Yritin luoda otsikon, joka kuvaisi yhdessä lukemiani kolmea kirjaa. Italialainen Paolo Giordano kertoo kirjassaan Alkulukujen yksinäisyys - suomentanut Helinä Kangas - kahden poikkeavan nuoren elämästä. Norjalainen Per Petterson elää kirjassaan Hevosvarkaat - suomentanut Katriina Huttunen - vanhan miehen elämää ja tämän nuoruuden tapahtumien muistoja. Englantilainen Ian McEwan ahdistaa lukijansa Sementtipuutarhan salaisuuksiin. Kirjan on suomentanut Eva Siikarla. Kaikkien kirjojen näkökulma on lapsen ja kasvavan nuoren, joskin Hevosvarkaan päähenkilön lapsuutta katsotaan muistojen kautta. Alkulukujen yksinäisyyden päähenkilöistä Alice on laskettelussa vammautunut, Mattia taas on sisäänpäin kääntynyt poikkeuksellinen matemaattinen nero. Hevosvarkaiden Trond jää loppuiäkseen yksinäiseksi isän jätettyä perheen hänen ollessaan 16-vuotias. Sementtipuutarhan neljältä lapselta kuolee ensin isä ja sitten äiti, mikä johtaa lasten elämän täysin absurdeihin tapahtumiin. Yhdenkään näiden kirjojen lapsen elämä ei ole normaali, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Tarkemmin en käy sisältöjä kertaamaan.

Hevosvarkaat on ihana kirja, luonnikasta kerrontaa ja jännitystäkin riittämiin. Koko ajan päähenkilön menneisyydestä paljastuu uusia kiinnostavia yksityiskohtia, jotka selittävät vanhan miehen tätä päivää. On paljon tunnelmakuvausta, joka erottaa kirjan Alkuluvuista ja Sementtipuutarhasta, jotka taas ovat pääosin konkreettista tapahtumakerrontaa. Niissä ihmisiin tutustutaan heidän tekemistensä kautta. Mukaansatempaavaa sekin. Luonto on norjalaisella koko ajan mukana, italialaisella taas ei lainkaan. Hevosvarkaat liikkuu joustavasti nykyisyyden ja menneisyyden välillä, toisissa tapahtumat etenevät selkeän kronologisesti. Ahdistuksen aste kirjoissa vaihtelee. Sementtipuutarha on lopulta suorastaan karmea ja Alkuluvut tuo tapahtumat lähelle tämän päivän koulukiusaamisjuttuja. Hevosvarkaissa lienee pikemminkin kyse kiusaantuneisuudesta kuin ahdistuksesta. Kaikki koskettavat ja jäävät mielen syövereihin muhimaan.

Hevosvarkaiden vanhaan mieheen on helppo samaistua. ”Mutta kun kuuntelen uutisia, niillä ei ole enää samaa sijaa elämässäni. Ne eivät muuta ajatuksiani samalla tavalla kuin ennen.” ”Minusta tuntuu, että ajasta on nyt tullut minulle tärkeää. En halua, että se kuluu nopeasti tai hitaasi, haluan että se on vain aikaa jossa elän ja jonka käytän selkeästi mitattaviin tekoihin ja toimiin, niin että se on minulle läsnä eikä katoa silloin kun en huomaa sitä.” Koko kirja on tällainen ajassa olemisen kuvaus, hidas kirja, jos niin haluaa sanoa. Kielessä minua ihastutti kirjailijan tapa lopettaa useita kappaleita lyhyillä tokaisuilla. Esimerkiksi: Odotan sitä. Sen verran voin sanoa. Se ei ollut oikein. Sen muistan. Talvi saa nyt tulla. Olisi metsä. Enempää en voi vaatia. Varsinkaan nyt.

Alkuluvut on kirjoitettu pääasiallisesti lyhyin vetävin lausein. Runsaasti keskustelusitaatteja, mistä syystä kirjaa on helppo lukea. Asioiden syy-seuraussuhteet avautuvat vähitellen. Alussa esimerkiksi kerrotaan siitä, kuinka isä pakottaa Alicen juomaan maitoa. Syöminen tai oikeastaan syömättömyys kasvaa kirjan mittaan koko elämää varjostavaksi tekijäksi. Mattia viiltää itseään kaksoissisaren kadottua ja siitä tulee tietynlainen pitkä säie Mattian sosiaalisen kyvyttömyyden kuvauksessa. Yksinäisyys ja vieraantumisen tunne ovat läsnä koko ajan. Läheistä ihmissuhdetta kaivataan, mutta henkilöillä ei ole kykyä sitä luoda. Lopulta on vain minä itse. Niinhän se on Hevosvarkaissakin, vaikka siinä elämää ehditään katsella koko sen pituudelta. Alkulukujen henkilöille voi lukija rakentaa mielensä mukaan yksinäisen tulevaisuuden.

Betonipuutarha oli outo lukukokemus siinä mielessä, että se vei mennessään niin, että kieleen en kiinnittänyt edes huomiota. Ei ollut aikaa pysähtyä pohtimaan, lopun ratkaisuun piti päästä mahdollisimman nopeasti. Hyvin kirjoitettu siis.

Voin suositella kirjoja. Hevosvarkaissa pääsee heti alusta alkaen kokemaan, että loppu on onnellinen, koska nuoruus avautuu vähitellen muistojen kautta. Tunnelmiin voi rauhassa tuudittautua. Alkulukujen päähenkilöiden elämää seuratessa voi palauttaa ajatuksensa omiin nuoruuden keskenkasvuisiin vuosiin ja toivoa, että kirjailija olisi suonut näille nuorille seesteisen aikuisuuden. Betonipuutarhaan on tartuttava aamulla, muuten se vie yöunet. Olen kirjapläjäyksiä kirjoittaessani aina lopuksi katsonut, mitä varsinaiset arvostelijat ovat sanoneet ja usein täydentänyt omaa tekstiäni.  Nyt jätän sen tekemättä, olkoot sanoneet mitä tahansa!

Suositus: Jos haluat saada hauskutusta historiasta, lue Herman Lindqvistin Madame de Pompadour – Äly, kauneus, valta, suomentanut Päivi Kivelä. Ei se kovin syvällistä perustietoa historiasta kaipaa, vaikka kirjailija sanookin kerran, että ”kuten sivistynyt lukija toki tietääkin, …”. Siinä jää miettimään oman sivistyneisyytensä astetta.