Matkatessani pari päivää sitten junalla Vaasaan maisemat olivat alla kuvatun kaltaisia. Kuva on Isonkyrön asemalta. Oli kyllä melkoinen vastakohta; katsella iki-ihanaa lumista maisemaa ja lukea Marko Hautalan romaania Käärinliinat. Muutama sana kirjasta lopussa. Ensin kuitenkin otsikon näytelmään, joka kuvaa Toivo ja Alma Kuulan elämää.

Vaasalainen työryhmä Airi Ropponen-Lindroos, Jussi Hietikko, Tuula Hietikko & Olle Lindroos oli työstänyt näytelmän eräiden Toivo Kuulaa kuvaavien teosten pohjalta. Keskeisin kirja oli ilmeisesti Juhani Koiviston Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. Käsittelin sitä aikoinani näilläkin sivuilla, mutta olen sen jo poistanut. Työryhmää täytyy kyllä lämpimästi onnitella suuresta ja taidolla tehdystä työstä. Se ei sortunut helppoon ratkaisuun aloittaa kirja alusta ja edetä tapahtumien kronologisessa järjestyksessä. Näytelmä alkoi Kuulan traagisesta kuolemasta Viipurin seurahuoneella ja hyvin alkoikin. Tutkijaa esittäneen Tuula Hietikon aloitus loi selkäpiitä karmivan tunnelman ja imaisi kerta heitolla näytelmän pyörteisiin. Vaikka näytelmä loppui kuolemaan eli Alma Kuulan kuolemaan, se jätti kuulijat lämpimän tunnelman valtaan. Toisin olisi ollut, jos näytelmä olisi loppunut Toivo Kuulan kuolemaan. Nyt vaikea asia tuli ikään kuin käsitellyksi alta pois ja saatettiin keskittyä vielä elävien ihmisten tärkeään elämän sisältöön – rakkauteen.

Näytelmä oli mielestäni rakkausnäytelmä ja se käsitteli tasapainoisesti kumpaakin puolisoa. Vuosi sitten Sibelius-näytelmänkin vetänyt pari Airi Ropponen-Lindroos ja Jussi Hietikko esiintyivät Kuulan pariskuntana. Taisi olla elämäkertailija itse, joka sanoi, että ei voi kirjoittaa Toivo Kuulan elämäkertaa käsittelemättä paljon myös Alma Kuulaa ja päinvastoin. Mutta kumman puolelle katsoja asettui? Itse asetuin Ammin puolelle, siihen ilmeisesti vaikutti myös Koiviston elämäkerta, jota selailin uudelleen ennen lähtöäni Vaasaan. Olihan Toivo kiivas ja äärettömän mustasukkainen mies. Erityisesti näytelmän loppupuolella tämä mustasukkaisuus tuli esiin, mutta pohdin, että käsiteltiinkö Kuulaa kuitenkin vähän liian lempeästi.

Näytelmä nähdään marraskuun aikana neljä kertaa ja vielä tammikuussa kolme kertaa. Esiintymispaikkana on Vaasan kasarmialueella sijaitseva vanha Upseerikerho. Se sopii mainiosti tapahtumapaikaksi, koska Kuulan isä oli pataljoonan sairaalan vääpelin eli päällysmiehen poika. Matalassa tilassa oli yllättävän hyvä kuuluvuus. Pohjalainen oli nimittänyt näytelmää salonkinäytelmäksi, eikä syyttä. Esiintyjät olivat samalla tasolla yleisön kanssa ja väliaikakahveille siirryttiin näppärästi tilan takaosaan.

Palaan vielä näytelmän rakenteeseen. Tapa, jonka työryhmä oli valinnut, oli vaatinut varmasti runsaasti työtunteja. Vaikka tuokiokuvien järjestys ei ollut kronologinen ne muodostivat hyvän kokonaisuuden ja toivat valaisevasti esiin niin henkilöiden, erityisesti Toivo Kuulan, kuin heidän suhteensakin keskeisimmät kohdat. Yleisölle ei jäänyt epäselväksi, miksi suhteen virallistamista piti odottaa seitsemän vuotta ja millaisia vaikeuksia tiellä oli. Eihän siitä mitään olisi tullut, ellei Ammi olisi aina tasoitellut Toivon kiihkeitä purkauksia. Kjell Westö sanoo Missä kuljimme kerran –romaanissaan, että ihminen roihahtaa vain kerran, sitten hän joutuu tyytymään kajastukseen. Näytelmänkin perusteella voi Kuulan pariskunnan elämästä sanoa, että se oli katkeraa kärvistelyä nuotion ääressä, tulta ei ollut lupa päästää palamaan. Ja kun se sitten sai luvan palaa, sai se silloinkin palaa aivan liian lyhyen aikaa.

