Pitäisi, helsinkiläinen veronmaksaja kun olen. Ensi kertaa asiasta kuultuani suorastaan innostuin. Ettäkö Guggenheim meille? Asiaa kiihkeästi ajavaan Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Siréniin olen suhtautunut varsin varauksellisesti, se vähän kahlitsi intoani. Jannehan on Tampereen lahja kaupungillemme ja varmaan lahjakas mies. Ainakin Tampereen taiteilijaseuran tiedotuslehti julistaa hänet mainioksi mieheksi. Kun kuulin hänen ajatuksensa, että kaupungin taidemuseo tulisi jotenkin yhdistää Guggenheimiin, skeptisyyteni kasvoi. Ei siitä saa luopua, sehän on hulluutta. Kaupunginmuseon Meilahden galleriassa on homeongelmia ja ihmiset nureksivat Tennispalatsin museotilan eteisen popcorninhajuja. Mutta tilat ovat oivallisia taiteen esittelyyn. Kaipa niille jotain voisi tehdä, eikä lopettaa koko toimintaa. Pälähti päähän kiusallinen ajatus, että Gallen-Kallela-Sirén mielii Suomen Guggenheimin johtajaksi.

Alastoman kriitikon eli Otso Kantokorven ajatuksia olen mielenkiinnolla seurannut. Viimeksi maanantaina hän kirjoitti Guggenheimista kriittiseen sävyyn, oikeastaan hän vastustaa koko hanketta. Museohan toimii franchise-periaatteella. Tuli mieleeni Kotipizza, nimi annetaan, mahdolliset tappiot kärsii yrittäjä, mutta voitot kerää brändin omistaja. Kantokorpi osoittaa blogissaan perusteellisesti sen, että homma ei ole toiminut oikein hyvin Bilbaossakaan. Matti Apunen oli taannoin käynyt Bilbaossa ja kirjoitti kokemuksestaan haltioituneen artikkelin Hesariin. En minä niin kauheasti eri mieltä hänen kanssaan ollut. Lainaan Kantokorpea: ”Toivottavasti Apunen ja moni muukin alkavat hiljalleen tajuta, miksi Guggenheim hakeutuu niin outoihin paikkoihin. Bilbao oli täynnä tyhjää, Abu Dhabi täynnä rahaa – ainakin tähän viikkoon asti – ja Helsinki puolestaan täynnä hyvää uskoa.” Henkilökohtaisesti en ole tässä ollenkaan vielä selvillä vesillä. Pitikö mennä vielä lukemaan Kulttuurinavigaattorin eli Heikki Kastemaan blogia, hän kun ei ollut lainkaan niin kriittinen kuin Kantokorpi.

 Kantokorpi kertoo blogissaan myös Helsingissä pidetystä keskustelutilaisuudesta, josta toki on voinut lukea muualtakin netistä. Se oli kiintoisaa, että taiteilijoista Nanna Susi ja Osmo Rauhala puolustivat hanketta. Susi myy tällä hetkellä hyvin ja Rauhala kuvittelee olevansa ainut kansainvälinen taiteilija maassamme, noin ikävästi ilmaisten. Jos lukija ei jaksa kahlata kaikkea Kantokorven Guggenheimista kirjoittamaa materiaalia siteeraan tähän vielä yhden Gallen-Kallela-Sirénin kommentin hänen blogistaan:  ”Otso on ollut yksi kovimmista Guggenheim-kriitikoista. Tätä kundia minun on pitänyt kestää jo seitsemän vuotta, mutta ei hän saa maaperää allani liikahtamaan tuumaakaan.” Kuvaajille hän oli vielä jatkanut: ”Kuvatkaa häntä, hän on niin fotogeeninen.” Kommentit ovat tympeitä, eivätkä anna hyvää kuvaa taidejohtajasta. Ja jos kerran taiteilijat itse ovat monta mieltä hankkeesta, miten minä sitten voisin muodostaa kirkasta kuvaa. Tunteella tietenkin, niinhän tässä maassa otetaan kantaa uuteen Musiikkitaloonkin. Antaa ajan kulua ja odotellaan.

