Ei kysele äkkimuutos, myrskyn nielu.                            Millä edes hellytellä voisin?

Kyselemästä vain et herkeä, sielu.                                Miksi ei julmuus iske sattumoisin?

 

Ja vaikka jatkat yössä kulkuasi,                                     Miksi ei ruostu kukkaskypärän loiste?

pyyhkiydy ei nimi otsaltasi.                                             Miks elämän tähtihetki ei koita toiste?

 

Puunlehtikin toisten kanssa vieretyksin                         Miks ihmisiltä ei sammu lepatus liekin,

valot ja varjot kokee. Silti yksin.                                      tie vaikka tuiskuöihin veis, ja viekin?

 

Oletko vailla suuntaa? Siispä kysy,

miksi kaikki kuluu, miksi ei pysy?

 

Yllä oleva runo on virolaisen Betti Alverin (1906-1989). Hän vaikeni neuvostomiehityksen alkaessa kahdeksikymmeneksi vuodeksi, aina vuoteen 1966 saakka. Runon otin Tampereen teatterin Frenkell-näyttämöllä Paulan kanssa näkemäni Sofi Oksasen Puhdistus-näytelmän ohjelmalehtisestä. (Pahoittelen, että teksti tulee tähän harvalla rivivälillä, vaikka se on alunperin kirjoitettu samoin kuin muukin teksti.)

Näytelmän on ohjannut Mikko Viherjuuri ja lavastus on Marjatta Kuivaston. Näyttelijöistä ennestään tuttuja olivat Tuija Vuolle vanhana Aliidena ja Heikki Nousiainen KGP:n upseerina ja nykyisenä mafiamiehenä. Nuorta Aliidea näytteli Suvi-Sini Peltola, Zaraa Piia Soikkeli, Ingelin miestä Hansia Esa Latva-Äijö, Martinia Ville Majamaa ja nuorta mafiosoa Mikko Rantaniva. Luettelin nimet siksi, että nuori näyttelijäkaarti niin täällä Hesassa kuin muuallakin näyttää vain vaivoin jäävän muistin lokeroihin. Pitäisi kai käydä tutustumassa heihin tuossa kadun toisella puolella jo heidän TeaKin aikoinaan.

Näytelmän juonta ei tarvitse kerrata, varmaan jokainen mahdollinen lukijani on lukenut kirjan tai nähnyt näytelmän. Oksanen on itse sanonut, että näytelmä on syntynyt turhautumisesta ja väsymisestä seksuaalisen väkivallan loputtomaan toistumiseen. Niinpä. Yhteiskuntajärjestelmästä huolimatta näytelmässäkin nähty karmea väkivalta toistuu, vain alistaja vaihtuu. Yhtä kauheata sitä on katsoa, oli sitten tekijänä totalitaarisen valtion koneisto tai uuden järjestelmän mafiosojoukko. Näytelmä on samalla ahdistava kuvaus Neuvostoliiton aikaisesta sorrosta, josta kuulin Oksasen puhuvan Vaasan LittFestissä jo ennen kirjan julkaisemista. Väkivallasta puhuivat myös aiemmat kirjat, Stalinin lehmät ja Neiti Julie. Ja väkivallan todellisuudesta yrittää Oksanen puhua edelleen tullen leimatuksi oman pesän likaajaksi. Me suomalaiset kun olemme perimmältämme ihan rauhallista väkeä. Että pesää tulee likaamaan vielä virolaista alkuperää oleva nainen, ärsyttävän näköinenkin vielä!

Tampereen esitys oli hyvä. Ihmettelin alussa itsekseni, että miten mahtavat katsojat pysyä kärryillä tarinan takaumien kanssa. Aliiden samanaikainen esiintyminen vanhana ja nuorena toki helpotti ymmärtämistä ja puoliaikaan mennessä näytelmän luonne oli varmaan käynyt selväksi kaikille. Aliiden kovuus sisartaan kohtaan tulee ymmärrettäväksi saman rakkauden kohteen vuoksi, ymmärrettäväksi mutta ei hyväksyttäväksi. Vanhan Aliiden kovuus selittyy mielestäni parhaiten yksinkertaisesti hengissä pysymisen vaikuttimien kautta. Aliiden kohdalla tulee väistämättä mieleen Jaan Krossin pohdinta siitä, kumpi oli Viron kannalta hyväksyttävämpää, paeta vai jäädä ja antaa jossain määrin periksi. Aliidehan ei ollut loputtoman paha, pelastihan hän Zaran ja uhrasi lopulta itsensä. Oikeaksi Moskovan hyväksymäksi kommunistiksi pyrkivä Martin, Aliiden mies, oli tehty juuri niin ikäväksi kuin mitä oman edun vuoksi tapahtuva nuoleminen ihmisen tekee. Vanhana mafiosona Nousiaisella oli taas oivallinen rooli näyttää, millaiseksi elämän valinnat ihmisen muokkaavat. Nuori mafioso oli näytelmän kaikkein karmein esitys, mutta hyvin tehty. Ajattelin kyllä, että näytelmien erilaiset roolit antavat näyttelijöiden tulkinnoille erilaiset mahdollisuudet. Olisikin aina kiva nähdä sama näyttelijä aivan erilaisissa rooleissa.

Frenckellin näyttämö on kohtalaisen uusi ja viehättävä lisä Tampereen teatterille. Näyttämö on sopivan pieni, näyttelijät tulivat nyt niin lähelle näyttämön keskivaiheillakin istuvaa katsojaa, että tunnelma varmasti välittyi. Lavastus mukautui ilman esineiden siirtelyjä Aliiden kodiksi, kunnantalon kidutuskellariksi ja mafiosojen areenaksi. Mainio yksityiskohta tamperelaisessa teatteriyleisössä oli huomata, että ostaessani väliajalla ohjelmalehtisen myyjä sanoi toiselle, että nyt on myyty neljä. Olisikohan syytä tuoda myyntipaikka kahvion takapöydältä lähemmäs yleisöä? Se taas vaatisi jonkun ihmisen ja heistähän on tänä päivänä pulaa kaikkialla!

Dramaturgi Mikko Viljanen kysyy Teatteri-lehdessä 1/2010, että pitääkö taide-elämyksen tuottaa puhdistava tunne? Hänestä esimerkiksi uteliaisuus on mielenkiintoisempi tunne. Puhdistuksesta voisi sanoa, että ei se kyllä puhdistavaa tunnetta tuottanut, pikemminkin ahdistavan. Pohjana oleva Oksasen kirja sen sijaan sai jo Krossin kautta heränneen kiinnostuksen Viron historiaan kasvamaan. Näytelmästä sanoisin vielä, että Oksanen osoittaa tasapuolisesti ihmisen heikkouden, järjestelmästä huolimatta. Hän ei tuomitse, hän jättää sen katsojan itsensä tehtäväksi. Hän vain antaa riittävästi materiaalia omiin pohdintoihin. Näytelmästä ei voi lähteä kotiin pohtimatta myös ihan omakohtaisesti suhtautumistaan näytelmän tapahtumiin. Ja vain 80 km täältä etelään! Olen parhaillaan tutustumassa aiempaan suomalaistuneeseen virolaiseen eli Hella Wuolijokeen Pirkko Kosken kirjan kautta. Pläjäystä ei voi vielä kirjoittaa, koska on palattava uudelleen Erkki Tuomiojan Häivähdykseen.