Tapanintervehdys lukijoille! Käykäähän katsomassa Jalmari Helanderin ohjaama elokuva Rare Export. Katsoin sen sukulaislasten tai oikeammin –nuorten ja heidän äitinsä kanssa. On tullut perinteeksi käydä joulunalusviikolla syömässä ja katsomassa kulloinenkin jouluelokuva. Elokuvasta selviää se, miten on mahdollista, että joulupukki ehtii samanaikaisesti niin moneen paikkaan. Ihan hauska se oli, minustakin, vaikka näytin täpötäydessä salissa olevan yksi harvinaisista varttuneimmista katsojista. Joko genre ei istu 70-vuotta täyttäneille tai he valmistelivat joulua tai makasivat vanhainkodeissaan. Lopun tähän otan aiemmin käsin kirjoittamistani lappusista.

18.12. Istun kirjoittamassa pläjäystä 25. asteen lämmössä Kristina Katarinan takakannella Sharm el Sheikhin satamassa. Odotan kuljetusta lentokentälle ja lentoa kotiin lumen keskelle, Anjakin odottaa tuolla etupäässä uima-altaan reunalla. Milloin faraoiden haudoista ja Kuninkaiden laaksosta Luxorissa, Petran hiekasta kaivetusta kaupungista tai Kairon museon esineistä tuli taidetta? Ovatko ne tai mikä osa niistä on luokiteltava taiteeksi? Ilmeisesti sellaista määrittelyä ei kaivatakaan, tulin vain ajatelleeksi asiaa siltä kantilta, kun nyt meinaan kirjoittaa niistä tähän. Gisan pyramidit ovat loistava näyte arkkitehtuurista, faaraoiden hautojen seinistä esineistä löytyy loistavaa kuvataidetta ja Kairon museosta upeita patsaita, taideteoksilta vaikuttavista vanhoista käyttöesineistä puhumattakaan. Äkkipäätään sanoisi, että liikutaan korkeakulttuurin parissa vaikka kohteet ovatkin varsin populäärejä. Kulkeehan mainitsemissani paikoissa vuosikymmenten mittaan miljoonittain turisteja, ilmeisen populääriä siis. Ajauduin tähän taide- ja populääripohditaan lukiessani Antti Nylenin Vihan ja katkeruuden esseitä. (Nyt Tapanina havaitsen, että ehkäpä taidepohdiskeluuni löytyisi vastaus tuossa hyllyssä olevasta Leo Tolstoin kirjasta Mitä on taide, jota olen saanut luetuksi vain paikoin.)

Tuntuu banaalilta sanoa, että Petra luonnon ja ihmisvoimin rakennettuna, pyramidit, Tutankhamonin naamio ja sarkofagit ovat käsittämättömän hienoja ja arvokkaita, mutta mitä muuta niistä sanoisi. On vaikea ymmärtää, että jokin esine on neljätuhatta vuotta vanha, kun juuri ja juuri käsittää oman ikänsä pituisen periodin maailmasta. Pidämme aikaamme teknisesti edistyneenä. Miksi? Ihmiskunta lentää avaruuteen ja kehittelee käsittämättömän määrän tarpeettomia vempaimia. Mutta saako aikamme aikaan värejä, jotka säilyttävät ihanat sävynsä tuhansia vuosia? Eipä ole ratkaistu sitäkään, miten pyramidit on rakennettu ja miten Kuninkaiden laakson valtavat kivipaadet on siirretty paikoilleen. Entä sitten Aurinkolaiva, uppoaa se tämänkin ajan nauloin ja hitsaamalla koottu alus siinä kuin narukiinnityksin koottu upea laiva. Ja mikä kauneus! Ihan ponnistelematta tulee noilla paikoilla mieleen, että mitä ajastamme jää jäljelle tuhansien vuosien päähän? Josko maailmaa enää silloin onkaan. Ja pitävätkö sen ajan ihmiset muovisia aikaansaannoksiamme niin kauniina, että niitä kannattaa pitkienkin matkojen päästä tulla ihmettelemään? Vai ihmetelläänkö edelleen samoja, tuolloin 8000 vuotta vanhoja esineitä ja niiden värisävyjä?

