Varasin Finlandia-ehdokkaat viitisen minuuttia julkistuksen jälkeen, huono oli varaustilanne jo silloin. Tämä on osoitus siitä, että ihmiset ymmärtävät lukea hyviä uusia kirjoja, jos siis Finlandia-ehdokkuus on jokin hyvyyden mitta.  Eniten varauksia oli, kuten arvata saattaa, Laila Hirvisaaren krjaan Minä, Katariina, kirjoja 176, minä sijalla 632. Paras tilanne oli Krstina Carlsonin William N. Päväkirjalla, kirjoja 136, minä sijalla 75. Sen sain ja lukaisin pari viikkoa ennen joulua. Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu tuli juuri ennen joulua, olin ollut varauksessa sijalla 101, kirjoja 34. Laura Gustafssonin Huorasatu, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja Jenni Linturin Isänmaan tähden tulevat varmaan kuukausien päästä, varaussijani kaikissa on kahdensadan toisella puolella. Jos jokainen pitää sallitun kuukauden, menee vuosia, ennen kuin minä kirjoja saan käteeni. Onneksi ahkerat lukijat käyvät kirjastoissa usein ja kierto on siten nopeampaa. Olin kuvitellut, että kirjoittelisin ehdokkaista yhtä aikaa, mutta haaveeksi siis jää. 

Kaksi lukemaani ehdokasta Carlsonin William N. Päiväkirja ja Arosen Kallorumpu ovat hyvinkin lukemisen arvoisia. Pidin kummastakin. Carlson on pienten eleitten taituri, ei tarvita suuria maailmaa syleileviä epookkeja, ei porukkaa pilvin pimein, tarvitaan vain yksi ihminen ja hänen kohtalonsa. Sekin voi koskettaa. Jäkälätutkija William N. avaa eteemme 1800-luvun lopun Pariisin, sen yhteiskuntaluokkien erot, suomalaisen akateemisen maailman ja sen pettymykset, vanhan ihmisen elämän ja hänen surkean loukkonsa. William N. on ilkeä porvarillista maailmaa kohtaan, myös sitä porvarillisuutta kohtaan, jota hän näkee akateemisessa maailmassa. William N. ei pidä romaaneista eikä ole lukenut niitä. Onhan se niin kuin hän toteaa, että lukijalle avautuu paljon muutakin kuin mitä riveille on kirjoitettu. Kun romaaneissa pitäisi käyttää mielikuvitusta sanojen välien täyttämiseksi, William N. kokee, ettei hän siihen kykene. Hän ei siis pidä romaaneista. Tämä rivien välien täyttäminen on juuri se romaanien lukemisen koukuttava piirre, kukin voi kokea ne omalla omituisella tavallaan. Ja jos vielä on ihminen, jonka kanssa voit vaihtaa ajatuksia, olet onnekas.

William N. on nopeasti luettu, mutta ei nopeasti ohitettu. Ihminen puhuu nopeammin kuin ajattelee, sanoo William N.. Niinhän meille suulaille usein käy. Romaani kuvaa päähenkilön viimeisiä puoltatoista vuotta. Mies on äkäinen vanha mies, katkera ja pettynyt, pettynyt elämäänsä ja erityisesti akateemiseen maailmaan, Helsingin yliopistoon. ”Minä olen perin ikävä ihminen.” On syytä katsoa omaankin vanhenevaan peilikuvaansa, nostavatko sielläkin päätään aikoinaan koetut vääryydet. William N:ää kalvava ongelma on, että Helsingin yliopisto ei antanut hänelle hänen himoitsemaansa asuntoa Kaisaniemen puutarhan keskellä olevasta talosta, vaikka hän oli kasvitieteen professori. Hän kuvittelee, että häntä on koko ajan vainottu ja vainotaan edelleen. Hän on ehdoton ja jättää työpaikkansa pienimmästäkin vastoinkäymisestä, kuten esimiehen kysymyksestä ”Miten työ sujuu?” ”Minä olen karkottanut ympäriltäni nekin, jotka ovat minua auttaneet.” Hyvät ihmiset muistetaan, koska heidän muistonsa siirtyy ystäviltä ja sukulaisilta seuraaville sukupolville. William N. ei ole hyvä ihminen.

