Hanne-Vibeke Holstin sukupolvikertomus Mitä he toisilleen tekivät, Alice Munron novellikokoelma Kallis elämä ja Pamela ”Cupcakes” Woodin omaelämäkerrallinen romaani Bukowskin punapää muodosti oikeastaan aika mainion yhdistelmän erilaisia teoksia, joiden kaikkien sanoma on epäonnistunut elämä. Käytän käsitettä epäonnistunut, vaikka en itse asiassa tarkoita sitä. On vain vaikea löytää käsitettä tuskaisalle ja vaikealle elämälle, jota ei olisi voitu toisinkaan elää ja joka on jotenkin vain lutviutunut.

Holstin romaani kertoo neljän sukupolven perheistä. Jokaisessa niistä on jotakin pielessä, on salaisuuksia, on kylmyyttä ja uskottomuutta. Päähenkilö oopperaohjaaja Helena on tyttärelleen rakastava mutta etäinen äiti. Elämässä ei saa, mitä haluaa, se pitäisi tytär-Sofienkin oppia. Helenan isä Leo on toinen kaksosista, joka petoksella saa vaimokseen naisen, joka itse asiassa on aikoinaan rakastunut hänen kaksoisveljeensä, mutta ei myöhemmin erota heitä toisistaan. Valheen paljastaminen olisi liian iso riski, sen kanssa on elettävä. Suuri osa kirjan tapahtumista selviää lukijalle loppuratkaisun jännittävissä käänteissä yöllisessä oopperassa Helenan ja hänen tyttärensä muistumina.

Olen aiemminkin lukenut romaaneja joissa on samanlainen eri suunnista loppuratkaisua kohti etenevä rakenne. Kerrotaan kahdessa aikatasossa, vuorotellen 1940-luvun tapahtumista ja sitten tapahtumista vuodelta 2011. Aluksi tuntuu kuin henkilöillä ja tarinoilla ei olisi mitään tekemistä keskenään, mutta lukija arvaa, että jossain vaiheessa aikatasot lähenevät niin paljon toisiaan, että samat henkilöt tulevat kerrontaan mukaan. Rakenne on sinänsä mielenkiintoinen, vaikka hieman keinotekoisen kikkaileva. Kirja alkoi mielenkiintoisesti, vaikutti jossain paikoin naiivilta, mutta välillä tarina veti hyvin. Lopussa tuli suuri pettymyksen tunne, jännite kerta kaikkiaan lopahti ja loppuratkaisu oli mielestäni suoranainen floppi. Vaikka teos on fiktiivinen, tulee sen olla kuitenkin uskottava. Lisäksi tuntuu kuin kirjailija olisi halunnut syleillä liian paljon ihmisiä, neljä sukupolvea. Eihän tällainen tavatonta ole, mutta tässä jotenkin liikaa. En innostunut.

Woodin kirjoittama Bukowskin punapään teksti lensi paikoin oikein sujuvasti, vaikka teos on tekijänsä ensimmäinen. Suomennos on Kari Artoman. Kirja keskittyy vajaaseen kahteen vuoteen, jonka parikymppinen Wood ja viisikymppinen runoilija Bukowski olivat rakastavaisia, loppuluvuissa kirjailija kertoo lyhyesti myös oman elämänsä myöhemmän kulun. Kirja on ahdistavaa luettavaa, elämä oli viina- ja huumehuuruista sekoilua. Vaikka teoksessa rakastetaan paljon, ei se tekstin yleistunnelmaa juurikaan nosta. Ei rakkaus heistä onnellisia tehnyt. Wood sai ponnistetuksi itsensä kuiville lopetettuaan suhteensa ja ymmärrettyään, että Bukowskin kanssa eläen se ei onnistuisi. Kirjan loppu on seesteinen, kirjailija hyväksyy oman nuoruutensa, oman sekopäisen elämänsä ja kaikesta huolimatta arvostaa myös suurta rakkauttaan Bukowskia. En ole lukenut häneltä yhtään kirjaa, eikä Bukowskin punapää edes houkuttele lukemaan. Ehkäpä se on kirja, joka oli kirjoitettava, niin kuin elämä, joka on elettävä, oli se sitten millainen tahansa.