Vietin 1980-luvun alkupuolella kymmenen päivää Kairossa, kuljin Akateemisesta ostamani mainion kävelyoppaan kanssa ympäri vanhaa kaupunkia, yksin ja pelkäämättä, että minut kiskaistaisiin johonkin luolaan. Kiipesin minareettien huipulle kuuntelemaan rukouksiin kutsujen äänisinfoniaa kattojen yllä. Vaan enpä kulkisi tänään. Ihmettelin Gisan pyramideja, ympärillä vain hiekkaa ja kiipesin Kheopsin pyramidiin. Tunnelma oli rauhaisa. Nyt tehty lyhyt piipahdus Egyptissä osoittaa, että maa osaa jo rahastaa historiallaan. Pienet ja isommatkin kaupustelijat ovat muuttuneet todella röyhkeiksi ja osaavat puhdistaa turistin silmänräpäyksessä. Kamelinajajat asettuvat aggressiivisesti kuvattaviksi ja jos joku onneton menee satimeen, ei siitä helposti pääse irti. Jopa turistipoliisit rahastavat turisteja houkuttelemalla ottamaan näistä kuvia pyramideja vasten. Kairon museoon on rakennettu hieno, valtavan iso myymälä houkuttelevine esineineen ja kauppa käy. Turismin arvostus näkyy siinä, että oppailla on neljän vuoden yliopistokoulutus, vaikka kehitysmaassa ollaan. Ja lukuisat jumalat hallitaan, toden totta.

Tutankhamonin kuolinnaamio sitä ympäröivine kultaesineineen on vaikuttava näky. Ensimmäisen kerran näin esineet 1970-luvun lopussa British Museumissa, museota kiersi pitkä ihmisjono ja odottaa sai yli kolme tuntia. Muutamia vuosia sen jälkeen saatoin hiljaisessa Kairon museossa kävellä suoraa päätä naamion luo. Nyt huone oli eristetty ja ruuhkainen, mutta katsomaan pääsi. Museossa havaitsin, että ”museonsietokykyäni” sietäisi kehittää. Toisaalta Kairon museo tavarapaljouksineen lyö niin sanotusti niin ällikällä, että siinä pikku ihminen latistuu pelkästä odotettavissa olevan katsomisen määrästä. Aluksi opasta kuuntelee innoissaan, mutta parin tunnin päästä iskee turtumus. Kaiketi kyseessä on ”ei makeaa mahan täydeltä” –ilmiö. Pienenä annoksena hieno kokemus, suurena iskee ähky. Ja ne hautamuistomerkit ja sarkofagit! Mikä työmäärä, millä välineillä ja mikä kauneus ja värien sinfonia! Mistä ne jumalat ja faaraot ihmisille syntyvät, jotka saavat sellaisen auktoriteettiaseman, että ihmiset luovat tuollaisia muistomerkkejä. Oman kuoleman pelkoko on kaiken taustalla? Ja se ryöstely sitten! Hautoja avattu, valtavia muistomerkkejä rahdattu ympäri maailman! Berliinin Pergamon –museossa saa jo mielikuvan siitä, millaista ryöstely on ollut. Onko se arvokkaampaa katsella esineitä jossain eurooppalaisessa museossa kuin paikan päällä hiekan keskellä Afrikassa? Tuleeko rahtaamisesta arvonlisää? Havaitsen nyt, että tekstini on enimmäkseen huudahduksia ja kysymyksiä, mutta kun vastauksia ei ole. Muuten Kairon museossa oli käytössä langaton mikrofoni-kuuloke yhdistelmä. Mainiota, ei tarvinnut koko ajan kiirehtiä oppaan kyljessä kuullakseen selostuksen. Ihmiset vaeltelivat rauhaisasti kohteiden ohitse ja kuulivat koko ajan korvissaan oppaan selostuksen.

Tänne laivan kannellekin näyttää kuuluvat mantereelta minareettien rukouskutsu. Katselen hämmästyneenä laivan lippujen vaihtelua. Suomen lippu siirretään perästä keulaan ja viirit vedetään kannen yli. Jaksaisiko tuota kysäistä, mitä symboliikkaa siihen sisältyy? Jos on paljon kysymysmerkkejä menneisyydessä, näyttää niitä olevan tässäkin päivässä.