Katsoin Annen kanssa Turun Linnateatterissa KOMin esityksen Odotus Esitys henkilöistä nimeltä Pirkko Saisio ja Marja Packalén. Jäin nyt jälkeenpäin miettimään, että mistähän mahtoi esityksen nimi oikein tulla. Ei siinä kovasti odotettu vielä vanhemmaksi tuloa eikä kuolemaakaan. Näytelmä kyllä päättyi komeasti, naiset nostivat lasilliset vapaalle rullaukselle. Vapaalla rullaavia ikänaisiahan me aina silloin tällöin tuolla alamaissa näemme, loivissa sellaisissa kylläkin. Ja siellä sitä vielä rullataan joskus itsekin.

Näytelmän teksti oli Heini Junkkaalan, Pirkko Saision ja Marja Packalénin, Junkkaala oli nauhoittanut näyttelijöiden muisteluja.  Ohjaus oli Junkkaalan. Nyt näytelmä oli rantautunut kahdeksi päiväksi Turun Linnateatteriin. Teatteri oli kiintoisa kokemus sinänsä, Linnankadulla olevan korkean talon kattokerrokseen rakennettu pitkänomainen näyttämö. Ei uskaltanut päästää mieleen ajatusta, että mitenkähän …, jos tulipalo … Eka rivin paikkamme osoittautuivat poikkeuksellisen hyviksi pitkän katsomon ja suuren korkealla olevan näyttämön tilassa. Kerrosta alempana oli ravintolasali lavoineen. Rahalle tuli lisää vastinetta, kun onnistuimme näkemään Kauko Röyhkän, joka oli treenaamassa illan esitystä.

Kaksi naista siinä siis muisteli mennyttä elämäänsä. Näytelmä koostui lukuisista muisteluista, välillä poukkoillen sinne tänne. Sellaistahan se tuppaa olemaan, se kahden naisen muistelu, kumpikin saa kimmokkeita toisen ajatuksen juoksuista, mutta puhuu enimmäkseen vain omistaan. Vuoropuhelua parhaimmillaan, vuorotellen kyllä puhutaan, mutta toista juurikaan kuuntelematta. Näytelmässä tuntui välillä, että joku teema sivuutettiin liian nopeasti. Varmasti aineistoa oli yllin kyllin, lapsuuden kummallisuuksia, kasvatuksen omalaatuisuuksia, vanhempien tekemisiä ja kuolemia, omaa poliittista menneisyyttä, avioliittoja ja –eroja, kuuluisuuden kiroja ja paljon muuta. Sinänsä oli hauskaa, kun tekstissä poukkoili vuosikymmenien ajalta monia julkisuuden henkilöitä, erityisesti Honkku eli Pirjo Honkasalo. Mutta oli siellä kadehdittava Aira Samulinkin, joka teatterissa kenkiä vaihtaessa heilautti pitkän säärensä pöydän päälle.

Ilkeyttä muisteluihin ei oikeastaan sisältynyt lainkaan, eikä siinä ollut mitään verisiä ihmisten keskinäisiä raateluita, kuten usein tämänkaltaisissa näytelmäteksteissä on. Avioerojen kipeyttäkin muisteltiin oman ja lasten kokemisen kautta mollaamatta toista. Kaiken yllä leijui jokin mainio itsensä ja toisten hyväksymisen usva, jonka lävitse paikoin naurettiin ja paikoin itkettiin. Suorastaan pakahduttava tunne tuli, kun näyttämöllä räjähti soimaan Sergio Ortegan El puoblo unido, jamas será vencido. Vaikka historiaani ei taistolaiskautta kuulukaan, siinä määrin vasemmalla on heiluttu, että kovalla volyymillä esitetty laulu nosti tunteet pintaan. Monella tavalla julkisuus on entisiä taistolaisia kohdellut. Saision ja Packalénin tavoin ei silti tarvitse takkiaan kääntää, voi hymyillä ironisesti menneelle itselleen ja tyhmiksi osoittautuneille kuvitelmilleen. Toiset ovat tehneet tyhmyytensä toisilla saroilla. Vahvaa itsetuntoa sellaiseen itselle nauramiseen kyllä tarvitaan.

Kiinnostavaa oli muutoinkin huomata, miten yleispäteviä kuusikymppisten muistelukset ovat. Kaikkihan me olemme paiskoneet hernepusseja voimistelutunneilla, on muotteja mielessä, johon vanhempamme ovat yrittäneet meitä ohjata, kaikilla meillä on tunneperäisiä kokemuksia vanhempien sairastamisesta ja kuolemasta, on eroja, ja on niitä komeita miehiä, joihin olemme joskus rakastuneet. On myös heitä, jotka jossain lapsuuden vaiheessa ovat Saision tavoin havainneet, että eivät oikeasti olekaan sitä sukupuolta, johon olivat kuvitelleet kuuluvansa. Itselläni sellainen kokemus liittyi vain sen huomaamiseen, ettei oikeiden tyttöjen tarvitse katkoa suksiaan poikien perässä jyrkimmissä mäissä. Varmasti Saisio ja Packalenkin katsovat meidän muiden tavoin lapsuuttaan ja menneisyyttään myöhempien tapahtumien lävitse, tapahtumien jotka saattavat vääristää totuutta. Muistaa niin hyvin kuin voi, vai miten sitä tänä päivänä tavataankaan sanoa.

Näyttämö oli liian suuri siihen, että näyttelijät olisivat kunnolla voineet ottaa tilan haltuunsa. Lavastuksena oli muutama penkki ja rekkejä, joissa roikkui erivärisiä ja kokoisia takkeja. Mainio oivallus. Takit siinä sitten esittivät milloin vanhempia, milloin avio- ja muita miehiä, milloin lapsia. Niitä puettiin päälle erilaisen tunnelman saavuttamiseksi. Mutta tila pakotti vähän liiallisiin takkirekkien työntelemisiin ja siirtelyihin.

Näytelmä oli siis hyvä. Minkäänlaista tirkistelyn tuntua ei tullut, vaikka julkisuudesta tunnettujen ihmisten elämään siinä kurkistettiinkin. Enemmänkin tuli tuntu, että käväisinpä vienosti naureskelemassa omalle menneelle itselleni.

Lisäys: Teatterilehdessä 6/2009 Anne Moilanen kutsuu näytelmää täydelliseksi teatterinautinnoksi.  "Aivan kuin olisi ollut kunnollisessa tyttöjen saunaillassa, kavereiden kesken, ja saanut kuulla koko illan helvetin hyviä juttuja! Nauratti ja itketti. Bravo!" Moilasen mukaan näytelmässä äärimmäisen henkilökohtainen muuttuu yleispäteväksi, tunnistettavaksi. Ehkä siksi ei koko näytelmän aikana tullut tirkistelyn tuntua, vaikka katsottiin näyttelijöiden omaa elämää, totean minä.