Unio Mystican lukeminen on melkoinen urakka, mutta hieno elämys. Painavaa tekstiä, kirja painaa yli 1,6 kg. Jos kirjaa lukee makaavassa asennossa, niin kuin usein teen, on parasta olla oikealla kyljellään puoliväliin saakka ja sitten siirtyä vasemmalle kyljelle. Sillä tavoin voi tukea massiivisen sivumäärän raskaamman osuuden pielusta vasten.

 

Onhan Waltarin elämänaikainen kirjoitusurakkakin ollut valtava, että siihen nähden Rajalan 831 sivua saattavat olla ihan oikeassa suhteessa. Waltari oli kiistanalainen painosten mestari. Oli kirjoitettava, sanomisen pakosta mutta myös rahan vuoksi, perhettä oli elätettävä. Hän kirjoitti kuhunkin aikaan sopivia teoksia, romaaneja, teatterikappaleita, elokuvakäsikirjoituksia ja artikkeleita joka lähtöön. Tytär Satu kirvoitti satujen kirjoittamisen. Waltari ei monien pettymykseksi saanut kirjallisuuden Nobelia. Eräs selitys on hänen leimaamisensa ajanvietekirjailijaksi. ”Historialliset romaanit eivät ole muuta kuin ajanvietettä.”  

Waltari oli tavattoman nopea kirjoittaja. Toivo-sedän pyytämänä hän kirjoitti Merimieslähetysseuralle pienoiskirjan 16. tunnissa (kirjaa ihmettelin edellisessä Waltari-pläjäyksessäni). Hän pidätteli tekstiä kuitenkin pöydällään parisen viikkoa, jotta työ ei olisi vaikuttanut liian helpolta. Tästä hän varoitti myös nuorta Tommy Tabermania. Kirjoittamisen täytyy näyttää kovalta työltä ollakseen uskottavaa. Waltari ei pitänyt teostensa korrehtuurien lukemista, hän ei ylipäätään halunnut palata jo kirjoittamaansa. Hän kammosi vanhoja kirjojaan, toteaa Rajala. ”Jos Mikalle on olemassa oma yksityinen helvettinsä, se on paikka, missä on vain hänen omia kirjojaan”, on vaimonsa Marjatta todennut.

 

Kirjassa on runsas kuvitus

Lukeminen synnytti halun kirjoittaa, totesi Rajala. Waltari on kirjoittanut lähes yhtä pitkään kuin on lukenut, esikoisnäytelmänsä ’Pelopidaan salaliitto’ hän kirjoitti 8-vuotiaana. Rajala toteaa, että lukiolaisena Waltari luki ohjelmattomasti, kiinnittämättä huomiota kirjojen nimiin saati kirjailijoihin. Myöhemmin hän keskittyi historiaan.

Olavi Paavolaisen Suursiivous vaikutti osaltaan mielipiteen muodostukseen siitä, että Waltari oli nopea keveitä voittoja hamuava pintaliitäjä. Hän taisteli koko elämänsä ajan nopeutensa kanssa, kirjoitti välillä uupumukseen saakka. Waltari oli vasemmistolaisten tulilinjalla alusta saakka. Rajalan kuvaus 1930-luvun kirjasodasta, johon Waltari itsekin otti osaa, on vauhdikkaasti kirjoitettu. Vasemmisto ja oikeisto olivat kirjallisuudessakin jyrkästi erillään. Waltarin vastaanotto on suuria historiaromaaneja lukuun ottamatta ollut varsin ristiriitaista. Hän on jakanut kriitikoita puoluekannan mukaan ja kirjailijoita ja kirjallisuuden professoreita iän mukaan. Toisaalta hän oli mm. Nuoren Voiman liiton kautta kirjallisuusvaikuttaja, laati nuorten kirjoista kritiikkejä ja kannusti heitä. Hän puolusti aina tervettä suhteellisuudentajua ja suvaitsevaisuutta. ”Pahimmat moraalin vastaiset rikkomukset eivät tapahdu kaulasta alaspäin vaan ylöspäin”, sanotaan hänen todenneen. Hän oli yksi Hannu Salaman kiivaimmista puolustajista. Hän kirjoitti humoristissävyisen oppaan romaanin kirjoittamisesta. Suurten romaanien jälkeen hän oli varsinainen kirjallisuuden taustavaikuttaja ja tietysti erityisesti akateemikkovuosinaan. Usea kriitikko joutui elämänsä aikana muuttamaan käsitystään hänestä. Raoul Palmgren antoi myöten vasta Mikael –teosten jälkeen. Hänen valtavan suuri tietomääränsä on ollut kaikkien ihailemaa.

