Hieman olen kyllästynyt Sofi Oksas –hypetykseen. Siitä syystä varmaan tartuin niin hanakasti Kallion kirjastossa Jaan Kaplinskin teokseen Sama joki, suomentanut Kaisu Lahikainen. Kyllähän minä tulen lukemaan Oksasen uusimman kirjan Kun kyyhkyset katosivat, Puhdistus-elokuvan katsomisesta en ole niin varma. Kaplinskihan on kritisoinut Oksasta siinä, että tämä ei ole asunut Virossa eikä tiedä, mistä kirjoittaa. Elämä ei kaikin osin ole ollut sellaista kuin hän kuvaa. ”Hän kauppaa jotain, joka on olevinaan meidän elämäämme, vaikkei se sitä olekaan. Meidän elämämme Neuvostoliitossa ei ollut kauhutarina”, sanoo Kaplinski Vaihtoehouutisissa.



Jaan Kaplinskin vuonna 2005 ilmestyneestä kirjasta Kirje isälle olen kirjoittanut pläjäyksen 31.5.2009. Näyttää olevan juttu, jossa kuvatkin ovat säilyneet Vuodatus-järjestelmän kaatumisesta huolimatta. Kirja on omaelämäkerrallinen ja se on kirjoitettu kirjemuotoon. Omaelämäkerrallinen pohja on myös nyt lukemassani  kirjassa Sama joki ja päähenkilön Hänen taustassa on samoja piirteitä kuin Kirjeessä isälle. Kaplinskin isä on todellisuudessa kuitenkin puolalaista sukujuurta eikä venäläistä kuten Samassa joessa, koulua käynyttä suku on niin todellisuudessa kuin kirjassakin. Vironkielinen Sama joki on julkaistu vuonna 2007 eli vuotta ennen Oksasen Puhdistusta. Niiden antamaa kuvaa Viron historiasta ja 60-luvusta on kyllä kiintoisaa verrata keskenään. Oksasen kirjojen, Oksasen ja Imbi Pajun Pelon ja Ene Mihkelsonin Ruttohaudan jälkeen Syvä joki jää jotenkin laimeaksi. Ehkäpä minulle on käynyt juuri niin kuin Kaplinski sanoo, mieleeni on juuttunut väärä kuva Neuvostoliiton aikaisesta Virosta. Kyllähän vuonna 1941 syntynyt Kaplonski on kriittinen hänkin, mutta hänen Neuvostoliitto-historiansa on huomattavasti pehmeämpi kuin Oksasen, ehkä pehmeämpi kuin Jaan Krossinkin.

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Tarttoon ja Tarton yliopistopiireihin ja pieneltä osin Vörumaalle, kaikkialla vallitsee jonkinlainen melankolinen henki. Varsinaista äksöniä ei kirjassa ole. Siinä pohdiskellaan paljon filosofisia ja teologisia kysymyksiä, kirjallisuutta ja kielitiedettä. Menneisyys Siperioineen on taustalla, mutta se ei vaikuta kovinkaan ahdistavalta. Kirjan loppupuolella Hän joutuu syytetyksi valtion vastaisesta toiminnasta, mutta asia selvitetään pehmeästi, nuori mies lähetetään Leningradiin opiskelemaan. Oliko syynä KGB:n siedettävään kohteluun ystävän isän merkittävä asema vai puolueen johdon ”sivistyneisyys”, se ei oikein tule selväksi. Viro kuvataan kauniiksi, on jokia ja metsiä. Sivumennen käy selväksi, että luontoa ja rakennuksia ei aina ole kohdeltu hyvin, joet ovat likaisia ja rannat roskittuneita. Kylille jäi paljon Siperiaan jääneiden taloja ja taloja, joihin palanneet eivät enää halunneet asettua. Tämä näky on Viron maaseudulta edelleen tuttu. Asutaan edelleen ahtaasti. Kaikkihan on suhteellista, kärsimyskin. Kirjassa todetaan, että nykyiset vaikeat olot (siis Neuvostoliiton aikaiset) ovat lastenleikkiä siihen verrattuna, mitä kristityt ovat saaneet kestää Rooman valtakunnassa, Japanissa ja islamilaisissa maissa. Tällainen pohdinta vie minusta pohjaa pois Stalinin aikaisilta kärsimyksiltä, niin oikeassa kuin Kaplinski onkin.

