Tässä yksi kirjoittamani juttu ajalta, jolloin järjestelmä oli korjattavana. Itävaltalaissyntyisen Thomas Bernhardin kolmas omaelämäkerrallinen teos Hengitys oli jälleen nautittava luettavaa. Teoksen on kääntänyt Olli Sarrivaara. Ensimmäisenä olen lukenut Haaskion ja omaelämäkerrallisen Syyn (kirjoitus 23.10.2011) kohdalla kaipailin edelleen kappalejakoa, mutta nyt yhteen pötköön kirjoittaminen ei enää häirinnyt, niin kuin eivät häirinneet pitkän pitkät virkkeetkään. Nuoren Thomasin elämässä edetään nyt 18-vuotiaana koettuun sairaalavaiheeseen, ensimmäisessä poika kävi koulua ja toisessa teoksessa Kellarissa (kirjoitus 4.3.2012) hän siirtyi kauppaan suorittamaan kaupalliseen koulutukseen kuuluvaa oppisopimusvaihetta. Kirjat on oikeastaan pakko lukea järjestyksessä, koska niissä toistellaan asioita useaan kertaan, myös kirjasta toiseen, kirjat muodostavat jatkumon. Olen kirjoittanut myös teoksista Haaskio (6.9.2011) sekä Hakkuu, muuan mielenkuohu ja Betoni (23.10.2011). Teokset ovat jyrkkää yhteiskuntakritiikkiä. Juhani Ruotsalo toteaa Demokraatissa12.7.2012, että Bernhardille Itävallan kulttuuri on katolis-poroporvarillista itseriittoisuutta, joka taipui helposti natsismiin 1938-1945.



Perheen sisäinen dynamiikka nousee teoksessa hyvin keskeiseksi. Rakas isoisä, ainoa, jota poika sanoo todella rakastaneensa, isättömän pojan tosiasiallinen kasvattaja, sairastuu, mikä laukaisee Thomasin omankin sairauden, keuhkopussintulehduksen, josta hän on ollut itse välttämättä. Thomas on koettanut tukahduttaa sairautensa, mutta kun isoisä joutuu sairaalaan, Thomaskin putoaa. Isoisä ja Thomas joutuvat samaan sairaalaan, jossa isoisä kuolee, mutta Thomas jää henkiin. Sieltä hän joutuu ns. toipilaskotiin eli tosiasiallisesti keuhkotautisairaalaan, johon romaani päättyy. Siellä suhde äitiin palaa lapsuuden aikaiseen tilanteeseen, kun voimakastahtoinen isoisä ei ole enää kahlitsemassa tytärtään. Läheisten ihmissuhteiden kuvaus on yksi kirjan kauneimpia sisältöjä. Thomas oli jo ehtinyt kuvitella, että hänen elämänsä olisi kunnossa. ”Olin onnistunut luomaan ihanteellisen kolmikentän, jonka kulmakivet, kauppiaanoppi, musiikinopiskelu, sekä isoisä ja perhe, olivat parhaalla mahdollisella tavalla hyödyksi kehitykselleni.”

Pääosa kirjasta kertoo sairaalan kaameista kokemuksista. Kritiikki kotimaata Itävaltaa kohtaan jatkuu, onhan edellisissä teoksissa jo analysoitu kirkko ja koulu eikä helläkätisesti lainkaan. Yllätyin, miten paljon sairaalassa on suomalaisiin sairaaloihin liittyviä piirteitä. ”He olivat työskennelleet täällä jo vuosikymmeniä ja olivat enää pelkkiä täsmällisesti toimivia sairaanhoitokoneita lasarettisisarkunnan kaavuissa. He eivät enää ylipäätään kyenneet sielulliseen yhteyteen.” Kaipa niiden rutiinit ovat muuttuneet toimintamuotojen pakosta samanlaisiksi. Thomas on sijoitettu kuolinhuoneeseen, josta ei enää palata. Jos huomataan, että potilas on kuolemassa, hänet siirretään käyttämättömään kylpyhuoneeseen, jos ehditään ennen kuolemaa. Sinne Thomaskin toivottomaksi tapaukseksi tuomittuna siirretään. ”Sisar tulee huoneeseen puolen tunnin välein, nostaa kättäni ja päästää sen taas putoamaan, todennäköisesti hän tekee saman edessäni olevan sängyn potilaalle, joka on ollut huoneessa kauemmin.” Näin tarkistetaan, onko potilas kuollut. Thomas joudutaan kärräämään takaisin kuolinhuoneeseen, koska hän päättää pysyä hengissä. Hän päättää jatkaa hengittämistä ja on varma, että sielu voi hallita ruumista. Hoitajat ja lääkärit tekevät työtään tehokkaasti, mutta tunteettomasti. Potilas jätetään täysin ulkopuolelle, hänelle ei selitetä mitään, häneltä ei kysytä mitään. Kuvaus viimeisen voitelun antamisesta on kuvottava, pappi tulee joka aamu katsomaan, kuka on sen tarpeessa. ”Papin tarvitsi vain painaltaa kahta laukun sivuilla olevaa nappia ja laukun kansi lennähti auki. Kannen avautuessa kaksi kynttilänjalkaa kynttilöineen ja hopeinen krusifiksi ponnahtivat automaattisesti esiin pystyasentoon.” Thomas inhoaa pappia, joka hänen mielestään tienaa viimeisillä voiteluilla ja on siksi ryhtynyt sairaalapapiksi. Thomakselle annetaan viimeinen voitelu, kun hän on tiedottomassa tilassa, isoisän viimeiseksi sanaksi jää ”Ulos”, jonka hän lausuu työtään tekemään tulleelle papille.