Waltari osoittautuu Rajalan kirjan mukaan olleen tunne-elämältään hyvin ailahteleva persoonallisuus. Hän oli kohtalonuskoinen. Hän koki ihmeellisiä näynomaisia kohtauksia ja enneunia.  ”Mikan sisäiseen elämään ei ollut avainta kellään. Siellä hän liikkui aivan yksin, henget ja historian henkilöt seuranaan. Siellä hän mellasti hyvinkin villisti eikä kukaan tiennyt, mitä siellä tapahtui, hänen päänsä sisällä. Joskus se hirvitti kun sitä läheltä seurasi”. Näin on todennut hänen pitkäaikainen lääkärinsä Osmo Kangas. Hänellä ei ollut lähiperhettään lukuun ottamatta erityisen läheistä suhdetta vanhempiinsa eikä veljiinsä, vaikkakin hän huolehti renttuilevista veljistään loppuun saakka. Isä kuoli aikaisin, hän oikeastaan tutustui isäänsä vasta äitinsä kuoleman jälkeen lukemalla tämän kirjeitä äidille. Jonkinmoinen kriisihän siitä syntyi.

 

Naimisiinmeno merkitsi hänelle vakiintumista ja varsinaisen ammattityön alkua. Mikael Karvajalan teksti kuvannee häntä hyvin: ”… kuka oikeastaan olin minä, muukalainen, jolla ei ollut kotia, ei perhettä, ei sukulaisuuden siteitä ei edes isänmaata eikä enää tulevaisuuden päämäärää…”. Olihan hän toisaalta seurallinen ja ystävällinen sille päälle sattuessaan. Hänen läheisiä ystäviään olivat mm. Tarmo Manni, Tauno Palo sekä muutama muu näyttelijä. Erityisen pitkäaikainen ystävä oli Aimo Kanerva. Insinööri Jalo Sihtola (setä) oli hänen luotettava ystävänsä ja ateljeekriitikkonsa. Rajala on poiminut faktatietoa runsaasti Waltarin kirjeistä Sihtolalle. Millä perusteinhan nykykirjailijoiden elämäkertoja kirjoitetaan, kun kirjeenvaihto häipyy nettiavaruuteen?

Uskonnon suhteen Waltari eli jatkuvassa ristiriidassa: toisaalta veti puoleensa kirkollinen kristinusko, toisaalta erosmyönteinen mystiikka. Sama jännite näkyy myös Tulenkantajien tuotannossa. Mikael –teoksissa ristiriita tulee selkeimmin esiin, hän kritisoi voimakkaasti kristinuskoa ja osoittaa kiinnostusta islaminuskoon. Tämä oli vaikea pala mm. Mikko Juvalle. Mikael Karvajalassa hän kääntyi rajusti kirkkoa vastaan, mutta palasi viimeisissä teoksissa takaisin. Rajala tuntuu selittävän kriittisintä vaihetta sota-ajan kaikkien arvojen romahduksella.