006-normal.jpg

Epäonnistuneiden suhteiden ja perheiden tarina jatkui Alice Munron teoksessa Kallis elämä. Lukemiseeni palasi Holstin pettymyksen jälkeen eräänlainen rauha, vaikka kyseessä on lyhyiden tekstien novellit. Kirjailija sai Nobelin viime vuonna. Suomennos on Kristina Rikmanin. Teoksen nimen lisämääreenä on Kertomuksia. Kannen testissä todetaan, että ”kymmenen novellin lisäksi mukana on neljä omaelämäkerrallista tekstiä”. Mikä on novellin ja kertomuksen ero, mietin lukiessani. Tunnelmaltaan ja huumoriltaan omaelämäkerralliset tekstit eivät juuri poikkea fiktiivisistä.

Toteamus ”sellaista elämä on” sopii hyvin Munron teksteihin, ei siis suurenmoisen hohdokasta, mutta siedettävää, ainakin jotenkin. Noinhan meistä itse kukin lohduttaa itseään, kun ei ole saanut haluamaansa tai kun asiat ovat menneet pieleen. Sellaista elämä on. Se olisi Mitä he toisilleen tekivät kirjan Sofienkin opittava. Köyhyys ei ole niin kauheaa kuin äkkispäätään ajattelisi, vaikka vertaisi sitä rikkaampien naapureiden elämään. Munrokin tekee näitä vertailuja. Köyhillä on kylmää, lapsilla erilaiset vaatteet kuin toisilla, ajetaan hevosella, kun toiset ajavat autolla, ruoka on mitä on, ei maistu, mutta syödään. Jotenkin elämä on kuitenkin elettävä ja lapset kasvatettava. On ihana unelmoida suuresta rakkaudesta, mutta tosiasiassa on tyydyttävä siihen tylsään naapurin mieheen, ei komea, eikä jännittävä, mutta kuitenkin jotenkin niin turvallinen. Niin kuin Helenen äiti ajatteli miehestään Leosta muistellessaan ihanaa Leifiä.  Kyllä sen kanssa pärjää, kun ei katso liian tarkkaan, eikä kuuntele. Sellaista on elämä. Näin Pamela Woodkin Bukowskin punapäänä totesi. Voi unelmoida hienosta ammatista ja palkasta, mutta päätyä myyjäksi tai opettajaksi. Niinhän elämässä usein käy. Ei saa, mitä haluaa, mutta jotenkin aina mennään eteenpäin.  Niinhän sitä elämässä.

Pidän kovasti Munron ihmisistä. Osaa heistä voisi kutsua luusereiksi, osaa vain muuten epäonnisiksi. Woodsin luusereista sen sijaan en todellakaan pitänyt. Munron kanssa kävi kuitenkin niin, että päästyäni kirjan loppuun esseiden henkilöt sekoittuivat keskenään. Oli aloitettava alusta, ja tarkistettava, kuka matkusti junalla, kuka olikaan keuhkotautiparantolassa, kuka asui hiekkakuopan reunalla, kuka turvautui nopeaan seksiin junassa. Esseissä matkustetaan paljon ja lapsen kokemus tuntuu olevan Munrolle tärkeä. Omaan lapsuuteensahan hän palaa kirjan lopussa. Lapsilla on ratkaiseva tehtävä myös kahdessa muussa kirjassa. Holstin Sofie on kiireisen äidin hylkäämä, vihaa on vaikea muuttaa rakkaudeksi. Jos Woodin punapäällä ei olisi ollut tytär-Staceytä, ei hänellä olisi ollut mitään kiihoketta pyrkiä ylös huumemaailmastaan.

