torstai, 23. helmikuu 2017

Ei kannata yrittää modernisoida Pohjalaisia

Tampereen oopperassa esitetty Leevi Madetojan ooppera Pohjalaisia sai kaksi varsin erilaista mielenkiintoista kriitiikkiä, Aamulehden Harri Hautalalta ja Hesarin Hannu-Ilari Lampilalta. Ooppera kirvoitti myös minut pohdiskelemaan modernisoinnin onnistumista.

image.jpg

Oopperan libretto perustuu Artturi Järviluoman näytelmätekstiin. Oopperan ohjaus Tuomas Parkkinen, musiikin johto Anna-Maria Helsing, lavastus Sampo Pyhälä, päärooleissa Tiina-Maija Koskela Maijana, Marjukka Tepponen Liisana, Päivi Nisula Kaisana, Ville Rusanen Jussina, Jyrki Anttila Anttina, Waltteri Torikka Karjanmaan Köystinä. Oopperassa tapahtuu seuraavaa: Antti on puukottanut suutaria, tulee tutkintavankeudesta kotikylälle kuuntelemaan tuomiota, vallesmanni sapuu pitämään käräjiä, Jussi uhittelee hänelle ja katkaise tämän ruoskan. Liisa-piika rakastaa toivottomasti talollista Jussia, rakkaus syttyy. Antti tulee tuomittuna käräjiltä, Maija suostuttelee hänet karkaamaan. Anttia etsitään, ei löydy, vallesmanni saapuu kuulustelemaan, Jussia epäillään karkureissulle auttamisesta, Jussi suuttuu, tappaa vallesmannin tämän ehdittyä ampua häntä kuolettavasti. Jussi kuolee, Liisan silmät ei oo enää kirkkahat. 

Oopperaa analysoitaessa valitettiin paikallaan laulamisesta ja tapahduttomuudesta, minä kuitenkin nautin siitä. Saatoin rauhassa keskittyä kuuntelemaan hyviä laulajia, sillä sitä he todella olivat. Mielessäni oli libreton pohjana ollut näytelmä, enkä olisi keksinyt, mitä muuta olisi pitänyt tapahtua sen lisäksi, mitä nyt nähtiin.  Tapahtumat laulettuna, kuten esimerkiksi vallesmannin suorittama kuulustelu, vievät joka tapauksessa enemmän aikaa kuin sama puhuttuna. Siinähän tulee helposti pysähtyneisyyden tunne. Kysymys mielestäni on siitä, pitääkö oopperassa olla koko ajan äksöniä, vai riittääkö paikaltaan laulaminen. Minusta ooppera on ensisinaisesti musiikkia. 

image.jpg

No, kolmannen näytöksen alussa sitten alkoikin tapahtua. Jussin palattua metsästä hakemasta pakoon lähtenyttä Anttia, tulee Liisa paikalle, riisuu itsensä alusvaatteisilleen ja Jussiltakin puukot ja paidan. Seuraa pitkä seksikohtaus, jollaista kiihkeyttä ei musiikista sinällään aavistaisi. Liisan kaksimielinen repliikki oli suorastaan mauton. Tässä yhdyn Hautalan mielipiteeseen hänen puhuessaan pornografisesta kohtauksesta. Se oli typerästi päälleliimattu, yleisöä kosiskeleva, muka-moderni. Ei vanhan oopperan modernisointi ole tätä, seksin liimaamista perinteisen esityksen päälle. Minä suorastaan loukkaannuin Madetojan, Järviluoman ja ylipäätään pohjalaisten puolesta. Hesarin Lampila on aina kohtelias ja puhuu päälleliimatuista efekteistä. En vastusta modernisointia sinänsä, mutta se pitää tehdä taiten. Kun tekstiä ei kerran muuteta, niin tapahtumisen pitää sopia tekstiin, ja tietysti musiikin tukea tapahtumia. 

Etukäteen kirjoitettiin ja ohjelmalehtinenkin esittää, että Parkkinen on halunnut nostaa naiset pääosaan. Lampila toteaa, että näkökulmassa ei ole mitään uutta, naiset eivät Pohjalaisissa ole ylipäätään jääneet statisteiksi miesten varjoon. Minulle ohjaajan lanseeraama naisten korostamisyritys ei auennut. Ilmeisesti perinteinen näytelmän sisältö on niin vahvasti takaraivossani, että en Hautalan tapaan kyennyt näkemän Maijassa erityista miestennielijää. Olemme tosin Hautalan kanssa eri sukupuolta, joten tulkintamme voivat siksikin poiketa toisistaan. Ei naisen vahvuuden osoittamiseksi riitä seksuaalisen aktiivisuuden osoittaminen, mitä se tuntui Parkkiselle olevan. Kyllä miesten houkuttelun taitaa heikkokin nainen. Naisten välinen solidaarisuus oopperassa tulee kyllä esiin, erityisesti Kaisan hahmossa. Kaisan ylivalta juoppoon mieheensä on kirjoitettu näytelmään, ei sitä Parkkisen tarvinnut keksiä. Miehet on  tietysti esitetty uhoovina, mutta sellaisiksi Järviluoma on heidät kirjoittanut. Ei siitä tekstistä syvällisesti analysoivaa miehenpuolta millään ohjauksella esiin nosteta. Hautala tulkitsee heidät luusereiksi, minä sentään en. 

image.jpg

Lavastus oli mielestäni surkea, tamperelainen näki siinä tietysti rantatunnelin, minä perinteisen nuorisoseuranäyttämön muodon, Hesarin Lampila elokuvateatterin. Valjusta taustasta olisi Lampilan mukaan pitänyt hahmojen nousta hyvin esiin, minusta se oli yksinomaan ikävä. Kaukaisuuteen polveileva tie toi lakeuden vaikutelman kyllä yksinkertaisella tavalla esiin. Alussa se oli punainen, mikä muistutti verivanasta. Viimeisen näytöksen punainen taustaväri oli jo jotain aivan muuta kuin alun hailakkuus.