 

Waltari rakasti kuvataidetta ja inspiroitui näkemistään maalauksista. Kuvataiteeseen hän saattoi saada kimmokkeen jo lukiokesinään Hyvinkäällä, jossa asui yksi hänen auttajistaan ja isähahmoistaan, ratamestari Kalle Uusitalo. Helene Schjerfbeck asui aivan lähistöllä. Uusitalo tunsi taiteilijan. Tutustuminen kuvataiteisiin alkoikin Uusitalon avustuksella ja jatkui Sihtolan opastuksella. Visuaaliset virikkeet olivat Waltarille hyvin merkittäviä. Ensimmäisenä hän ihastui tuntemattomaan Yrjö Saariseen. Myöhemmin Saarisesta tuli perhetuttu, ja Waltari rahoitti tätä, niin kuin monia muitakin taiteilijoita. Otto Mäkilän Kolmijalkainen mies oli Sinuhen innoittajana, kuten monessa yhteydessä on todettu.

 Waltarin matkoja mm. Pariisiin ja Istanbuliin on Rajala kuvannut varsin reippaiksi. Hän seikkaili todellisessa elämässään siinä missä kirjojen sankarit. Välillä loppuivat rahat ja setä Sihtola pelasti. Myöhempinä vuosina tuli mukaan kiinnostus historiallisiin kohteisiin. Niistä Waltari keräsi matkojensa aikana pohjatietoa tuleviin romaaneihinsa. Matkoilla oli usein myös kysymys naisen etsimisestä, tietysti ennen kuin Marjatta-vaimo tuli mukaan matkoille. Naisilla on ylipäätään ollut merkittävä osuus inspiraation luomisessa.

Sota-ajan Waltari oli viestintäyksikössä tiedottajana. Hän oli tyylitaituri, hyödyllinen sotapropagandan kirjoittaja, joka rauhoitti kotirintamaa. Hän matki helposti muiden tyyliä, häntä käytettiin suoranaisesti hyväksi juttujen kirjoittajana. Hän kirjoitti sotien aikana noin 1000 artikkelia, nimellä, nimimerkeillä ja ilman. Waltarihan on isoissa historiallisissa teoksissaan osoittautunut olevan varsinainen sodan kuvaaja osallistumatta itse varsinaisiin sotatapahtumiin. Se häntä myöhemmin tuntui kiusaavan, hän ikään kuin pääsi liian vähällä. Matti Klinge on kirjoittanut lehtiartikkelissaan Waltarin osoittautuneen Paasikiven propagandistiksi. Historialliset romaanit osoittavat Klingen mukaan, että suomalaistenkin olisi alistuttava tosiasioihin eli vallan ja sorron jatkumiseen, johon pienen ihmisen on tyytyminen. Sotakirjojen suhteen Rajala tekee kiintoisan vertailun, verraten Waltaria ja Haanpäätä. Waltarihan puolustaa armeijaa ja yrittää pitää kansakunnan mielialaa ylhäällä. Waltari oli nykytermien mukaan poliittisesti sitoutumaton, 1918 tapahtumien myötä perhe veti valkoisiin, itsellä oli maaseutukesien myötä ymmärrystä myös punaisiin.

Saariniemenkadulla pidettiin syksyllä Waltarin muistelutilaisuus

Rajalan teksti on varsin helppoa luettavaa. Hän toteaakin alkulauseessa: ”Kuinka helpottavaa olikaan seurustella kohteensa kanssa vailla tieteen mittatuomareiden asettamia askelmerkkejä.” Ymmärrettävää! Erityisesti pidin Tulenkantajia koskevasta osuudesta, se on vetävästi kirjoitettu. Tulenkantajathan olivat koneromantikkoja, koneille kirjoitettiin runoja. Kirjoitetaanko tietokoneille?  Koko Tulenkantajain aikakausihan oli mielenkiintoinen. Kulttihahmo Olavi Paavolaisella oli merkittävä osuus erityisesti nuoren Waltarin elämässä. Pariisi huumasi heitä, kuten monia muitakin suomalaisia taiteilijoita. Mistä nyt haetaan innoitteet? Ero Paavolaiseen tapahtui tämän käsiteltyä Waltaria pahansuopaisesti Suursiivouksessaan. Tulenkantajien ryhmä hajoaa, eivätkä vanhat ystävyyssuhteet Paavolaiseen enää palaa.

