellyttävää luettavaa. ”Ihmisen elämä on yleisesti ottaen aika mitätön, sen voisi tiivistää rajalliseen tapahtumien joukkoon, ja nyt Jed ymmärsi kaiken, katkeruuden ja hukkaan heitetyt vuodet, syövän ja stressin, ja myös äitinsä itsemurhan.” Onkohan kirjailija Houellebecq kirjailijan omakuva, jolla ”on jokseenkin paikkansapitävä kuva yhteiskunnasta”? Romaanin loppupuolella törmätään yht’äkkiä kirjailijan murhaan ja murhatutkintaan. Kyllähän sivupolulta tuntuva, joskin kiehtova tarina löytää lopulta myös yhteyden päähenkilöön.

Suosittelen kumpaakin kirjaa. Houellebecqin luin jopa kahteen kertaan, toisella kerralla halusin vielä nautiskella kielestä ja mainioista ilmiöiden kuvauksista. On muuten aikoihin eletty, Book Plus myy signeerattuja kirjoja. Sehän on vähän samaa, kun kouluaikana tilattiin elokuvatähdiltä signeerattuja valokuvia. Kyllä signeeraus pitää saada kasvokkain, siinähän sen merkitys on.