Mario Vargas Llosan teoksen Paha tyttö ja Joyce Carol Oatesin teoksen Haudankaivajan tytär perusteella on vastattava, että kyllä voi. Edellisen on kääntänyt Sulamit Hirvas ja jälkimmäisen Kaijamari Sivill. Romaaneissa on kyse surkean kotitaustan omaavista naisista. Pahan tytön perulainen Lily tekeytyy jo koululaisena chileläiseksi saadakseen ihailua osakseen. Siitä alkaakin sitten paremman elämän etsiminen uusien identiteettien luomisen kautta. Ensin hän tekeytyy vallankumoukselliseksi päästäkseen Kuubaan, sitten menee naimisiin pariisilaisen diplomaatin kanssa, kyllästyy ja löytää englantilaisen ratsutilallisen ja lopuksi lyöttäytyy yhteen japanilaisen rikollisen kanssa. Nimet ja identiteetit vaihtuvat, lopun jätän mahdollisen lukijan itsensä löydettäväksi. Haudankaivajan tyttären perhe on muuttanut Hitleriä pakoon Saksasta, tytär itse on syntynyt amerikkalaisessa satamassa. Koulu jää kesken, mutta elämään astuu mies, jonka menemisistä ja tulemisista on parasta olla kyselemättä. Lapsi syntyy, mies mustasukkaisena hakkaa naisen ja lapset. Nainen lapsineen pakenee ja luo itselleen ja pojalleen uudet identiteetit. Lopun jätän kertomatta, jotta jännitys säilyisi. Llosa ei pistä Pahaa tyttöä muistelemaan menneisyyttään, pikemminkin päinvastoin, tämä ei halua palata sinne. Haudankaivajan tyttärelle toisella nimellä eletty elämä putkahtelee esiin silloin tällöin, vaikka hän tekee kaikkensa unohtaakseen sen.

Onhan kirjoissa tietysti kyse myös rakkaudesta, ikuisestakin sellaisesta. Kaikkea se kestää ja pitkälle saa näiden paksujen kirjojen sivuilla edetä, ennen kuin kestävyys alkaa murentua. Pahassa tytössä ei ole kyse tytön rakkaudesta vaan jo lapsena häneen rakastuneen Richardon rakkaudesta. Paljon kesti haudankaivajan tytärkin, ennen kuin tuli seinä eteen, mutta muita miehiä ei sitten ollutkaan. Tai olihan niitä, mutta ei rakastettavaksi. Llosan rakkauskertomus on dramaattinen, suorastaan melodramaattinen, mutta koukuttava. Yhtä koukuttava on Oatesin draama, kummassakin on jännitystä niin, että meinasi päivätyöt unohtua.

Mistä on suuri kertomus tehty? Minun ensimmäinen kriteerini on se, lukisinko kirjan uudelleen. Nämä kummatkin lukisin. Hyvä kertomus on tehty juohevasta tekstin juoksutuksesta. Tätä on kumpikin kirja. Tarinan tulee olla uskottava, ei välttämättä tosi eikä realistinen, mutta mielikuvituksellisenakin uskottava. Hyvä tarina vaatii ympärilleen laajemman kontekstin, sidoksia uskottaviin tai uskottavilta tuntuviin yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Näissä kirjoissa eletään maailmansodan ja sen jälkeistä aikaa aina 1970-luvulle, Llosa Etelä-Amerikassa ja Euroopassa, Oates Amerikassa Euroopan tapahtumat taustalla. Fiktiotahan Llosa ja Oates kirjoittavat, mutta taustalla vilahtelevat historialliset tapahtumat ja oikeasti eläneet henkilöt.

Minä pidän lisäksi siitä, että tarinoiden henkilöt ovat jollain tavalla kultturelleja, tuntevat itse kirjallisuutta, viittailevat muihin kirjailijoihin, tuntevat teatteria ja taidetta. Pahan tytön kultturellisuus tulee kääntäjänä toimivan Richardon kautta, Haudankaivahan tyttäressä on paljon musiikkia. Pariisin kulttuurin kritiikkiä, kirjailijoita ja maalareita heitellään ilmaan, kirkoissa ja museoissa käydään. Kirjallisuutta luetaan, musiikkia kuunnellaan. Pakkohan sitä oli kaivaa YouTubesta Beethovenin Apassionatokin soimaan. Mielellään suuressa kertomuksessa saisi olla kyse syvistä tunteista, vaikka kyllä älyllinenkin analysointi kelpaa. Mutta mahtaako silloin olla kyse kertomuksesta? Tiedä häntä. Psykologista silmää pitää olla (niin kuin minä siitä jotakin ymmärtäisin!!!). Paha tyttö oli viihdyttävä, liikaako, vaikea sanoa. Haudankaivajan tytär ei viihdyttänyt, mutta lukemaan kiihottava se oli. Montakohan kirjaa on kirjoitettu vallankumouksesta ja maanpakolaisuudesta, aina ne jaksavat kiehtoa.