Yllä olevan kuvan olen ottanut jossain Punkaharjun ja Heinäveden välillä. Siinä käsittämättömän kuivasta tienpientareesta nousee ihana kukkameri. Elämänvoimaa on, kuten kirjan päähenkilölläkin. Kuvaus siitä, miten Thomas vähitellen palaa tajuihinsa ja alkaa huomata tapahtumia ympärillään, on koskettava. Hän siirtyy tarkkailemaan ympäristöään ja se on yksi hänen henkiin jäämisensä peruste. ”Mutta sielu ja henki hallitsevat ruumista, isoisä korosti.” Kirja myös oivallisesti kuvaa, mitä asioiden tiedostaminen oikein tarkoittaa. Myös isoisä korostaa sitä, että jokaisen ihmisen oikeastaan pitäisi olla jossain elämänsä vaiheessa sairaalassa, jotta hän tiedostaisi elämänsä asioita oikein. Myös vankila ja luostari kävisivät tällaisista paikoista. Tiedostamiseen liittyy elämän rajallisuuden ja turhuuden ymmärtäminen. ”Tuo ihminen oli ravannut maan päällä ympäriinsä päivästä toiseen vuosikymmenien ajan, väsymättömästi ja luultavasti hyvillä mielin, niin ainakin kuvittelin häntä siinä katsellessani.” Kirja kuvaa myös sitä, miten ihminen tottuu mitä karmeimpiin olosuhteisiin. Kirja on tavallaan hengissä ja henkisesti elävänä selviämisen metodiikan oppikirja.
Tärkeän osan kirjassa saa käsite itsemääräämisoikeus, jonka Bernhard on kursivoinut. Hänellähän on tapana kursivoida tärkeinä pitämiään käsitteitä. ”Minä päätän, kumman mahdollisista teistä valitsin.” Myös isoisä luo Thomakseen uskoa siihen, että ihminen on oma herransa. ”Isoisän suojeluksessa oleva hankala lapsenlapsi oli luonnostaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa etääntynyt heistä niin sielullisesti kuin henkisesti, olemuksensa mukaisesti ja iän sallimissa rajoissa hän oli ryhtynyt suhtautumaan heihin kriittisesti, mitä he eivät ajan kuluessa suvainneet eivätkä loppujen lopuksi voineet koskaan sietää.”

Bernhardille aiemmista kirjoista tuttu tapa palailla vanhoihin asioihin ja toistella samaa useaan kertaan jatkuu tässäkin kirjassa. Hän myös kirjoitta usein ”minä ajattelin” –muotoisia virkkeitä, vaikkakaan ei niin usein kuin ensimmäisessä Syyssä. Minusta kirja on ylipäätään kuin ajattelua, sehän menee meillä yhdessä pötkössä ja sama jankkaus jatkuu usein päässämme hetkestä toiseen. Emme vain tule ajatelleeksi, että ”minä ajattelen”, kuten Bernhard kirjoittaa. Koko kirjan mitassa ei paljoa tapahdu, Thomas ja isoisä makaavat sairaalassa, vieraita käy, isoisä kuolee ja Thomas siirretään toiseen sairaalaan. Siinä kaikki.

Luin kirjan kahteen kertaan, sehän on ohut pieni kirja, sisällöltään kuitenkin vahva, sitä ryhtyy itsekin ajattelemaan. Kiinnostuneena jään odottamaan seuraavan osan Kylmyyden suomennoksen valmistumista, joka valmistuu syksyllä. Ensi vuonna tulee vielä viides osa.