Tunnistan William N:n vanhuuden, Carson kykenee mainiosti paneutumaan tähän maailmaan. Ei ole enää pakko ”seurustella” ihmisten kanssa, joista ei pidä. Mitä enemmän elää omin ehdoin, sitä pienemmäksi pilttuu muuttuu. William N:llä ei ole ystäviä mutta toisaalta hänkään ei rakasta ketään. ”Jos ystäviä (?) ja vihollisia on uskominen, minä olen teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara. M.m.”  Mitä kokemuksia kirjailijalla on aiheensa taustalla? Esimerkiksi pistot yliopistomaailmaan ovat osuvia. En nyt puutu romaanin yksityiskohtiin ja tapahtumiin, tässä kirjassa olennaista on tunnelma, mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän lähestyy loppuaan. Loppu selviää meille lukijoille, William N:lle lähtö tulee yllätyksenä. Kirjailijan itsensä tapaat täältä.

Eeva-Kaarina Arosen muistamme Helsingin Sanomien Kuukusiliitteen sujuvana kirjoittajana. Kielestä nautin myös hänen kirjassaan Kallorumpu. ”Ja kaikki toistuu ja minä seison alussa aina tässä ja silppuan, perkaan, murskaan, kuorin, muusaan, vatkaan, leikkaan, paloittelen, posautan, pyöräyttelen, paseeraan, höyrytän, soseutan, kaulin, sirottelen. Onko kädenliikettä, jota en ole tehnyt? Me olemme opetelleet tekemään sitä pilahviakin. Hän sanoi, että kerran sitä voisi syödä arkilounaalla Suomessa, kun se lopulta rupesi Kiinassakin maistumaan. Paljon piti panna yrttejä, ennen kuin siihen sai jonkinlaisen maun.” Kirja kertoo Mannerheimista, vai kertoisiko se sittenkin enemmän miehestä, joka on tehnyt elokuvan kodista Kalliolinnantiellä Eirassa. Elokuvassa on paljon valokuvia, myös piirroksia, joista elokuvan tekijä kertoo ja pieniä livenäytelmäpätkiä. Se on tarkoitettu näytettäväksi vain yhden ainokaisen kerran. Kirjassa kulkee rinnan tarina Kalliolinnantien henkilöistä, itse vuokralainen Mannerheimista ja hänen sisarestaan Sofiesta ja palvelusväestä sekä elokuvan esittämistapahtumasta. Jännitystäkin on. En kykene päättämään, kuka on päähenkilö. Onko se kirjoittaja, Mannerheim vai hänen sisarensa? ”On kuljettava selkä suorassa ja pää pystyssä, on pysyteltävä hoikkana ja harkittava, milloin puhua, oli Anastasia neuvonut pavunvarsityttäriään, kun he tulivat lomalle sisäoppilaitoksesta. Kaikkein kauheinta on lihava, ryhditön nainen, joka meluaa tullessaan ja mennessään.” Lukija saa hyvin otteen myös keittäjä neiti Lehtisestä, taloudenhoitaja neiti Haglindistä ja kamaripalvelija Hans Köpfistä. Ylväin kakista on kuitenkin itse Mannerheim: ”Yhtäkkiä oviaukko halkeaa. Katsojat säpsähtävät. Musta, korkea paasi synnyttää hyvin pitkän miehen, ja huoneen läpi kulkee veto tai jokin korvan kuulematon ujeltava ääni.”

Kirja on jännittävä draama, jossa jännite loppua kohden kasvaa ja jonka salaisuus paljastuu vasta viime metreillä. Aronen katsoo Mannerheimia samalla kaukaa, kuin kuka tahansa hänen tarkoin suunnitelluilla aterioilla käyvistä vierastaan ja samalla läheltä, niin kuin vain kamaripalvelija tai käskyjä saava kokki saattavat Kalliolinnantien vuokralaista katsoa. Kirja avaa samalla Mannerheimin perheen kohtaloita, fiktiivisenä niitäkin ja Mannerheimin avioliittoa. Historiallista aikalaisuutta on niin paljon, että tarina tuntuu hyvinkin todelta, 1930-lukuun sen sitovat ympäristö ja Kalliolinnantien vieraat. Kirjan Mannerheim on miellyttävä vain seurustellessaan vieraidensa kanssa, ei yksityishenkilönä palvelijoidensa keskellä. Tämän puolen saa myös kirjan kirjoittaja kokea.