Olen ollut hyvin kriittinen, mutta ei tässä raha hukkaan mennyt. Hyvät laulajat pelastivat esityksen, kuoro on Tampereella aina hyvä. Pohjalaisten kansanlaulujen poljelto tuntui ihan selkäpiissä. Yhdentekevä esitys ei olisi kirvoittanut tällaista pohdintaa tai kirjoittamista. 

keskiviikko, 10. helmikuu 2016

Elämän kirjailija - Eeva Joenpelto

Eeva Joenpellon (1921-2004) syntymästä tulee kesällä kuluneeksi 95 vuotta. Heti alkuun on tunnustettava, että minulla on ollut vaikeuksia Joenpellon kanssa. Monista hänen kirjoistaan olen pitänyt, erityisesti hieno mies Mülleristä ja tietysti Lohja-sarjan kirjoista. Nuoruudessa kirjallisuutta opiskellessa tuskastuin kuitenkin hänen jatkuvaan naisten lehtien sivuilla olemiseen. Kyllähän minä tiedän, että kirjailija ja hänen kirjansa ovat kaksi eri asiaa niin kuin ovat järki ja tunne. On siis selkeästi sanottava, että hän on upea kirjailija, eräs maamme merkittävimmistä. Upea on myös Helena Ruuskan hänestä kirjoittama elämäkerta Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. Se suorastaan pakotti minutkin koneen ääreen kirjoittamaan nämä muutamat sanat.

Joenpelto%201.jpg

Tulin lukiessani verranneeksi Ruuskan elämäkertateosta Panu Rajalan kirjoittamaan F.E. Sillanpää, Nobel-kirjailijan elämä 1888-1964. Rajalan teos on paljon laajempi ja sisältää enemmän teosten analyysiä. Ruuska kuitenkin nivoo Joenpellon teokset mainiosti osaksi elämäkerrallista kerrontaa. ”Miten elämä siirtyy kirjallisuudeksi ja kirjallisuus elämäksi”, kuten hän otsikoi esityksensä 8.2.2016 Helsingin yliopiston alumnien kirjallisuuspiirissä. Ruuskan kirja on näin mielenkiintoisempaa luettavaa kuin Rajalan kirja. On tietysti rohkeata lähteä tekemään tällaista vertausta, ovathan tarkastelun kohteetkin hyvin erilaisia. Näin tulin nyt kuitenkin tehneeksi. Hyvän kuvauksen kirjailijaelämästä nämä kaksi elämänkertaa kuitenkin antavat, kumpikin kirjoitti paljon, kumpikin pyöritti omaa kustantajaansa miten lystäsi, kumpikin taisteli julkisuuden kanssa, nautti ja taisteli. Sillanpää vain joutui kirjoittamaan paljon enemmän suorasta rahantarpeesta kuin Joenpelto. Toisen rinnastuksen ikätarkastelussa teen toiseen suuntaan eli nuorempaan Sofi Oksaseen. Myös siinä on kirjailija, joka on osoittanut, miten elintärkeää kustantajalle on suhde kirjailijaan, josko myös kirjailijalle suhde kustantajaan. Sekä Joenpelto että Oksanen on käyttänyt ja näyttänyt valtaansa, Oksanen jättäen suuren kustantamon, Joenpelto vaikuttaen siellä sisällä aina hamaan kuolemaansa saakka.

Ruuska kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Hän luo hienosti samanaikaisesti kuvaa niin kirjailijasta, kustannusmaailmasta, julkisuudesta ja jopa laajemmin yhteiskunnasta, jossa kirjailija elää. Tämä on hänen toinen elämäkertansa. Alumnien kirjallisuuspiirissä hän sanoi ikään kuin ajautuneensa elämäkertoihin. Hän teki väitöskirjansa Marja-Liisa Vartiosta, kirjoitti tästä elämäkerran ja innostui genrestä. Kustantajan vinkki sitten ohjasi hänen Eeva Joenpellon pariin ja elämäkerta syntyi kahdessa vuodessa. Joenpellosta oli Tiina Mahlamäki kirjoittanut vuonna 2007 peruselämäkerran, jota en ole lukenut. Ruuskan antama kuva Joenpellosta on rehellinen vaikka paisutuksia suuntaan tai toiseen, vaikka ymmärrän, että kirjailijan persoonaa ei ole ollut aina ihan helppo tulkita. Materiaalia, käsikirjoituksia, lehtiartikkeleita, kalentereita, kirjeitä, kortteja on ollut paljon. Vaikeusasteita työhän tuli siitä, että monista asiakirjoista oli päivämäärä poistettu.

Joenpelto%202.jpg

Eeva Joenpelto on ollut näkyvä, räiskyvä persoonallisuus, itsetietoinen taistellen kuitenkin lähes koko elämänsä ajan kirjailijaminuutensa kanssa. Koulu meni miten meni, opinnot yhteiskunnallisessa korkeakoulussa samoin, opiskelu ei häntä kiinnostanut. Hän luki valtavasti läpi elämänsä. Hän toimi lehtinaisena ja sodan aikana Maan romussa, jossa keräsi materiaalia sodan rahoittamiseksi. Kirjailijauransa alussa hän oli kotiäiti, joka hoiti kotiaan ja kasvatti kahta poikaansa Helsingissä keräten samalla materiaalia romaaneihinsa. Niitä hän sitten kirjoitti kesäisin Sammatissa. Joenpelto oli tarkka ulkoisesta olemuksestaan ja loi itsestään brändiä niin kuin nykyisin sanottaisiin. Hänen elämänsä ei ollut helppo, se on ollut ”kuoleman kanssa elämistä” hänen omia sanoja käyttäen. Kaksi vanhempaa veljeä kuoli ihan pienenä ja sisar 13-vuotiaana, vanhempi veli kaatui sodassa. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän koki olleensa äidilleen ainainen kakkonen, jonka veli pyhitetään vielä kuoleman jälkeen. Vanhin poika teki nuorena itsemurhan ja nuorempi kuoli 40-vuoden tienoilla syöpään. Ero miehestä Jarl Hellemanista oli katkera tämän löydettyä toisen naisen. Joenpelto ei halunnut erota, hän luotti avioliittoinstituutioon. Kuva-albumeista oli kaikki aviomiehen kuvat revitty pois, samoin kaikki yhteiselämää kuvaavat dokumentit on kirjailija tuhonnut. Ruuska oli kuitenkin löytänyt Hellemanin kirjeitä Joenpellolle vuosilta 1944-46. Hän oli varma, että kyse oli rakkaudesta ja suuresta kiintymyksestä. Erovaihe oli kuitenkin tavattoman kivulias.