”…, miten levottomuus oli raastanut häntä, miten uupunut ja riekaleiksi revitty hän oli ja miten tuo uupumus ja riekaleisuus oli turmellut hänen ihmissuhteitaan, oli tehnyt hänestä hermostuneen, hajamielisen ja ärtyisän nuoren miehen, jonka kanssa ei ollut helppo olla ja elää.” Päähenkilö Hänellä on vähän läheisiä ystäviä, eikä kotiväkikään ole mitenkään läheistä, luonto tarjoaa pakopaikan. Hän on yksinäinen, pohdiskeleva kirjoihin hautautunut nuori mies, joka pääsee vapautumaan vasta kesäisin maalla, sukulaisten tilalla. Metsä, joki, kirjat olivat ”hyviä seuralaisia, niiden kanssa sai olla vaiti, ei tarvinnut esittää mitään roolia, sai olla oma itsensä.” Tyttöjen kanssa kirjan päähenkilö ei onnistu ja ensimmäinen seksikokemuskin tulee vasta kirjan viime metreillä. ”Sinähän olet ollut jo pitkään aikuinen mies. Ennen muuta sinä tarvitset naista, kyllä sinä sitten rauhoittuisit ja alkaisit katsella ympärillesi”, puhuu päähenkilö itselleen. Tältä osin kirjalla lienee hyvinkin todellisuuspohja nuoren Kaplinskin elämässä. Kaplinski kuvaa nuoren miehen tunnekuohuja ja rakkauden tai siksi kuvitellun tunteen heräämistä herkästi ja kauniisti. Myös nuoren miehen taistelu kuolemanviettiä vastaan ja uskonnolliset kokemukset hyvin kirjoitettu.



Hyvin keskeinen henkilö kirjassa on Opettaja, Ants Alo, jonka hautajaiskuvauksella kirja alkaa. Opettaja oli laajasti lukenut ihminen ja intellektuelli, uskontojen ja kielten tuntija. Kirja päättyy Hänen välirikkoon Opettajan kanssa ja lähtöön opiskelemaan Leningradiin. Kirjan alussa käy ilmi, että sovinto oli myöhemmin kuitenkin tehty. Kirja kertoo pitkään naisenkaipuusta ja ensimmäisistä rakkauksista, hautajaisissa miehen rinnalla on Irina niminen nainen, vaimo, ilmeisesti sieltä Leningradista löytynyt. Opettaja – oppilas –asetelma mahdollistaa filosofoinnin ja kaikenlaisen saarnaamisen, mainio keksintö kirjailijalta. ”Uskonto on samanlainen kuin kulttuuri ja kieli. Jos siitä tulee sellainen, että sitä pitää ehdottomasti vaalia, se lamaantuu ja alkaa ummehtua.” Tosi on.  Nyt minulle kävi samoin kuin kirjan Kirje isälle kanssa, tuli halu ottaa tänne ties kuinka monta siteerausta, filosofisia pohdintoja ja elämänviisauksilta tuntuvia lausahduksia. Kaplinskissa on vahvasti saarnaajan vikaa. Esimerkiksi:  ” koko kulttuuri on rakennettu sen varaan, että uusi ja nuori on vanhaa parempi. Vanhasta pitää päästä eroon, vanha on heitettävä menemään, olkoon se hyvää tai huonoa.” Ja toinen: ”Outoa oli asua valtiossa, jossa runoja ja runoilijoita pelättiin, ihailtiin, vainottiin, ahdisteltiin ja ylistettiin.”

Kirjassa on muutamia murrekielisiä keskusteluita, onhan päähenkilön äiti Vöru-maalta. Minua kiusasi tuo savoa muistuttava murre, se ei mielestäni ollut hyvä ratkaisu kääntäjältä, jotenkin keinotekoinen. Toinen hyttysen kuurnimiskohta on, että kukkien ja puiden kuvaukset eivät aina osu yhteen kuvatun vuodenajan kanssa, mutta todennäköisesti tämä ei muita kiusaa. Joissakin kohdin tuli mieleeni, että olisiko kirjassa jälkiviisautta, kun siinä pohdiskellaan, että järjestelmä ei kestä enää kauan ja päähenkilö näkisi sen lopun ja ehkä systeemi olisi kehittymässä parempaan suuntaan.

Sofi Oksanen tulee marraskuussa Vaasan LittFestiin. Hän esiintyi siellä jo ennen Puhdistuksen ilmaantumista ja ihailin kovasti hänen älykästä esiintymistään. Nyt ei todellakaan tarvitsisi tyytyä kyselemään Stalinin lehmistä ja Baby Janesta, niin paljon hänen ympärillään on viime vuosina tapahtunut. Voisihan sitä kysyä vaikka sitä, mitä mieltä hän on Kaplinskin ajatuksista.