Mariinsti-teatteri vieraili Helsingissä. Kävimme Piian kanssa katsomassa Rogion Štšedrinin oopperan Lumottu vaeltaja. Musiikkia johti Mikkelin musiikkijuhlien johtaja Valeri Gergijev, Ivanin bassoa lauloi Sergei Aleksašaskin, munkin ja ruhtinaan tenoria Andrei Popov ja Grušaa ihana mezzo Kristina Kapustinskaja. Eiväthän nämä nimet Gergijeviä lukuun ottamatta minulle Marinskia tuntemattomalle mitään sano, kuten ei lavastaja Aleksandr Orlovkaan. Tulipahan luetelluiksi, sillä sen he ansaitsevat. Heistä pisin ulkomainen kokemus on Aleksašaskinilla, Kapustinskaja on ukrainalainen ja kaikki he kuuluvat Marinski-teatterin laulajistoon. Tarina perustuu Nikolai Leskovin romaaniin.

 

 

Pidin tavattomasti lavastuksesta, aloittaakseni siitä, mikä eniten ihastutti. Istuimme toisella parvella, arvelen, että näyttämö kokonaisuudessaan avautui parvilta paremmin kuin permannolta. Keskellä lavaa oli ristin muotoinen leveä lava, jonka reunamille oli ”istutettu” pitkiä kaisloja, ei siis viljaa, kuten Hannu-Ilari Lampila Hesarin 1.4. arvostelussaan mainitsee. (En kuitenkaan tällä kertaa lähetä hänelle paheksuvaa mailia, koska hän ottaa vastaamisen niin vakavasti.) Lavaa valaistiin erilaisilla väreillä ja viuhkamaisilla kuvioinneilla. Oli pari jakkaraa ja loppupuolella divaani. Kuoro oli nostettu istumaan taustan ”hyllylle”, joka oli välillä pimennossa. Yhdessä kohtauksessa taustalle ilmestyi pitkä valaistu ikkuna, johon heijastui jäykistyneitä tanssijoita. Väritys oli ihana, puun ja kaislojen vaalea ruso, vaatteiden valkoisuus tai mustuus, joka välillä korostui lopun punaisilla paidoilla, mustien pukujen lehmuksenkukan väriset laikut rinnuksissa. Kaislojen katkeilu aikaansai rasahtelua, aivan kuin se olisi sävelletty musiikin sekaan.

 

 

Rauhattomana ihmisenä minulla oli alun tavattoman verkkaisuuden kanssa kova tekeminen. Tanssijoiden hitaus vielä menetteli, mutta miten piinallisen hitaasti kuoro astelee paikoilleen. Eikö se musiikki jo ala pauhata? Alkaahan se lopulta, luostarin kellojen soitolla. Musiikissa tunnistin kasakkatanssien aiheita ja kansanlaulullisia elementtejä. Keskeisin sävy musiikissa oli valittava verkkaisuus, muutamaa hurjaa tanssillista kohtausta lukuun ottamatta. Uutispäivän 1.4. kriitikko Matti Saurama puhuu vaakaliikkeestä, mikä minusta oivallisesti kuvaa teoksen musiikkia. Kaikki kolme solistia valittivat, Ivan matalalla murahdellen, Gruša mezzoaan paisutellen ja munkki tenoriaan korkealla venytellen. Teos on konserttilavalle sävelletty, solistit ovat samalla kertojia ja roolihenkilöitä, kerrontaa ja keskustelua siis sekaisin, kuoro paikallaan koko ajan. Kuorolla oli merkittävä osuus teoksessa. Tekstiä oli käännetty varsin vähän, mutta se ei estänyt tarinan seuraamista. Mielenkiintoista oli havaita oma reaktioni, alun hämäännyksen jälkeen hidas rytmi vei ikään kuin transsiin, josta oli väkisin herättävä lopun kiihkeätempoiseen menoon. Štšedrin on yksi mielisäveltäjistäni, tutustuin häneen jo Vaasan alkuaikoina Korsholman musiikkijuhlilla, joihin hän persoonakohtaisesti osallistui ja soitti omia sävellyksiään pianolla.

 

 

Libretto on jotensakin yksinkertainen, kertomuksen kulussa on eräänlaista pakonomaisuutta. Hyvin venäläiseltä se kuitenkin tuntui ja oli ymmärrettävä. Oli vaikertavaa surkeutta ja Jumalan avuksi huutamista, oli vodkalasin kallistelua, hurjaa hevosilla ajoa, oli luostari ja munkkien vaeltelut. Ivan on Valamon luostarin noviisi, tullut ruoskineeksi munkin kuoliaaksi (huomaa ilmaisu tullut), joka muistelee värikästä elämäänsä. Hän on tataarien vankina, ruhtinaan palveluksessa, hevosajurina, ja varkaana rakastuen kaiken lisäksi mustalaistyttöön. Ruhtinaskin rakastuu tähän, mutta hylkää mennäkseen naimisiin rikkaan naisen kanssa. Gruša pelkää kostavansa ja pyytää Ivania surmaamaan itsensä. Ivan heittääkin hänet kalliolta jokeen. Gruša kuitenkin oopperamaiseen tapaan nousee vielä laulamaan, niin kuin kuollut munkki on tehnyt koko ajan. Lumottuhan tämä tyypilliseltä venäläiseltä näyttävä Ivan oli, vaikkakin Leskovin romaania lukemattomana käsite antoihin väärän ennakkomielikuvan.

 

 

Suosionosoitukset olivat valtavat. Liekö venäläinen tapa, että soittajat lähtivät livohkaan heti taputusten alkaessa. Omat soittajammehan istuvat paikalla ja nousevat välillä vastaanottamaan suosionosoituksia, vaikka permannon yleisö ei heitä juuri näe. Parvelta tämmöisen havainnon saattoi tehdä. Solistit ja tanssijat kumartelevat lavalla ja heittelevät lentosuukkoja samalla kun orkesteri ryntää ulos.