Tässä ei ole syytä analysoida Joenpellon laajaa tuotantoa, kaiken voi lukea Ruuskan kirjasta. Minua elämäkerrassa viehätti kirjailijaksi kasvamisen kuvaus. Kustannusalalla työskennelleellä Hellemanilla oli suuri vaikutus siihen, että Joenpellosta tuli kirjailija, sanoo Ruuska. Ensimmäisenä ilmestyi pari salanimellä kirjoitettua viihdekirjaa puhtaasti ansaintatarkoituksessa. Tuolloin viihdekirjallisuuden ja ns. korkeakirjallisuuden välillä oli vielä suurempi juopa kuin nykyisin. Hänen tyylinsä oli laveaa proosaa, se keskittyy ihmisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Hän kirjoittaa Lohjan murteella, mistä kaikki eivät pitäneet. Hän ei ollut ns. modernisti. Hän tunsi uransa alkupuolella olevansa vääränlainen ja elävänsä väärään aikaan. 1960-luvulla olisi pitänyt olla puolesta tai vastaan, silloin kirjoitettiin paljon pamfletteja. Hän kuvaa sisarussuhteita ja hänellä on paljon vahvoja naisia. Vahva nainen taipuu, mutta ei taitu. Romaanissa vahva nainen hankkii jopa omat silmälasit ja hampaat, kun kerran pitää hankkia, eikä tyydy lainaamaan niitä mieheltään. Vahva nainen pitää päänsä, kuten kirjailija itsekin. ”Eeva aina pärjää”, oli äitikin sanonut. Joenpelto pyrkii kuvaamaan myös köyhää väkeä, vaikkei siihen itse kuulunut. Luokkakysymys oli tuohon aikaan tärkeä.

Ruuska.jpg

Omakohtaiset ja perheen asiat siirtyivät romaaneihin vasta 1980-luvulla romaanissa Jottei varjos haalistu. Isä oli menettänyt maatilan epäoikeudenmukaisessa perinnönjaossa ja Joenpelto kasvoi kauppiaan tyttärenä. Lohja-sarjasta menestys alkoi, hän sai kaikki mahdolliset palkinnot, lopulta aina Finlandia-palkintoa myöten. Palkinto tuli kirjasta Tuomari Müller, hieno mies. Ruuska antaa kiintoisan kuvan kirjailijasta, joka sekä toivoo palkintoa että pelkää kisaan lähtemistä ja häviämisen mahdollisuutta. Rajala osoitti Sillanpään elämäkerrassa, miten tiivis suhde kustantajalla ja kirjailijalla voi olla. Sillanpään velka WSOY:lle kasvoi huimiin mittoihin, jonka vasta Nobel-palkinto korvasi. Kirjailijalla ei ollut varaa vaihtaa kustantajaa eikä kustantajalla päästää kirjailijaa menemään. Tällainen suhde WSOY:lla oli myös Eeva Joenpeltoon. Hän oli kustantajalle oikea kultakimpale. Toisaalta tuli Joenpellolle sitä kautta myös eräs merkittävimmistä tukijoista, kustannusjohtaja Ville Viksten. Joenpelto pyöritti kustantamon miehiä, miten halusi. Ruuska arveli, että Joenpellon suuri kiinnostus kustannustoimintaan johtui myös siitä, että hänen miehensä oli ollut kustantaja. Kun ero tuli todelliseksi, kiinnostus kohdistui laajemmin omaan kustantajaan.  

Elämäkerrassa on paljon mielenkiintoista pohdintaa kirjailijan luonteesta. Joenpeltoahan on pidetty vahvana ja jopa kovana ihmisenä. ”Eeva ihmettelee, miksi niin usein ajatellaan, että voimakas ihminen on aina myös kova ihminen. Tai että vain heikko nainen voi olla naisellinen”. Siinäpä fundeeramista tähänkin päivään. Kovuudesta on elämäkerrassa kyllä monia todisteita. Aviomieskin oli todennut, että Eevan kanssa pärjää parhaiten pysyttelemällä mahdollisimman kaukana. Joenpellon romaanihenkilöillä oli näyttämisen halua ja kyllähän sitä oli kirjailijalla itselläänkin. Ruuska mainitsi esityksessään, että ehkä suuren Vares-Kantolan talon rakentaminenkin oli eräänlaista näyttämistä siitä, että isä oli vääryydellä menettänyt perimysoikeuden isoon Joenpellon kartanoon. Kartano kiinnostikin sitten lehdistöä, Joenpeltohan oli varsinainen naistenlehtien lemmikki. Hänellä oli aina sanottavaa ja mielipide joka asiaan, aina vain ei voinut olla varma, puhuiko hän totta vai ei. Lohja-sarjan aikaan hän oli ”ylivertainen suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Ja toki hän käyttäytyi kuin ylimys.” Joenpelto ajoi ahkerasti kirjailijoiden asemaa ja toimi aktiivisesti heidän järjestöissään. Vanhemmalla iällä hänellä oli todellista valtaa paitsi omassa kustantamossaan WSOY:ssä niin myös laajemminkin. Saihan hän Turun moottoritienkin kauemmas kulttuurimaisemasta, vaikka samaa asiaa olivat ajaneet monet muut. Menestyminen aiheutti kateutta ja runsas esilläolo houkutti ihmisiä. Joenpelto joutui 1970-luvulla suoranaisen häirinnän kohteeksi. Nykyään sitä sanottaisiin vihapuheeksi. Kirjailijan loppu ei ollut kaunis, niinhän usein käy. hän jäi yksin. ”Arkussa makasi vainaja, joka ei ollut elinaikanaan puhunut läheisilleen töistään, eikä kollegoilleen läheisistään. Kirkonpenkissä istui toisilleen vieraita ihmisiä ja heille kaikille Eeva Joenpelto jäi lopulta mysteeriksi.”