 

Näytelmän ei ollut tarkoituskaan olla Kuulan musiikkia analysoiva näytelmä. Kuulimme kuitenkin myös Kuulan pohjalaisten kansanlaulujen keruusta, mikä saattoi olla monelle uusi asia. Siinäkin mielessä on kyllä kulttuuriteko tuoda esiin paikkakunnan henkilöhistoriaa. Olisin ehkä kaivannut enemmän musiikkia tekstin väliin, mutta ymmärrän ratkaisun. Se olisi helposti pitkittänyt esitystä, joka nyt (1 t 45 min väliaikoineen) pysyi hyvin kuosissaan.

Näyttelijät Ropponen-Lindroos ja Hietikko saavat kyllä olla ylpeitä suorituksestaan. Luontevaa esiintymistä, aivan kuin ammattilaisilta, eikä maneereja, mihin harrastelija helposti sortuu. Tiedän, että Hietikko on tehnyt pitkän elämäntyön rehtorina, joten tämä teatteriharrastus on hyvänä esimerkkinä siitä, ettei elämä eläkkeelle jäämiseen lopu. Mahdollisesti muutkin työryhmän jäsenet ovat jo eläkeiässä, joten toivottavasti esitykset antavat katsojille sytyttäviä virikkeitä. Kiitos musiikerinäytelmän hyvästä stämmingistä!

Tämä pöytäkuva esiintymistilasta on tarkoitettu ikään kuin siirtämään ajatukset taiteen lajista toiseen. Kommentoin siis Marko Hautalan uusinta romaania Käärinliinat, joka oli matkalukemistonani. Onhan kirjailija nyt nähdyn näytelmän Toivo Kuulan vävy ja minun entinen kollegani yliopistolta (meinasin sanoa vanha kollega, mutta minähän tässä vanha olen, ei Marko) Silta se on aasinsiltakin!

Mielestäni tämä Käärinliinat on parempi kuin edellinen Itsevalaisevat. Kummassakin on mukaansa tempaava kertomus, karhea ja paikoin kauheakin. Nyt kuitenkin ihmismielen syövereiden käsittely on mielestäni syvällisempää. Missä on se raja, jolloin niin sanotusti terveestä ihmisestä tulee sairas? Mihin raja vedetään, kyselee kirjailija itsekin. Mielisairaalaympäristö on lukijan kannalta turvallinen, onhan jo joku määritellyt, kuka on potilas ja kuka on hoitaja, vaikka rooleista ei voi aina olla selvä. Lukijan ei ainakaan tarvitse sitä itse tehdä. Ainakin asu erottaa. Muilla työpaikoilla on hankalampaa. Ainainen väkivallan uhka ja väkivaltakuvaukset tekevät kirjasta ahdistavan. Kyselen kirjaa lukiessani samaa kuin äsken lukemani Atiq Rahimin kirjojen kohdalla: onko pakko, jos ei taho. Onko pakko lukea, jos tekee pahaa? Hautalan kirjaa ei vain voi jättää kesken, joten pakko on, jos on aloittanut. Suosittelenpa lukemista myös muille.

Yllättäen havaitsin, että pläjäyksen otsikko sopii hyvin romaanin päähenkilön Mikaelin viimeiseen tapaamiseen vaimonsa kanssa. Miten, enpäs sano.  Kirja jäi pyörimään mielessä, sitä ei saanut edes Helsingin aseman metron vesikatastrofi ja kymmenet hälytysvaloja vilkuttavat autot kaikkoamaan mielestä. Siihen vaikutti ilmeisesti myös kirjan lopetus. Sitä toivoo, että elämässä syiden ja seurausten lait toimisivat ja loput olisivat onnellisia. Samaa odottaa myös kirjoilta. Entä, jos loppu jää epäselväksi, sehän on kiusallista. Muuttuiko mielisairaalan käytännöissä jokin? Miksi kirjailija jätti minut tämmöiseen pulaan? Yksi hyvän kirjan merkki on, että siihen kuvittelee toisenkin kerran tarttuvansa. Hautalan kirjan voisin lukea toistamiseen. Silloin minun ei tarvitsisi jännittää tapahtumia, voisin antautua esimerkiksi yritykseen erottaa terveet sairaista.