Sen verran kiinnostunut olen Guggenheimista, että lainasin luettavakseni ihka uuden kirjan, Riie Heikkilän suomentaman Peggy Guggenheim – taiteenrakastajan tunnustuksia. Kirja on julkaistu 1960, suomeksi sen julkaisi Helsinki kirjat. Peggy Guggenheim (89-79) on kiinnostava nainen, juutalainen, sekä isän että äidin puolelta upporikkaiden vanhempien lapsi. Isovanhemmat olivat muuttaneet köyhinä Amerikkaan ja siellä rikastuneet. Lapsuutensa sanoo olleen onneton, ”pitkää hidastettua kärsimystä”. Hän ei käynyt koulua, vaan kotiin palkattiin opettajia. Isä oli palkannut erikseen taiteen opettajan, jonka kanssa kuljettiin pitkin Eurooppaa taiteeseen tutustumassa, maalaustaiteen ohella myös kirjallisuuteen ja musiikkiin. Kirjan alku tuntuu vähän kömpelösti kirjoitetulta, mutta kun kirjoittaja pääsee omiin kokemuksiin taiteesta, taiteilijoista ja taiteen keräämisestä, teksti on lennokasta ja mielenkiintoista. Miehiä pyöriskeli ympärillä, taiteilijoita enimmäkseen. Kirjan sivuilla kohtaa tuttuja ja tuntemattomia nykytaiteen edustajia, joista osaa Guggenheim auliisti tuki, ei ainoastaan ostoilla vaan tarjoamalla heille tiloja. Kiintoisasti hän kertoo ajasta, josta hän lähti sotaa pakoon takaisin kotimaahansa. Kiintoisia ovat myös venetsiatapahtumat. Sinne hän perusti oman museon, siellä se on edelleen. Hänen niin ikään rikkaalla enolla oli Guggenheim-museo New Yorkissa. Värikäs nainen, kirjaa lukee kuin jännityskertomusta ikään. Suosittelen.

Kirjan alussa on Gore Vitalin kirjoittama esipuhe ja Janne Gallen-Kallela-Sirénin kirjoittamat alkusanat. En oikein tavoittanut hänen ajatustaan seuraavasta: ”Länsimaissa ihmisten nimet koostuvat yleensä kahdesta osasta: etunimet merkitsevät yksilön omaa persoonallista identiteettiä, sukunimi puolestaan hänen biologista, sosiaalista ja kulttuurista historiaansa ja joissakin tapauksessa myös yhteiskunnallista asemaa.”  En kyllä osaa sanoa, liittäisinkö oman yli 70-vuotisen sosiaalisen historiani etunimeeni vai sukunimeeni. Hakeekohan Janne tässä Guggenheim-hankkeelleen selkätukea Gallen-Kallelan ja Sirénien suvuilta? Varmaan sekin on sallittua.

Juttuni kuvitukseksi olen liittänyt Korjaamon Galleriassa juuri päättyneessä Heikki Marilan näyttelyssä ottamiani kuvia. Pidimme Hannelen kanssa näyttelyä ihan oikean kokoisena, yksi huone, seitsemän isokokoista maalausta. Ihania! Maalia ei oltu säästelty. Marila sai syyskuussa Carnegie Art Award –palkinnon. Maalaukset antoivat runsaasti tulkinnan mahdollisuuksia. Halusiko Marila antaa kukkien päälle vimmalla vetämillään paksuilla siveltimenvedoilla katsojille vinkin siitä, miten häipyvää on kukkien kauneus. Vahinko, etten ottanut niistä kuvia, vain viimeisessä on aavisteltavissa, mitä on odotettavissa. Harri Mäcklin ihmetteli Hesarissa 11.10., että kuinka hän voi pistää enää paljon paremmaksi. Hän on niin hyvä.