Kirja on myös kaunis, alussa muutaman kuvan sarja ja keskellä tekstiä musta-valkoisia kuvia. Kuvittajan ratkaisu oli ollut, että mukana on vain Joenpeltoa esittäviä kuvia, ei esimerkiksi kuvia kirjeistä tai muusta materiaalista. Kirja on monin tavoin nautittava hyvin poikkeuksellisen ihmisen elämäkerta. Joenpellon kiinnostavuutta osoittaa se, että yliopiston alumnien kirjallisuusillassa oli yli 100 kuulijaa. Paikalla oli jopa henkilö, jonka pappina toimineen isoisän luona Eeva Joenpelto oli koululaisena asunut veljensä kanssa. Tarinan mukaan Eeva oli ollut nenäkäs, ylimielinen, toisista piittaamaton nuori nainen, joka tupakoi salaa. Itse olen entisenä kirjallisuuden opiskelijana ylpeä siitä, että näin hänet promovoitavan Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1982.

tiistai, 26. tammikuu 2016

Tarinaa elämästä - Patric Modiano

Patrick Modiano sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014. Minusta, satunnaisesta Modianon lukijasta tuli tuolloin Modiano-fani. Kaivoin esille kaikki suomennetut teokset ja nyt on menossa toinen lukukierros. Tekstit kestävät aikaa, niin kuin hienosti sanotaan. Modiano on vuonna 1945 syntynyt ranskalainen kirjailija, jonka yli 20. romaanista kuusi on käännetty suomeksi. Jorma Kapari on suomentanut teokset Kehäbulevardit (1975), Villa Triste (1977), Hämärien puotien kuja (1977), Nuoruus (1986) ja Kadonnut kortteli (1987). Viimeisin, viime vuonna ilmestynyt Jotta et eksyisi näillä kulmilla on Lotta Toivasen suomentama.  Modiano on juutalaista syntyperää, isä oli kadonnut omille teilleen. Juutalaisuus nouseekin esiin useammassa teoksessa. Koska suhtautuminen viitteiden merkitsemiseen on löystymässä, minäkään en kerro, mitä kirjaa olen milloinkin lainannut. Ovathan ne kaikki Modianoa ja olen sentään merkinnyt sitaatit.

Modiano%201.jpg

Mistä Modiano romaaneissaan kertoo? Elämästä. En ryhdy kirjaamaan, mitä missäkin romaanissa tapahtuu. Saivatko he toisensa, tekivätkö isä ja poika sovinnon, saiko rikos palkkansa, otettiinko päähenkilö hengiltä, löytyikö vanha ystävä, ketä valokuvassa oikein oli? Kirjan loppuratkaisukin saattaa jäädä avoimeksi. Se ei loppujen lopuksi ole tärkeätä. En lukenut kirjoja niiden tapahtumien jännittävyyden vuoksi, vaikka sitäkin niissä oli. Luin kauniin tekstin ja tunnelman vuoksi. Viihdyin Modianon seurassa. Viihdyin niin kuin viihdytään aavan meren rannalla iltahämärissä. Muistellaan menneitä. Vastarannalle kaihotaan, muttei jakseta nousta ja lähteä. Tärkeätä on tässä ja nyt. Kunpa ei tarvitsisikaan nousta ja lähteä. Modiano kirjoittaa paljon muistamisesta. ”Loppujen lopuksi me unohdamme sellaiset elämämme yksityiskohdat, jotka häiritsevät meitä tai ovat meille liian tuskallisia. Riittää kun ummistaa silmänsä ja kelluu ja antautuu ajelehtimaan syvien vesien päälle.” Useimmilla meillä on epämääräisiä kohtaamisia, eroja, jälleennäkemisiä  menneisyyteen unohtuneiden kanssa, vanhoja tuttuja, joita  Modianon romaanihenkilöiden tapaan etsitään tai vältellään tapaamasta.

Modianon romaaneissa  elämää hallitsee irrationaali epävarmuus ja vieraus. Ihmiset ovat tuttuja, mutta eivät silti tunne toisiaan – tai edes itseään. ”He ovat vain prisman värikuplia tämän kaupungin väreissä: harmaata ja mustaa.” Nämä ihmiset ovat useimmiten juutalaisia, jotka pakenevat paikasta toiseen puristavassa noidankehässä, sanoo Kari Saviniemi  Kansan Uutisissa 29.12.2014. Ihmiset tuntuvat olevan seikkailulla loputtomassa labyrintissä, elämän sumuisessa sokkelikossa, josta ei ole ulospääsyä. Elämä on suuri sumu, jossa näkee vain lähellä olevat asiat ja nekin ymmärtää huonosti – me kaikki olemme sumussa tanssivia varjoja varjojen joukossa, toteaa Saviniemi. Tuukka Kangasluoma luonnehtii Modianon henkilöitä  teoksen Kehäbulevardit alkusanoissa varjoiksi.  ”He saattavat elää väsähtäneen tyylikästä elämäänsä loistoravintoloiden kehyksissä kuin jotkut Francis Scott Fitzgeraldin ihmiset ikään, tehdä päätöksiä ja ratkaisuja joilla on kauaskantoisia vaikutuksia, mutta aina heillä on yöpuolensa – ja juuri sitä Modiano tutkii. Ihmiset eivät koskaan tule niin pitkäksi aikaa päivänvaloon, että heidän kasvonsa ehtisi täydelleen tutkia. He ovat eriasteisia kavaltajia, huijareita, nautiskelevia egoisteja, skandaalitoimittajia, mustan pörssin liikemiehiä. He ovat sitä sakkaa, joka päivien kuohusta, ikävien aikojen vaahdosta siilautuu pinnalle – ja joka usein tietää tai ainakin aavistelee tuulen kääntyessä häviävänsä.” Tällaiset ihmiset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, kiinnostavia aivan toisella tapaa kuin ihmiset, joiden sukupuu on tarkkaan kuvattu ja joiden työhistoria kerrotaan jokaista kuukautta myöten.

