Kevään viimeinen Kansallisoopperan kausilippuun kuuluva esitys oli perjantainen nykytanssin ilta, koreografeina Mammu Rankanen, Jorma Elo ja Tero Saarinen. Olin saanut mukaani Aulin Vaasasta. Ilta oli nautinnollinen.

Rankasen Taivaaseen juurtunut puu oli hivenen yksitoikkoinen, tummasävyinen esitys. Harri Arposen musiikki tuli nauhalta, maagista, monotonistakin. Taustalla ja permannossa liikkui vaihtuvaa videokuvaa, lopussa kuvioinnista erottui puu. Esityksen loppupuolella yksi tanssijoista oli pukeutunut punasävyiseen vaatteeseen, oliko se yksinäinen syksyn kirjava lehti? ”Teos jatkaa aiempien koreografisten töitteni tutkimusta japanilaisesta tila-aika käsitteestä ma, joka tarkoittaa intervallia tilassa tai ajassa, esimerkiksi kahden seinän välistä tyhjää tilaa.” Kun en osaa muuta tanssista sanoa, totean Jorma Uotisen sanoneen kerran esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa, että hän ei ymmärrä, mitä koreografit ajattelevat sanoessaan tutkivansa jotain. Ei siinä kuulemma mitään tutkita, tehdään esitys ja tanssitaan. Niin tai näin, Hesarin aamun arvostelussa Marja Hannula totesi esityksen olleen hienoinen pettymys.

Elon Double Evilin lähtiessä käyntiin saattoi asiantuntematonkin todeta, että nyt nähdään taiturimaista tanssia. Kuvassa Maria Baranova ja Jani Talo. Mikko Frankin johtama musiikki oli Philip Glassin ja Vladimir Mortynovin, vaihteli rauhaisan ja rytmisen välillä. Miehillä oli siniset kokovartalotrikoot ja naisilla klassiset kauniit kimalluskuvioiset hamoset. Kahdeksan tanssijaa olivat lavalla välillä kaikki, vaihdellen soolotanssien ja nais-miestanssiryhmien kanssa. Katsojana ihailin ja ihmettelin, että mistä koreografi on taitavan liikekielen ja kuviot tempaissut. Tarinaa tanssista en etsinyt, katselin ja ihailin taitavaa menoa. Klassiseen balettiin on Elo yhdistänyt nykytanssin askelkuvioita, vimmaista menoa ja kulmikkaita käsikuvioita. Mainio yhdistelmä klassisia hameita, varvaskenkiä ja modernia sähäkkää menoa. Tausta oli tumma, josta tanssijat ja liikekuviot erottuivat hyvin. Positiivinen tunnelma teki mielen keveäksi. Tanssi loppui liian aikaisin, sitä olisi katsonut hyvin paljon pidempään. Ei ihme, että koreografi on kutsuttu Moskovaan.  

Tero Saarisen Mairage se sitten vasta tunteisiin vetoava tanssi olikin, murheellisvoittoinen. Igor Stravinskyn musiikki tuli neljästä flyygelistä ja lyömäsoittimista. Soitinpatteriston nähdessäni varauduin seuraamaan outoa musiikkia, mutta esitystä katsoessa se sulautui kokonaisvaikutelmaan tukien yhtenäisesti esitystä, eikä noussut mitenkään erityisesti esiin. Musiikkia voi kuunnella Mariinskyn esityksessä, jossa koreagrafia totaalisesti toinen kuin Saarisella. Mikki Kuntun valot olivat taatun kauniit, myötäilivät välkkeillään musiikkia ja tanssia. On miehellä taitoa. Mukana oli kuoro ja neljä laulajaa, Anna-Kristiina Kaappola, Riikka Rantanen, Mika Pohjonen ja Nicholas Söderlund. Mustakaapuinen kuoro liikehti taitavasti ja laulajien paikkasiirtymät oli taitavasti punottu tanssijoiden esitykseen tai päinvastoin. Tarina on lyhyesti kerrottu: ympäristön paine, vanhemmat, papit, kylän väki ja jopa samanikäiset nuoret, pakottavat vastahakoisen nuoren pariskunnan naimisiin. Lopulta siinä sitten horjutaan epätoivoisessa liitossa, kuten Anna Sariolan ja Johan Pakkasen ilmeetkin osoittavat. Taiturimainen esitys, jossa eri taidemuodot oli saumattomasti punottu yhteen ja samaan esitykseen, soololaulu, kuoro, tanssi, orkesterimusiikki, valot. Jos olisi kielen ymmärtänyt, olisi mikä tahansa näistä varmasti ollut hyvä, mutta yhteisvaikutelma toi esitykseen maagista tehoa. Harvinaista herkkua.

Yleisön suosionosoituksista saattoi myös havaita, mikä oli hyvää, mikä taas ei. Rankaselle taputettiin kohteliaasti, Elon esityksen jälkeen suosiomyrsky räjähti, vähän vaimeampana Saariselle. Näiden kahden kohdalla taputukset loppuivat pakonomaisesti esiripun laskemiseen. Olisi kiva tietää, miten esitys myy jatkossa. Kritisoisin Marja Hannulan arvostelua Hesarissa. Jotensakin kummallinen muistuma omista elokuvakokemuksista. Tuollaista lukiessaan sitä ryhtyy ajattelemaan, että arvostelija on parhaimmillaan yleisön tunnelmien tulkki, huonoimmillaan persoonakohtaisiin mieltymyksiinsä liimautunut muistelija. Koreografeista Elo ja Saarinen ovat vieneet Suomen mainetta rajojen ulkopuolelle. Saarisen esityksiä olen nähnyt paljon, eikä mukana ole ollut yhtään pettymystä, suurta ihailua vain. Elon työ oli elämäni ensimmäinen ja pistää odottamaan lisää. Kausi päättyi osaltani hyvin.