William N:n ja Kallorummun lukemista siis suorastaan suosittelen. Jos on kiinnostunut elämäkerroista, voisi tarttua Hannu Mäkelän Muistan. Lapsuus  –kirjaan. En erityisemmin pitänyt siitä, vaikka kirjoittaja mielenkiintoisesti puikahteleekin aika ajoin myös aikuisuuteensa. On mies niin paljon omaa historiaansa valottanut, että olemme tienneet hänen olleen erityisen kiintynyt äitiinsä. Isähän jätti perheen juuri Hannun syntymän aikoihin. Vähän kirjassa oli liikaa toistoa (putkahtipa tuohon varsin mielensäpahoittajamainen ilmaisu, vain kyllä puuttuu). Kiinnostavaa on kuvaus opettajasta äitinä, tietysti pienen pojan näkökulmasta. Ääriesimerkkinä on äidin yritys lähentää poikaa opettaja-isäänsä siirtämällä tämän isän luokalle toiseen kouluun. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan. Vertailimme lukion eka luokkaa käyvän Jerryn kanssa hänen kouluaikaansa  Hannu Mäkelän kouluaikoihin. Siinä missä tämän päivän jerryt pelaavat sotapelejä tietokoneilla, 1950-luvun hannut tappelivat keskenään Kallion kaduilla, joskus raa’astikin. Hannunkin haavoja sai äiti usein paikkailla. Jerryn kysymykseen siitä, onko sellainen lapsuus ihailtavampaa kuin hänen lapsuutensa, en osannut vastata.

Marianne Backlénin romaanin Tulilinnun tanssi takakansi sai minut lainaamaan kirjan. Kirja käsittelee balettitanssijoiden elämää, myös Pjotr Tsaikovskin sanotaan esiintyvän kirjassa. Kirjan rakenne on vaikea, peräjälkeen ilman selityksiä useiden henkilöiden lyhyehköjä päiväkirjamerkintöjä. Keskushenkilöksi paljastuu vähitellen suomalainen balettitanssija Anna Ivola, jonka kohtaloa seurataan aina hänen Ruoholahden eläkevuosiinsa saakka. Mukana päiväkirjoissa on baletteja säveltäneen Tsaikovskin lisäksi useita balettitanssijoita aina Rudolf Nurejevia myöten. Balettimaailma näyttäytyy kirjassa varsin homokeskeisenä. Romaani on hajanainen, mutta antaahan se mielenkiintoisen kurkistuksen baletin kovaan ja kilpailtuun maailmaan.

Jollakin tv-kanavalla tulee kirjallisuusohjelma, jossa Erkki Tuomioja on arvioimassa kirjoja. Olen pari kertaa eksynyt katsomaan sitä. Tuomioja kaipaili kirjojen julkaisussa enemmän kustannustoimittajan roolia. Ohjelmassa käsiteltiin tuolloin jotain Tommy Hellstenin kirjaa, nimeä en nyt muista. Tuomiojan mukaan kirjat päästetään keskeneräisinä markkinoille, koska kustannustoimittajia on vähennetty. Kirjailijat tarvitsisivat enemmän tukea. iPodeihinkin Tuomioja oli jo ehtinyt tutustua. Hän kannatti niitä, mutta katsoi, että vanha kirja ei mihinkään häviä. Kun tuhannen vuoden kuluttua kukaan ei saa iPodia auki, kirja toimii. Uskoisiko Tuomiojaa?

Kirjoihin palaan seuraavan kerran vuodenvaihteen jälkeen. Menossa on Hannelelta lainaamani lähes 1000-sivuinen A.S. Byattin Lasten kirja. Kiittelen tässä Hannelen kärsivällisyyttä kannella minulle anteja kirjastostaan, joka on minulle lähes Kallion kirjaston veroinen aarrearkku. Ensimmäinen kuva on Kallion kirjaston rappukäytävästä. Alla taas kuva Kauppatorin kupeessa olevasta Söderskär-laivasta, jossa joulun alla kävimme Hannelen kanssa vaihtamassa kirjoja. Söimme lohikeiton ja joimme painikkeeksi Söderskär-luomuolutta. Suosittelen!