Modiano%203.jpg

Romaanien tunnelma vaihtelee surullisen ja äärettömän surullisen välillä. Niiden maailmankuva on aina jotenkin vinksallaan. Missä maassa ollaan? Usein kuitenkin Pariisissa tai jollain pienellä paikkakunnalla, jonne Pariisista ei ole pitkä matka. Keitä nämä henkilöt ovat? Sukulaisia, ystäviä, vihollisia? Entisiä tanssijattaria, näyttelijöitä, muukalaislegioonalaisia. Vaikka luonteenpiirteitä analysoidaan pitkäänkin, tarkkaa kuvaa ei tule. Teoksissa paetaan usein jotain, tehtyjen rikosten seuraamuksia, ilotalomenneisyyttä tai muuten epäonnistunutta elämää. Rahaa on, välttämättä ei tiedetä mistä se tulee. Mennyttä myös etsitään, yritetään elää sitä uudelleen, haetaan vanhoja paikkoja, taloja, huoneita, kapakoita. ”Viehtymys kryptisiin palapeleihin ja toisaalta juurien etsimiseen tulee esille kaikissa Modianon romaaneissa,” kirjoittaa Saviniemi. "Kummallista väkeä. Niitä jotka jättävät matkallaan vain nopeasti haihtuvan huurun. Me puhuimme usein Hutten kanssa näistä ihmisistä joiden jäljet katoavat. Jonain kauniina päivänä he ilmestyvät tyhjästä ja palaavat tyhjään loistettuaan jonkin aikaa: Kauneuskuningattaria. Gigoloita. Yöperhosia. Useimmilla ei edes eläessään ollut enempää kiinteyttä kuin höyryllä joka ei koskaan tiivisty." Hajut ja tuoksut ovat kirjoissa olennainen osa muistoissa elämistä.

Pieni epämukavuuden tunne lukijalla saattaa olla kummallisten, epätodelta tuntuvien ilmiöiden edessä. Voiko olla niin, ettei isä kymmenen vuoden jälkeen tunne poikaansa? Mitä motiiveja ihmisillä on käyttäytymisessään toisia kohtaan? Miksi kunnolliselta vaikuttava henkilö ajautuu aina epätoivoisiin suhteisiin ja rakastuu sellaiseen, jonka menneisyydestä ei edes saa selvää? Lukija odottaa, että outouksiin tulisi vastaus, mutta sitä ei tule. Edelleen kuljetaan nuoruuden kaduilla, katsellaan nuoruuden taloja ja asuntoja, elellään hiljaisesti. Joku joskus nousee junaan, mutta lukija ei tiedä, minne se matkaa. Nähdään vain lähelle, vailla suunnitelmia. Otetta kirjasta ei oikein saa, eivätkä kirjan päähenkilöt elämästä. Minulle se ei toisaalta ollut tarpeenkaan. Toista kertaa kirjoja lukiessa ei tarvinnut keskeyttäessä edes kirjanmerkkiä, ei ollut niin tarkkaa, mistä lukemista jatkoi. Joskus Modiano kehittelee ovelia juonitarinoita, jotka lähenevät salapoliisikertomuksia. Mielenkiintoinen valokuva-teema toistuu. Arvuutellaan kuvien henkilöitä, etsitään heitä. Joskus joku valokuva on ratkaiseva romaanin juonen kehittelyssä. Valokuvien avulla lukija heitetään kirjassa paljastumattomien tapahtumien yli kymmenien vuosien päähän tulevaisuuteen.

Modiano%202.jpg

Modiano kirjoittaa aukkojen kautta. Hän rakentelee ensi sivuilta lähtien aukkoja, joita sitten vähitellen täyttää. Kudelmat lomittuvat yhteen. Osa aukoista jää avoimiksi, aivan kuin lukijan kiusaksi. Hän saa sitten omalla mielikuvituksellaan täyttää ne – jos osaa ja jos haluaa. Teosten henkilöt salaavat toisiltaan tietoja, ajattelee lukija.  Mutta ”ovatko he todella salailleet asioita? Pikemminkin he ovat unohtaneet ne ja ajan myötä lakanneet ajattelemasta niitä. Taikka eivät vain yksinkertaisesti löydä oikeita sanoja.” Kun menneisyys ajan myötä muuttuu läpikuultavaksi, usvaharsoksi, joka haihtuu auringossa, niin mitä siitä on enää kerrottavaa. ”Muistot kuitenkin haipuivat pois hiljalleen niin kuin saippuakuplat tai unenriekaleet, jotka herättäessä katoavat.”