”Greta melkein itki kaipauksesta. Mutta nuo haavekuvat katosivat, vaipuivat horrokseen, kun Peter tuli kotiin. Arkinen kiintymys työntyi muun edelle, aina yhtä luotettavana.” Niin aina, niin Munron naisille käy usein. Eikä elämä niinkään ole hassumpaa. Novellissa Amundsen tuberkuloosisairaalaan opettajaksi joutunut nuori nainen tutustuu lääkäriin. Ei sitä rakastumiseksi voi sanoa, mutta avioon ollaan menossa. ”En minä pysty siihen, hän sanoi.” Niin sekin suhde päättyy, ylpeys on nieltävä. Ja taas matkataan junalla pois tilanteesta.  ”Äiti toipui. Pakkohan hänen oli. Hänellä oli Brent huollettavanaan ja enimmän aikaa myös minä.” Poika on hukkunut, siitä on toivuttava. Ei elämä sen kummempaa ole. Elämän murheellisen painon Munro kertoo usein juuri noin lakonisesti. Ihmisen on alistuttava, muuta vaihtoehtoa ei ole. ”Naisen tärkein tehtävä on luoda turvasatama miehelleen.” Vaimo voi erehtyä irrottelemaan, mutta joutuu palaamaan takaisin, todeten vain, että ”mies on herra kodissaan”. Munron naiset tekevät pieniä irtiottoja, mutta palaavat sitten kauniisti ruotuun. Onhan se heille itselleenkin parasta. ”Joillakin ihmisillä kaikki menee pieleen. Miten sen selittäisi? Tarkoitan, että on niitä, joiden tie nousee pystyyn – ties miten monta kertaa – ja silti he pärjäävät. He munaavat jo varhain – kakkaavat esimerkiksi housuun jo toisella luokalla”. Tämäkin Ylpeys nimisestä novellista lainattu kohta on tyypillistä Munroa. Novelli päättyy minun tekstini otsikon toteamukseen ”Sen onnellisempia meistä ei saanut”. Mielenkiintoista on, että vaikka Munron esseiden ihmisten elämä ei ole kummoista, tunnelma ei ole masentava. Alakuloinen se on ja yrittämisestä luopuminen vallitseva tilanne, mutta kaiken yllä on hienoista hyväksymisen huumoria. Esseillä ei useinkaan ole onnellinen loppu, ei se ole sitä Woodilla ja Bukowskillakaan, mutta ei sitä voi onnettomaksikaan sanoa. Ihmistenhän on elettävä, vaikka elämä ei niin auvoista olisikaan.

007-normal.jpg

Teoksen lopussa olevilla omaelämäkerrallisilla kertomuksilla on yhteinen nimi Finaali. ”Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – kaikkein tärkeimmät – asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.” Ensimmäisessä Silmä–nimisessä kertomuksessa Munro kertoo lapsuudestaan ja nuorempien sisarusten syntymisestä ja kiintymyksestään perheen palvelijaan, Sadieen. Lempeää kerrontaa siitä, miten esikoinen etääntyy äidistään nuorempien lasten tullessa kuvaan. Kaunista. Kertomuksissa on aina joku erikoinen, jännittävä tai yliluonnolliseen viittaava piirre. Kuollut Sadie vinkkaa pienelle kirjailijatytölle silmää maatessaan arkussa. Vähän vanhempana kertomuksessa Yö sama tyttö alkaa pelätä, että hän kuristaa nuoremman sisarensa. Taas sama lempeys siinä miten asia ratkeaa. ”Ihmisten päähän pälkähtää joskus tuollaisia ajatuksia”, sanoo isä tavattuaan tyttärensä yöllisellä kävelyllä. Turha asioista on huolestua ja niin tämäkin asia järjestyy. Viimeisin kertomuksista on nimeltään Kallis elämä, siis koko teoksen nimi. Kirjailija on sanonut, että tämä teos jää hänen viimeisekseen. Hän ikään kuin hyvästelee lukijansa tällä viimeisellä novellilla. Kirjailijan elämän puitteet eivät kertomusten perusteella ole kummoiset, isä yrittelee kaikenlaista, turkistarhausta ja sen sellaista päätyen lopulta valimoon. Vähän parempana itseään pitävän opettaja-äidin kanssa käydään normaalit äiti-tytär –kamppailut. Äiti sairastuu parkinsonin-tautiin, tytär muuttaa pois kotoaan ja menee naimisiin. Lasten vuoksi hän ei pääse edes äitinsä hautajaisiin. Mieskin halveksii muodollista käyttäytymistä, mutta turha häntä on siitä syyttää. ”Me sanomme, ettei jotain voi antaa anteeksi tai että me emme anna itsellemme anteeksi. Mutta kyllä me annamme – me teemme sitä kaiken aikaa.” Armollinen päätös kirjalle ja kirjailijan työlle, josko tämä sitten jää Munron viimeiseksi.