Siinä missä Pahan tytön nainen kohtelee miestä hävyttömän huonosti, Haudankaivajan tyttäressä saman tekee mies. Tullaan ja mennään holtittomasti, mutta kumppani ei saa udella mitään. Pahassa tytössä Richardon kärsivällisyys loppuu hänen huomatessa tulleensa kertakaikkisen häpeällisesti hyväksi käytetyksi, Haudankaivajan tyttäressä kärsivällisyys loppuu kauheaan väkivaltaan. Naiset ovat kovia, Paha tyttö loputtoman itsekkäine pyyteineen ja Haudankaivajan tytär yksinkertaisesti pysytelläkseen elossa poikansa kanssa. Pehmeitä miehiä löytyy kummastakin, Richardo loputtomasti rakastavana on sitä erityisesti. Haudankaivajan tytär suostuu lopulta avioon miehen kanssa, joka jumaloi hänen poikaansa. Kirjailijat eivät juuri puolustele, miksi henkilöt toimivat niin kuin toimivat. Pahan tytön tarinasta voi tulkita, että kertakaikkisen surkea lapsuus ajaa Lilyn loputtoman valheen tielle. ”Yritin kuvitella hänen lapsuuttaan siinä helvetissä, mitä Peru oli köyhille, ja hänen ehkä vielä kurjempaa nuoruuttaan ja niitä tuhansia nöyryytyksiä, luopumisia, uhrauksia ja myönnytyksiä, joihin hänen oli täytynyt suostua Perussa ja Kuubassa, jotta hän oli päässyt eteenpäin siihen pisteeseen, missä hän nyt oli. Ajattelin myös, miten kovaksi ja kylmäksi hän oli muuttunut joutuessaan puolustamaan kynsin ja hampain kurjuutta vastaan, miten monen vuoteen kautta hänen oli täytynyt kulkea, jottei hän olisi murskaantunut sillä taistelukentällä, joka elämä hänen kokemustensa perusteella oli.” Haudankaivajan tyttäressä selitykset ovat helpompia, Rebeccan ovat perheen kokemukset Euroopasta tulleina ”jutkuina” kovettavat. Kuitenkin on pakko kysyä, miten menneisyyttään voi niin täydellisesti paeta. Romaaneissa ilmeisesti voi!

Romaaneita voi tarkastella myös vallankäytön näkökulmasta. Jos nyt suuremmat kuviot eli valtakuntien välisen vallankäytön, Etelä-Amerikan vallankumoukset ja Natsi-Saksan Hitlerin jättää syrjään, on kummassakin kirjassa mielenkiintoisesti kuvattu lähiyhteisön, kylän, naapureiden ja perheen sisäistä vallankäyttöä. Kylässä on tapana, naapuri näkee, isät hallitsevat perheitään. ”Elämää hän vihaa kaikissa lapsissaan”, toteaa Rebecca isästään. Seksuaalisen vallankäytöstä Tuhma tyttö on erityisen loistava kuvaus, mutta löytyy sitä Haudankaivajan tyttäressäkin. ”Miksi hän soitti minulle aina silloin tällöin? Koska minä luultavasti edustin hänen kiihkeässä elämässään jotain harvinaista ja vakaata, olin uskollinen ja rakastunut idiootti, joka oli aika paikalla ja odotti soittoa, jotta valtiatar voisi vielä tuntea olevansa nuori, kaunis, rakastettu ja himottava, mitä hän epäilemättä ei kohta olisi, jos oli enää tälläkään hetkellä”, toteaa Richardo. Salaaminen on yksi vallankäytön muoto, jos kyselet, lähden. Kumpikin kirja on myös oivallinen kuvaus vainoharhaisuudesta.

Tämän päivän mamu-keskustelujen kannalta kirjat ovat kiinnostavia. Haudankaivajan tytär antaa konkreettisen kuvan siitä, miten ”Uuessaa” on kohdellut Euroopan pakolaisia, kielitaidottomia ihmisiä, vaikkakin hyvin koulutettuja. Matematiikan opettaja haudankaivajana, onko se kovin kaukana suomalaisesta todellisuudesta tänä päivänä? Pahan tyttären perulainen Richardo sopetuu paremmin ihanteidensa Pariisiin, mutta ei kuitenkaan tunne olevansa kotona.”Se ei ollut mikään innostava havainto. Olin epäilemättä monessakin mielessä lakannut olemasta perulainen. Mitä minä sitten oikein olin? Minusta ei ollut tullut myöskään eurooppalaista, ei Ranskassa ja vielä vähemmän Englannissa.”

”Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä. Se on surumielinen huomautus. Saksalaisen filosofin, Hegelin, lausahdus, joka tarkoittaa että viisastumme aina liian myöhään.”