Modianon kieli on kaunista. Erityisesti hienosti hän kuvaa vanhoja paikkoja, katuja, toreja, taloja ja huoneita.  Alkupuolen teosten kieli on rikasta, tiheää, ikään kuin sakkautuvaa. On paljon yksityiskohtia, ihmisten eleitä, interiöörejä kuvataan. Viimeisimmässä utuisempaa, helpompaa lukea, jossa tunnelma kannattelee lukijaa.  ”Aika on verhonnut kaikki nämä asiat huuruun jonka värit vaihtelevat, joskus vihreään, joskus siniseen, hiukan punertavaan. Huuruun? Ei se on huntu jota ei voi repiä; se vaimentaa äänet ja näen sen lävitse Yvonnen ja Meinthen mutta en enää kuule heitä.”

lauantai, 23. tammikuu 2016

Ooppera tähän päivään - Indigo

"Epäonnistuin, kun tein oikein. Niinkuin minulta odotettiin", lauloi Jaakko Kortekangas toimitusjohtaja tri Hackertina epätoivoissaan menetettyään poikansa Danielin (Markus Nykänen) lääketieteellisten kokeiden alttarille. Kumpikin oli palvellut samaa firmaa CoOpCota ja ollut kehittämässä samaa koelaitetta, jossa päästään syvälle ihmisen tajuntaan. Laitetta on käytetty Serenide-lääkkeen kehittämiseen. Lääke lisää tuottavuutta ja ihmiset selviävät jopa kahden tunnin yöunilla. Danielin rakastettu Aurelia (Marjukka Tepponen) palvelee samaa firmaa, niin myös Myrna (Mari Palo) ja Carl (Christian Julkin), joka on kuollut laitetta kokeiltaessa. Suuri joukko ihmisiä on saanut lääkkeestä sivuvaikutuksia, sairastunut ja vaatii syyllisten päitä alttarille. Koetta ei firma voi keskeyttää, koska työ on edennyt jo liian pitkälle. Mrs Swanson toimii firman kovaluontrisena piiskurina. Aurelia haluaa mainetta ja kunniaa ilmoitautumalla koehenkilöksi ja Daniel uhrautuu pelastaakseen hänet. Näyttämöllä pyörivät myös propagandaministeri (Koit Soasepp) ja kenraali (Petri Bäckström). Oopperan nimi Indico tulee siitä, että koelaite vie ihmisen tajunnan eri tasoille, joita kuvataan väreillä. Syvin on sininen, indigo.

Indigo%202.jpg

Kävi niin, että ennen oopperan alkua tutustuin ohjelmaan, luin tietysti tapahtumat. Vaikka julkisuudessa on kirjoitettu rock-yhtye Apocalypticassa soittavien Perttu Kivilaakson ja Eicca Toppisen oopperasta, ei minulla ollut etukäteen mitään käsitystä oopperan sisällöstä. Luettuani ajattelin skeptisenä, että onpa keinotekoinen tarina oopperassa esitettäväksi. Tarina vetäisi kuitenkin mukaansa heti alkumetreiltä ja toisen näytöksen alkua lukuunottamatta sydäntä puristi koko ajan. Siis musiikki loi jännitteen tarinan ympärille. Kiinnostus heräsi oikeastaan jo ennen ensitahtien kajahtamista, koska yleisön asettuessa paikoilleen orkesterimontusta nousi näyttämölle joukko ihmisiä vaivalloisesti kiipeillen. Tulkitsin tietämättömänä heidät työstä väsähtäneiksi, mutta he olivatkin näitä lääkkeen sivuvaikutuksista sairastuneita. Tulipa taas kerran todistetuksi, että hyvän oopperan saa lähes aiheesta kuin aiheesta. Ja onhan ahneen lääkefirman ihmiskokeet mitä ajankohtaisin aihe.

 

Se oli tämän päivän ooppera, niin aiheeltaan kuin sovitukseltaan. Eiköhän musiikkkikin ole tätä päivää. Nopeasti vaihtuvaa. Osin kaunista, niin kaunista, kuulija voi heittäytyä melodioiden ja laulajien äänien aalloille. Pidin kovasti niin Tepposen kuin Nykäsenkin aarioista. Oopperan kuoro on korkeatasoinen ja mahtavat kuorokohtaukset järisyttivät mieltä. Juuri tuolta ihmisesta tuntuu, juuri noin voimattomalta ylivoimaisen kansainvälisen yritysjätin puristuksessa. Kaikki sille uhrataan, ruumis ja sielu, juuri noin se murtaa pienen voimattoman ihmisen alleen.  Ihminen kuvittelee työn vaatimuksiin vastaavana tekevänsä hyvää, mutta kaikki menee pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Ja kaiken alla ihmisen rakkaus toista ihmistä kohtaan, ihminen rakastaa niin, että on valmis kuolemaan toisen puolesta. Toinen taas on valmis kunnian ja maineen vuoksi hylkäämään rakastettunsa. Juuri tuollaista tunteiden vellontaa oopperan katsoja janoaa. Musiikkihan korostaa tekstin ja näyttelemisenkin vaikuttavuutta, kuin tuunaus valokuvan iltaruskon värejä.

 

Toisen näytöksen alku oli minulle vaikeaa kestettävää. Ajattelin, että tähänkö tämä nyt murtui. Minusta Julkinin äänessä oli jotain pielessä, voi olla että en ymmärtänyt. Ainakin joiltain osin ääntä voimistettiin ja tässä se korostui liikaa. Kuoleman jälkeisessä vaiheessa oltiin ja siksi mukaan oli tuotu myös kaikuja. Sekin häiritsi minua. Musiikillisesti se osuus oli toisaalta juuri sitä, mitä olin Acopalyptican miehiltä odottanut, rockin pauketta, meteliä, välkettä, katsomon silmät sokaisevia valokeiloja. Ei se kauaa kestänyt, kohta taas poikansa kuolemasta ahdistunut isä lauloi tuskaansa. Sehän musiikillisesti minusta olikin hienoa, että välillä jalka hakkasi rumpujen tahdissa, välillä sielu riutui ihanan sopraanon mukana, välillä kuoro löi kuulijan istuimen selkää vasten pauhavalla syyllisten etsinnällään.