 Waltarin kirjoittamien näytelmien ja pienten tilaustöinä kirjoitettujen juttujen syntymistä on Rajalan tekstissä hauska seurata. Eipä sellaista tule muutoin ajatelleeksi. On pakko todeta myös se, että Rajalan täytyy tuntea Waltarin elämä perin juurin voidakseen tipautella Waltarin omaa elämää koskevia kommentteja sinne tänne teosanalyysien sekaan. Onhan Rajala aloittanut Waltariin tutustumisen jo litteroidessaan kotimaisen kirjallisuuden laitoksen opiskelijana Ritva Haavikon Waltari-haastatteluja. Haavikko kirjoitti Waltarista Toisinajattelijan muistelmat, joista Rajala osin irtisanoutuu.

Loppuvuosinaan Waltari joskus puhui patsaasta. Hän sanoi, että hänen kunniakseen pitäisi pystyttää Kauppatorille pisuaari. Sellainen olikin sitten Kaupungin taidemuseossa Pekka Jylhän näyttelyssä. Hän oli saanut kimmokkeen juuri tästä Waltarin maininnasta. Omalaatuinen tapahtuma liittyi myös Waltarin negrologiaan. Negrologi oli Panu Rajalan kirjoittama ja täytti koko Helsingin Sanomien sivun. Lauri Viljanen oli närkästynyt jostakin häntä koskeneesta maininnasta ja lähetti lehteen oikaisun. Se julkaistiin, vaikka lehden kulttuuritoimituksessa todettiin, että negrologeihin ei yleensä ole tapana lähetellä vastineita.

 Otetaan tähän vielä juttu Taide lehdestä 6/08. ”Rajala on onnistunut kirjoittamaan kiistellyn elämäkerran, jonka puutteita ei ole juurikaan käsitelty. On uskomatonta, että taatusti monia ärsyttävä Rajala saa anteeksi kaikki teoksen sisään rakennetut ”synnit”. Hänen pääasialliset puutteensa ovat pompöösiys, setämäisyys, löysyys ja jälkiviisaus. Rajala äimistelee jälkiviisaasti sitä, ettei eilinen tiennyt huomisesta. Pompöösiys taas tulee tavasta, jolla hän muistaa aina mainita, että elämäkertaa varten ei teorioita tarvita. Voisikohan elämäkerta olla kirjallisuuden lajityyppi, jolla on historiansa? …. Setämäisyytensä hän hoitaa lyttäämällä ohimennen nuoren tutkijan väitöskirjahankkeen hupsutteluna, koska se edustaa erilaista paradigmaa  - ja paljastaa samalla sen, miten keski-ikäinen valkoinen heteromies kokee maailman tympeimmällä tavalla omaksi leikkikehäkseen, jonne esimerkiksi feministit eivät ole tervetulleita.”

Kyllä minä vähän ihmettelen tuota, vaikka en minä Rajalaa mitenkään fanita. Voihan sitä silti todeta, että mies on aiheeseensa paneutunut ja kirjoittaa hyvin. Kuuntelin Vaasan LittFestissä marraskuussa hänen esitelmänsä Waltarista ja se oli aivan mainio.

 Pitäisikö sittenkin! Pitäisikö ottaa käsiin edes muutama Waltarin kirja, tunnen häntä hävettävän huonosti. Pitäisi lukea ainakin Totuus Virosta, josta on tullut vasta uusintapainos. Sehän oli kielletty sodan jälkeen. Vaikka toisaalta, taidan antaa Waltarin juhlavuoden jäädä tällä lukemisella taakseni.