Indigo%203.jpg

Näyttämö oli upea. Sampo Pyhälän lavastus pääosin yksinkertainen, mutta vaikuttava. Pyhälän videoilla, Jussi Kamusen valoilla ja liikkuvilla tasoilla saatiin hienosti modernin ajan teknisin keinoin ihmiskokeen tunteisiin vetoava jännittävyys esiin. Itse tajuntaa muuttava koekapseli oli teknisesti monimutkaiselta vaikuttava letkuineen kaikkineen. Ajattelin kyllä sitä, että minulle olisi riittänyt vähemmän yksityiskohtainen toteutus. Toisaslta kyllähän aika tietokoneensa vaatii. Oli siinä oopperan mekaanikoilla ollut työtä. Kun ihmisen mieli muuttuu, muuttuu mielen maisemakin. Ollaan jossain äärettömyyden laitamilla, jossa ainoa katseen kirkastava kohta on ihminen.  Kalle Kuuselan puvustus oli tätä aikaa, mitä nyt mrs Swanson koreili kummallisella päähineellään. Infigon miehitys ei ole mitenkään valtava, kuoro, kahdeksan laulajaa, kahdeksan tanssijaa ja pienen pieni poika kuolemana. Hieno toteutus kuolemaksi. Pieni hellyttävä lapsivanhus vain hakee pois. Paras tähän asti näkemäni oopperakuilema. Kortekangas vanhan koulun laulajana lausui muuten englantia niin, että siitä sai hyvin selvää. Kuten myös Nisula, enkä hirveästi moiti muitakaan.

 

Oli kyllä taiteellinen johtaja Lilli Paasikiveltä rohkea teko pyytää tähän teos Kivilaaksolta ja Toppiselta. Haastatteluista päätellen ovat olleet innostuneita. Jaakko Kuusisto on tehnyt valtavan upean työn sovittaessaan teoksen oopperaksi. Hienovireiset yksittäisten soitinten äänet eivät muuten peittyneet yleisen pauhun alle, niinkuin vähän ounastelin.  Kuusisto myös johti orkesteria.

 

Oli se hyvä. Oikea ooppera, ei odotusteni mukainen nuorison rockteos. Ehkä vähän musikaalin aineksia, mutta mitäpä sitä määrittelemään. Tätä päivää toteutukseltaan. Suurfirmat vaativat ihmisiltä valtavia uhrauksia, niinhän se on. Niinkuin myös se, että ihmiset tyyntyvät vasta, kun syyllinen on löydetty. Syyllinen, milloin mihinkin. Kaiken ylittää kuitenkin rakkaus. En edes yritä esiintyä asiantuntijana, joten minun ei tarvitse osoittaa osaamistani hakemalla vikoja. Voin heittäytyä tunteiden valtaan ja sanoa vain pidinkö vai en. Pidin.

 

sunnuntai, 3. tammikuu 2016

Faktaa vai fiktiota - kuva Hertta Kuusisesta

"Jokaisella meistä on totuutemme", sanoo Heidi Köngäs kirjassaan Hertta. Kirja keskittyy Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarinaan. Luin kirjan muutama päivä sitten, siis vasta elokuvan Punainen kolmio katsomisen jälkeen. Taina Westin, Leena Virtasen ja Heidi Köngäksen kirjoittaman elokuvan ohjasi Heidi Köngäs. Kuusista esitti Vappu Nalbantoglu ja Leinoa Eero Aho. Seurattuani some-keskustelua minua alkoi kiinnostaa kysymys siitä, miten katsojat suhtautuvat kysymykseen faktasta ja fiktiosta. Minulle itselleni ei ole tärkeätä, kertoivatko kirja ja elokuva täydellisen totuuden kahden henkilön suhteesta tai edes oliko elokuvan antama kuva poliittisesta tilanteesta oikea. Minun käsitykseni faktasta ja fiktiosta on minun totuuteni, Herttaa lainatakseni.

Hertta Kuusisella oli merkittävä asema Suomen politiikassa, toimihan hän 26 vuotta kansanedustajana ja oli voimakastahtoinen puoluejohtaja, mutta kirjoja hänestä on tehty vähän. Löysin kaksi teosta. Suhteesta Yrjö Leinoon on kirjoittanut Olle Leino, Leinon poika kirjassaan Vielä yksi kirje (1990). Sitten on Brita Polttilan elämäkertateos Ihmisen tie (975). Näistä löytyi netistä pari arviota. Hertta Kuusinen näyttäytyy hyvin mielenkiintoisena henkilönä. Siitähän kirjoitti myös Unto Hämäläinen aamun Hesarissa otsikolla Hertta Kuusisen kunnianpalautus. Toisaalla tiukka kommunisti ja aatteen etua vaaliva idealisti, toisaalla kritiikittömästi miehiin retkahtava ja heissä kiinni roikkuva rakastava nainen. Faktaa vai fiktiota?

Eräässä kommentissa todetaan elokuvan olevan varsinaista Hertta-sarjaa, tarkoittaen ilmeisesti kevyttä soopaa. Ehkäpä maamme historiaan keskeisesti kuuluvien henkilöiden kuvaajana elokuvaa on katsottu enemmän faktan kuin fiktion näkökulmasta. Miksi, tiesimmehän me, että se on fiktiota. Minäkin kyllä katsoin suhdetta Leinoon faktana, perustuen Kuusisen kirjeitä Olavi Paavolaiselle sisältävään Marja-Leena Mikkolan toimittamaan kirjaan Hamlet ystäväni. Hertta-sarjaa tuntui Kuusisen elämä olevan. Kirja oli suorastaan piinallista luettavaa, niin hölmöltä Kuusinen rakkaudessaan Paavolaiseen vaikuttaa. Kaikkeen alistuva, nöyryytetty, kaiken kestävä. Mutta, mutta... Onko lukijalla tai katsojalla oikeus määrittää, millainen naispoliitikon tulisi olla. Miespoliitikossa jyllää ikuinen mies hänen hyppiessään naisesta toiseen ja jahdatessaan näitä illan pimeinä tunteina. Näin ei voi tehdä naispoliitikko. Kirjan ja elokuvan mukaan Hertan 'vapaamielisyyttä' ihmeteltiin aikanaan. Ei kai enää nykypäivänä pitäisi?

Arvelen, että henkilökuvassa faktan ja fiktion sekoittumisen katsoja saattoi paremmin sietää kuin elokuvan poliittisesta toiminnasta antaman kuvan. Kommunisteja kuvattiin muutamien some-keskustelijoiden mielestä kliseisesti. Kliseisyyttä oli mielestäni myös kirjassa Hertta. "Loppukuvan banderollien tunnuslauseet ovat enemmän 1970-lukua kuin 1940-lukua. Sieltä Heidi Köngäksen ja Taina Westin vallankumousromanttisesta nuoruudesta", sanoo Risto Kolanen fb- sivullaan. Mutta, mutta, ei fiktiota katsellessa lasketa virheitä. Katsotaan miten draama kulkee, ovatko ihmiset uskottavia (en tarkoita yksityiskohtaista faktapohjaa), miten kuvattu, miten musiikki tukee, jne. Siis minun mielestäni. Vaikka kukapa ajatuksilleen mitään mahtaa. Tästä tullaan ikuisuuskysymykseen, saako käyttää tietoja, joiden todenperäisyyttä ei ole viime pilkkuun saakka tarkistettu. Minusta saa, jos draama vaatii. Täytyy voida luottaa myös valistuneeseen lukijaan ja katsojaan. Keskustelua esimerkiksi moraalisista kysymyksistä pitäisi käydä elokuvan raamien sisällä, ei faktapohjaisena, jos varmaa faktaa ei ole.

Ongelma faktan ja fiktion suhteesta Hertta Kuusista koskevassa kirjassa ja elokuvassa tuleekin siitä, mitä itse kirjailija ja ohjaaja on sanonut. "Sarjan tapahtumat eivät todellakaan ole hihasta reväistyjä, vaan ne perustuvat pitkään perehtymiseen ja sitä kautta tehtyihin valintoihin. Sekä romaanini Hertta että tv-sarja ovat fiktioita, jotka perustuvat oikeisiin henkilöihin ja todellisiin tapahtumiin. Silti ne ovat tulkintoja siitä, mitä on voinut tapahtua", kirjoittaa Köngäs Helsingin Sanomissa 27.12.2015. Nyt sitten lukija ja katsoja alkaa pohtia, mikä on asiapohjaista ja mikä taas ei. Eihän hän itse voi verrata tietoja. Antti Majander sanoo romaanista Hertta, että se on johdonmukainen, ehyt ja hyytävä. Majanderin mielestä hän voi kirjoittaa tällaisen romaanin, vaikka kaikkea ei voi todeksi todistaakaan. "Se (romaani) on tulkinta parista ihmisestä tietyssä tilanteessa."

Elokuva oli enemmän Leino-kuva kuin Hertta-kuva. Siinä mielessä kirja on tasapainoisempi. Johtuisiko elokuvan Leino-painotteisuus Eero Ahon loistavasta näyttelijäsuorituksesta, oli hän sitten todellisuudessa ollut elokuvan kuvaama roisto tai ei. Keskustelussa näyttelijäsuoritukset ja ylipäätään elokuvan arvostelu elokuvana, ovat jääneet vähemmälle tarkastelulle kuin faktapohja. Mielestäni näyttelijätyö oli hyvää, erityisesti Eero Ahon. Netistä löysin kritiikkiä Hertan, ja muidenkin, käyttämistä vääristä termeistä. Kyllähän minäkin olisin vaatimassa siinä mielessä faktaa, että jos kuvataan 1940- ja 1950-lukuja, niin kielen on sovittava siihen historialliseen aikaan. Sillä sitten ei ole merkitystä, onko Hertta tai Yrjö todella niin sanonut. Jos kieli vie draamaa eteenpäin, niin se riittää.

Elokuvaa on verrattu myös aiemmin televisiossa nähtyyn Martta Koskisesta kertovaan, Ville Suhosen ohjaamaan dokumenttiin Ompelijatar. Somessa on sanottu elokuvan häviävän dokumentille. Mutta eihän niitä voi verrata samoin kriteerein, toinen on dokumentti, toinen fiktioelokuva. Jos arvioija on käyttänyt dokumentin arviointiin sille kuuluvia kriteereitä ja fiktioelokuvaan sille kuuluvia kriteereitä ja pystynyt asettamaan näiden perusteella järjestykseen, niin ok. Epäilen.

Vielä viimeisimpänä otan esille Hertta Kuusisen suhteen runoilija Elvi Sinervoon. Netin jostain blogista löysin tiedon, että joku Jaana valmistelee aiheesta väitöskirjaa, sukunimeä en löytänyt. Se olisi tosi mielenkiintoista, istuivathan he kumpikin Hämeenlinnan vankilassa ja Kuusinen oli myös kulttuurista kiinnostunut poliitikko. Faktaa kehiin, huutaa fiktiosta tykkäävä.

  • Bloigistani

    Kirjoittelen tänne harvakseltaan kokemuksiani ja ajatuksiani kulttuurista. Kimmokkeena voi olla näkemäni ooppera, näytelmä tai näyttely, kuulemani konsertti tai lukemani kirja. Aiemmat vuodet ovat osoittaneet, että erityisesti minua kiihottanut tapahtuma tai mieltä kalvamaan jäänyt kysymys synnyttää tekstiä, tuottaa eräänlaisen läiskähdyksen tai pläjäyksen. Kattavuuteen en pyri, sekavuudelta en voi välttyä.
  • Aiemmista vuosista

    Vuodatus kaatui kesän 2012 alussa ja monen vuoden kuvat hävisivät. Olen jossain määrin palautellut kuvia, mutta aukkoja on jäänyt. Vanhoissa jutuissa saattaa olla muitakin layout-ongelmia. Alkuvuosien kirjoituksia olen siirtänyt melko paljon paperille.
  • Tagipilvi